Seksikkään raudan kirous
Meillä Nelinpelin pojilla käyttökieleemme on pesiytynyt muuan yleisnimitys: seksikäs rauta. Vokottelevasta nimestä huolimatta kyse ei ole kehusta, sillä seksikkään raudan termi viittaa laitteistoon, joka on koreista teknisistä ominaisuuksistaan huolimatta hyytynyt kaupallisesti. Oivana esimerkkinä mainittakoon Nintendon käsikonsolien jalkoihin jäänyt PS Vita. Loistava laite? Ehdottomasti, mutta paraskaan insinöörityön taidonnäyte ei saa massoja kaupan kassalle, jos laitteen tarjoama sisältö ei saa synapseja liekehtimään.
Sama seksikkään raudan pullonkaulatilanne uhkaa pelikulttuurin tuoreinta ja lupaavinta teknistä mullistusta: virtuaalilaseja. Tekniikka mahdollistaa aivan uudenlaisen eläytymisen pelitapahtumiin ja tarjoaa teoriassa loputtomasti uusia ilmaisun muotoja kehittäjille. Potentiaalin määrä on pohjaton. Ei siis ihme, että firmat satsaavat laseihin miljardeja. Ikävä kyllä posketon määrä kilpailevia tuotteita on kaatamassa koko virtuaalivallankumouksen päistikkaa peräsimelleen.
HTC ja Oculus VR kilvoittelevat virtuaalilasien herruudesta pc:llä, ja Sony on ainakin toistaiseksi vallannut konsolimarkkinat PlayStation VR:llä. Samsungin, LG:n ja Googlen insinöörit pakertavat älypuhelimien kanssa toimivien lasien parissa. Microsoft kököttää omassa nurkassaan hieman erilaiseen käyttökokemukseen tähtäävillä HoloLens-kakkuloillaan. Samaten ainakin Homido, Sulon, Razer ja Zeiss kehittävät omia VR-kypäriään. Pisteenä i:n päälle kiinalaiset halpatuotantoyritykset valmistavat omia puolen puupennin virtuaalipokiaan niin kuumeisella vauhdilla, että logotkin vipataan vahingossa Valtion rautateiltä.
Ylitarjonta tekee virtuaalilasien imagosta tarpeettoman sekavan ketjun tärkeimmälle lenkille, loppukäyttäjälle. Tarjolla on tyyntymätön virta hintahaarukoita, laitekokoonpanoja ja yleistä epäyhteensopivuutta. Virtuaalikypärät ovat keskimäärin melko kalliita ja vaativat usein sekä oheislaitteistoa että reilusti tilaa olohuoneessa, joten lompakon ja neliötilan kuihtumisen vastineena ohjelmistopuolella pitäisi olla ohittamattoman erinomaista tarjontaa. Tällä haavaa tarjolla on vain kourallinen varteenotettavia pelejä ja aivan liikaa lyhykäisiä, lähinnä tekniikan mahdollisuuksien esittelyyn tyytyviä maistiaisia.
Tekniset ominaisuudet ja jopa käyttömukavuus ovat toissijaisia tekijöitä verraten kokonaisuuden tärkeimpään ja tällä erää heikoimmin edustettuun ominaisuuteen. Sisältö – siis se raudanluja, ällikältä lyövä, palleaan iskevä parhaan A-ryhmän sisältö – loistaa poissaolollaan. Tuloillaan on toki lupaavia VR-pelejä, mutta valtaosa tuotannoista muistuttaa Wii-konsolin mainetta tahrinutta heikkolaatuista kertakäyttötavaraa. Kehittäjät luottavat liiaksi virtuaalitodellisuuden lööppiarvoon sen sijaan, että pyrkisivät ottamaan teknologiasta kaiken irti.
Virtuaalilasien vaikutusta pelikokemukseen ei voi selittää. Se on mahdotonta pusertaa kokemukselle kunniaa tekeviksi sanoiksi. Se on yksinkertaisesti koettava omin aistein. Uskon vilpittömästi, että VR voi muuttaa pelaamisen luonnetta ja tarjota verrattoman immersiivisiä, mullistavia kokemuksia. Mutta todelliseen kaupalliseen läpimurtoon tarvitaan teknologisen pullistelun sijaan klassisia aineksia: hyviä tarinoita, mukaansatempaavaa pelattavuutta ja uuden käyttöympäristön oivaltavaa hyödyntämistä.
En halua virtuaalilasien kokevan samaa kohtaloa kuin 3D-elokuvat tai komeron perukoilla pölyttyvät muovikitarat. Valmistajien vankka luotto virtuaalilasien tulevaisuuteen on lähtökohtaisesti hieno asia, mutta sen soisi näkyvän muunlaisena panostuksena kuin kullankaivajien ryysistä muistuttavana villiintyneenä kilpajuoksuna. Tallottavaksi kun uhkaa jäädä ensisijaisesti kuluttaja itse. Silloin koko juoksukilvan mielekkyydeltä putoaa pohja.
Tällä hetkellä virtuaalipitojen pöytä on katettu väärälleen aterimia, kun varsinainen maittava ateria pihveineen ja porkkanoineen loistaa poissaolollaan. Näillä eväillä kattauksesta ei riitä apetta kuin pikkunälkään, mikä saattaa suistaa koko puhvetin turmioon.
Jason Ward