Pelaaja valitsi vuoden parhaat pelit vuodelle 2013 nyt kaupoissa olevassa tammikuun numerossa 136. Suurartikkelin virallisten valintojen lisäksi julkaisemme Pelaajan toimittajien ja avustajien omat henkilökohtaiset valinnat viime vuoden parhaiksi peleiksi omana päivittäisenä blogisarjana, jonka aloittaa Panu Saarenoja.
1. Metal Gear Rising: Revengeance
Kehittäjä: PlatinumGames ja Kojima Productions
Julkaisija: Konami
Alustat: PS3, Xbox 360, pc
Metal Gear Rising olisi hyvinkin voinut olla peli, jonka matka kauppojen hyllyille olisi saattanut tyssätä jo puolitiehen. Kojima Productionsin junnutiimin käsissä alkukipinän saanut peli ei ottanut onnistuakseen alkuperäisessä muodossaan, joten hätäratkaisuna projekti lykättiin lopulta ulkopuolisiin käsiin. Paljon olisi tässä vaiheessa voinut mennä metsään, mutta onnettaren avulla apuun saatiinkin Platinum Games.
Platinumin käsissä Metal Gear Risingista muotoutui eräs mielenkiintoisimmista toimintapeleistä toviin. Ohjattavaksi saatu ketterästi isompiakin robotteja kaatava kyborgi-Raiden ei pelkästään viipaloinut ympäröivää maailmaa ja sen asukkeja tyylikkäästi ja uniikisti tuhansiksi palasiksi, vaan toiminta myös tuntui hyvältä kaikessa aggressiivisuudessaan. Paikoin jyrkkää oppimiskäyrää kapuamalla eteen avautui taktinen taistelujärjestelmä. Sen avulla tiukoistakin tilanteista pystyi nousemaan takaisin jaloilleen tarkoilla miekan heilautuksilla ja hallituilla torjunnoilla, joista löytyi kuitenkin myös aina hieman parannettavan varaa vaikeustasoa nostettaessa.
Edes Bayonettan tai Vanquishin tapaisten Platinum-hittien jälkeen Revengeancella ei ole juuri hävettävää. Se ei toki ole aivan yhtä hiottu kuin edeltävä kaksikko, mutta se kerää mukavasti pisteitä kiehtovilla jo ideoillaan, jotka hoitavat asiansa hyvällä varmuudella.
2. Gone Home
Kehittäjä: The Fullbright Company
Julkaisija: The Fullbright Company
Alustat: Pc, Mac
The Fullbright Companyn Gone Home on jälleen yksi niitä teoksia, joita osa ihmisistä ei suostu edes pitämään peleinä. Vahvasti tarinavetoinen kokemus ei juuri pelillisiä mekaniikkoja pursu, käsite epäonnistumisesta on sille olematon, eikä pelaajalle edes esitetä valintoja, joiden kautta juoni esimerkiksi haarautuisi. Näistä seikoista huolimatta en kuitenkaan itse saa millään päähäni toista mediaa, jonka avulla Gone Home pystyisi luomaan niin tehokkaan vaikutuksen kuin se nyt pelimuodossa tekee.
Gone Home on peli, joka on tehokkaasti rakennettu nimenomaan kyseisen viihdemuodon tarjoamien vahvuuksien varaan. Sen tarina etenee hyvin pelaajan valitsemaan tahtiin tämän tutkiessa hylätyltä vaikuttavaa kartanoa, jonka lukuisat yksityiskohdat itsessään kertovat jo omia pieniä tarinoitaan sen viimeisimmistä asukkaista. Kyseisten yksityiskohtien jahtaaminen ajaa vääjäämättä lopulta eteenpäin myös kertojan voimin kerrottua taustoitusta kartanon tyhjyyteen johtaneista tapahtumista, jotka tunnelmaltaan ovat osin jopa ristiriidassa pelaajan itse kokeman jännittyneen ilmapiirin kanssa. Tämä luo seikkailuun annoksen mystisyyttä ja tuo näin tietynlaista arvaamattomuutta pelialueen tutkiskeluun.
Epävarmoissa olosuhteissa kuultavasta tarinasta muotoutuukin pelaajille pian lämmin turvaverkko. Ukkosmyrskyn keskellä narisevan tyhjän kartanon unohtaa aina helposti, kun kertojan ääni alkaa kantautua kaiuttimista valaisten maanläheistä ja yksityiskohtaista tarinaa perheestä, yksinäisyydestä ja rakkaudesta aina pala palalta. Vaikka kerronta myös suoritetaan vain yhden ihmisen pitkien monologien kautta melkeinpä ilman minkäänlaisten kasvojen läsnäoloa, ovat kirjoitustyö ja ääninäyttely äärimmäisen synkassa keskenään. Kaikessa minimalistisuudessaan kerronnan kyky välittää tunteita eteenpäin on niin vahva, että David Cagen kateuden voi jopa aistia.
Vääjäämättä kertojan luoma turvaverkko kuitenkin pelin edetessä myös kuluu, sillä pelaaja tietää tarinan päätöksen johtavan tilanteeseen, jossa hän itse parhaillaan seisoo. Positiivisin puoli Gone Homessa lopulta ei ole kuitenkaan se, että peli jäisi kummittelemaan mieleen joillekin indiepeleille tyypillisellä shokeeraavalla juonipaljastuksella. Kikkailustaan huolimatta peli nimittäin onnistuu kietomaan alusta loppuun minimalistisin elkein yhteen kokemuksen, joka synkemmistäkin hetkistään huolimatta on eräs kauneimpia, johon olen viihteen saralla ylipäätänsä törmännyt.
3. Super Mario 3D World
Kehittäjä: Nintendo EAD ja 1-UP Studio
Julkaisija: Nintendo
Alustat: Wii U
Nintendon uusin 3D-Mario on jälleen oiva muistutus siitä, miksi olen ollut valmis loikkaamaan Wii U:n kelkkaan jo pelkästään kiotolaisyhtiön pelien kannalta. Super Mario 3D World ei ehkä omaa Galaxy-sarjan mahtipontisuutta tai Sunshinen seikkailuhenkeä, mutta sen mekaanisempi rakenne on silti täynnä intohimoa. Pelin sisuksista löytyvät kymmenet kentät esittelevät toisiinsa nähden toistuvasti uusia keinoja harrastaa hiottua tasoloikkaa, vaikka peli samalla pysyy ytimeltään koko ajan lähinnä kolmen napin käyttöön luottavana kokonaisuutena. Moninpelin mukanaolosta huolimatta yksinpelaaminenkin tuntuu edelleen erittäin kiinteältä kokemukselta, mikä on jo itsessään oiva esimerkki Nintendon suunnittelijoiden huimasta luovuudesta.
4. Fire Emblem: Awakening
Kehittäjä: Intelligent Systems ja Nintendo SPD
Julkaisija: Nintendo
Alustat: 3DS
3DS:n kannettavaan pelitarjontaan kuin nakutettu sopiva Fire Emblem: Awakening jatkaa sarjalleen tyypilliseen tapaan vahvojen strategiakokemusten luontia. Kaavaa on tällä kertaa kuitenkin monipuolistettu nyt erityisesti pelihahmojen välisillä suhteilla, jotka tuovat mielenkiintoisen lisäaspektin pohdittavaksi taisteluihin. Oma pelityyli vaikuttaa nimittäin vahvemmin pelissä saatavilla oleviin hahmoihin sekä tapaan, jolla hahmojaan tulee hyödynnettyä taisteluissa erityisesti joukkueena.
Uudistuksen myötä taistelujen ulkopuolella nähtävä draama ja muut tapahtumat tuntuvat samalla henkilökohtaisemmilta. Suhteet kun rakentuvat vielä nimenomaan enemmän hahmojen kokemusten kuin teennäisten dialogipulmien kautta, muovautuu järjestelmästä toimivuudeltaan kiehtovalla tavalla myös hieman epäsuorempi kuin se tylsimmillään olisi voinut olla.
5. Rogue Legacy
Kehittäjä: Cellar Door Games
Julkaisija: Cellar Door Games
Alustat: Pc, mac
Metroidvania-henkisen seikkailemisen yhdistäminen roguelike-elementteihin voi potentiaalisesti johtaa monenlaisiin sotkuihin, mutta Rogue Legacy on ratkaisuillaan osannut vedellä oikeita naruja. Suosiolla itseään rogue-”litena” markkinoinut peli tapattaa pelaajaa kyllä rehellisen ahkeraa tahtia, mutta aikalailla joka kerta se muistaa ujuttaa tapahtuman yhteyteen myös vähintään pienen palkkion.
Rogue Legacyssa pelaajan käytössä olevat hahmot paranevat paranemistaan kuolemien yhteydessä niin varusteiltaan kuin kyvyiltään, minkä ohella hahmoista osataan vieläpä myös tehdä aina mielenkiintoisia yksilöitä. Jokainen kuolema tarkoittaa, että itselleen pääsee aina valitsemaan uudenlaisen sankarin, joka edustaa yhtä useasta hahmoluokasta ja jolla on myös usein oma satsi erilaisia synnynnäisiä etuja ja vikoja. Näistä jälkimmäiseksi mainitutkaan eivät koskaan myöskään muodostu varsinaisiksi rasitteiksi, vaan sen sijaan ne on onnistuttu rakentamaan mielenkiintoisella tavalla sekä ratkaiseviksi että myös huvittaviksi.
Rogue Legacyn tarjoama sivulta kuvattu toiminta on kaikessa simppeliydessään myös sen verran sutjakkaa, että tasoloikkamaisella seikkailemisella tappaa silloin tällöin aikaa vielä senkin jälkeen, kun kaikki pelin varsinainen tarjonta on saavutettu ja löydetty. Suurin sääli Rogue Legacyssa lähinnä onkin, että satunnaisesti rakentuvista ympäristöistään huolimatta sillä on avattavien herkkujen osalta eräänlainen päätepiste, vaikka peliä muuten tekisi mieli koluta vielä seuraavat kymmenenkin vuotta.
– Panu Saarenoja
Muiden valinnat:
Panu Saarenoja || Johannes Valkola || Daniela Wnuk || Miika Huttunen || Matias Kainulainen || Paavo Niskala ||
Miikka Lehtonen || Janne Kaitila || Jukka Moilanen || Janne Pyykkönen || Eemeli Rekunen || Ville Arvekari