Vuodenvaihde on tavanomaisesti aikaa, jolloin muistellaan menneitä. Näin tehtiin myös Pelaajan toimituksen ja avustajien keskuudessa.
Pelaaja-lehden viralliset valinnat vuoden 2014 parhaiksi peleiksi tehdään parhaillaan työn alla olevassa helmikuun numerossa 149, joka julkaistaan helmikuun ensimmäisenä perjantaina. Täällä verkon puolella päätimme avartaa kollektiivisten valintojen sijaan toimituksen jäsenten ja avustajien omia henkilökohtaisia valintoja.
Annoimme jokaiselle tehtäväksi kertoa lyhyesti omasta vuoden 2014 suosikkipelistä, minkä jokainen tulkitsi vaihtelevalla tekstipituudella. Koska kirjoittajia on jokunen kappale, päätimme jakaa valinnat kahteen erilliseen blogiin.
Tämä on listauksista ensimmäinen, jossa valintansa tekevät avustajamme Panu Saarenoja, Jarkko Fräntilä, Arto Kekkonen, Mats Kyyrö, Daniela Wnuk, Heikki Takala, Simon Elo, Juuso Janhunen, Matias Kainulainen sekä Paavo Niskala.
Loput henkilökohtaiset valinnat julkaistaan huomenna sunnuntaina 11. tammikuuta.
Panu Saarenoja
TRANSISTOR
En hyppinyt niinkään innosta tasajalkaa, kun Supergiant Gamesin Bastion reilut kolme vuotta sitten julkaistiin. Arvostin kyllä suuresti pelin dynaamista tarinankerrontaa, mutta varsinaiselta toiminnaltaan se ei koskaan jäänyt kauhean hyvin mieleeni. Bastion oli ehdottomasti äärimmäisen jämäkkä ja ammattitaidolla rakennettu kokemus, mutta läpäistyäni sen kertaalleen olin enemmän kuin valmis siirtymään nopeasti muiden pelien pariin.
Transistor ottaa käytännössä Bastionin tarinankerronnallisen tyylin, muokkaa sitä omien tarpeidensa mukaiseksi ja lopulta viimeistelee kokonaisuuden eräällä viime vuosien mielenkiintoisimmalla taistelujärjestelmällä. Pelin yhteenottojen tapa yhdistää reaaliaikaista ja vuoropohjaista toimintaa on yksinään jo kiehtova idea, mutta aina vain vetävämmän siitä tekee vielä pelin kykysuunnittelu. Päähenkilö Red ei oikeastaan missään vaiheessa saa käyttöönsä minkäänlaista joka tilanteessa toimivaa perusiskua, vaan jokaisella pelissä olevalla liikkeellä on merkittävät hyvät ja huonot puolensa, joiden mukaan pelaajien on pärjättävä. Pärjäämisestä tekee kiehtovaa myös hyvin monipuolinen mutta samalla harkiten rajattu kykyjen muokkausjärjestelmä, jonka uskaliaasta käytöstä pelaajia myös palkitaan ylimääräisillä tarinayksityiskohdilla.
Ja sitten se musiikki! Darren Korbin lumoavat sävellykset eivät ole tälläkään kertaa mukana pitääkseen vain pelaajien korvat kiireisinä, vaan ne ovat tärkeä ja ennen kaikkea elävä osa pelin kiehtovaa maailmaa. Tietysti hattua on nostettava myös pelin taidesuunnalle, joka on iskevää seurattavaa aina alkutahdeista lähtien.
Jarkko Fräntilä
NBA 2K15
NBA 2K15 tuli, näki ja pyyhki EA:n urheilutuotoksilla pöytää – taas. NHL 15 sai aivan liikaa sontaa niskaansa ja FIFA 15 pyöri konsolissani ahkeraan, mutta 2K Sportsin korissimulaatio oli jälleen omassa kastissaan.
Arto Kekkonen
THE VANISHING OF ETHAN CARTER
The Vanishing of Ethan Carter on tiivis, erittäin tunnelmallinen kertomus nuoren pojan katoamisesta parhaat päivänsä nähneessä kaivoskaupungissa. Illan tai parin kestävässä pelikokemuksessa ei ole mitään ylimääräistä: ei lisäpituutta tuovaa täytesisältöä tai sen enempää hahmoja kuin tarina kaipaa. Tunnelmaa tukevia yksityiskohtia pelimaailma on sen sijaan pullollaan. Joskus pidin jokaista alle parikymmentätuntista peliä onnettomana putkijuoksuna, mutta nykyään kaipaan yhä useammin tämänkaltaisia intensiivisiä elämyksiä, joihin voin uppoutua toviksi ja siirtyä eteenpäin. Sellaisena The Vanishing of Ethan Carter on aika timanttinen.
Mats Kyyrö
WOLFENSTEIN: THE NEW ORDER
Vähän kuten Eppu Normaali, myös uusi Wolfenstein onnistuu olemaan enemmän kuin osiensa summa. Upeat miljööt, mahdollisuus hiipiä tai ammuskella tiensä eteenpäin, sekä erinomainen arsenaali tekevät tästä kuluneen vuosikymmenen parhaan FPS-kokemuksen. Homman kruunaa Mick Gordonin säveltämän soundtrackin raaka soundi.
Vaikka seikkailua kampittavat idTech5-pelimoottorin ongelmat ja muutama hämmentävä juonenkäänne, Tarantino-henkinen kerronta ja armoton räiskintä pitävät silti otteessaan loppuun asti. Huojentava merkki siitä, että tarinavetoisilla yksinpeliräiskinnöillä on yhä paikkansa moninpelien rinnalla.
Daniela Wnuk
CHILD OF LIGHT
Visuaalisesti ja musiikillisesti se oli ihan puhdasta timanttia. Child of Light oli ensimmäinen peli vuoteen, jonka pelasin yhdeltä istumalta läpi, koska en vain pystynyt lopettamaan.
Heikki Takala
DARK SOULS II
100 tuntia ja kuusi läpipeluukertaa eivät valehtele. Dark Souls II oli kenties alkuvuoden pelatuin peli tässä taloudessa. Se saattoi myös olla ainoa. Läppä meni jo niin pitkälle että töistä lähtiessäni työkaverit toivottivat jälleen mukavia hetkiä pelin parissa, jolloin aloin aavistelemaan olevani addiktoitunut. Niin tai näin, Dark Souls II ei paranna mitään ensimmäisestä osasta. Mutta tämä ei vielä tarkoita ettäkö se ei olisi ainutlaatuisen viimeistelty, vetoava ja massivisen jälleenpeluuarvon omaava titteli, joka sai jopa kaltaiseni halinallen grieffaamaan täysin tunteetta kanssapelaajiani. Näin ollen Bloodbornen odotukset ovat korkealla, tätä ennen kuitenkin julkaistaan vielä Dark Souls II:n erikoisversio PlayStation 4:lle, joka lienee tarpeeksi hyvä syy aloittaa koko roska alusta. Get Ready to Die. Again.
Simon Elo
MIDDLE-EARTH: SHADOW OF MORDOR
Taru sormusten herrasta -elokuvia katsoessa mietin, että kuinka jännittävää olisi vaeltaa Mordorin pimeydessä. Shadow of Mordor tarjoaa juuri sen kokemuksen. Kun hiipimisen lisäksi taisteleminen on pirullisen nautinnollista, viholliset voimakkaita ja ulkoasu upea, kasassa on ainekset vuoden suurimmaksi yllättäjäksi ja parhaaksi peliksi.
Juuso Janhunen
THIS WAR OF MINE
Indieskene tuottaa tällä hetkellä ne pelit, joilla on jotain uutta annettavaa pelaamiselle. Vaikka valintani voisi monipuolisuuden ja viihdyttävyyden perusteella olla GTA V tai vaikkapa South Park: The Stick Of Truth, on This War Of Mine kuitenkin pelikokemuksena niin pysäyttävä, että se on pakko nostaa muiden yläpuolelle. Peli, joka onnistuu koukuttamaan, nostaa tunteet pintaan ja pysyy tunnelmaltaan ehjänä alusta loppuun. Peli ei ole täydellinen, mutta se ansaitsee kaikki kehunsa erottumalla sinänsä mainion pelivuoden massasta niin sotapelejä raikastavan näkökulmansa kuin kerrontansa silkan tyylipuhtauden ansiosta. Toivottavasti sen menestys tuo sotapeleihin lisää uusia näkökulmia. Mestarillisen puistattava kokemus!
Matias Kainulainen
FORZA HORIZON 2
Pelkästään yhden pelin nostaminen muiden yläpuolelle on aina vaikeaa, mutta tänä vuonna suurimman vaikutuksen teki Forza Horizon 2 joka on kokonaisuutena yksi parhaista autopeleistä pitkään aikaan, yhdistellen sopivassa suhteessa realismia ja puhdasta arcade-kaahausta. Peli on jokaiselta osa-alueeltaan varsin laadukkaasti toteutettu, ja isossa sekä avoimessa pelimaailmassa riittää tekemistä pitkään. Monipuolisuus on yksi Forzan ehdottomista valteista ja loistava ajotuntuma tekee Välimeren rannikkomaisemissa kruisailusta suorastaan nautinnollista.
Paavo Niskala
DESTINY
Myönnettäköön, oma raapaisuni vuoden 2014 pelitarjontaan jäi kovin pintapuoliseksi. Pelattavaksi päätyi lähinnä suuren budjetin pelejä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, kun ne positiiviset yllättäjät ja suurimmat säväyttäjät usein väijyvät nimenomaan indie-puolella. Vuoden alussa vahvistin konsolivalikoimaani PlayStation 4:llä, ja syksyllä arsenaaliin liittyi Xbox One. Molempiin voi laitteina olla tyytyväinen, vaikka pelitarjonta vielä hakee parhainta teräänsä.
Esimerkiksi Forza Horizon 2:n ja Far Cry 4:n kohdalla oli tyytyminen ainakin toistaiseksi pintaraapaisuun. Ensin mainittu ihastutti maisemillaan, jotka tunnisti helposti loppukesän Ranskan-visiitin ansiosta. Paljon puhuttuun Titanfalliin en puolestaan ole vieläkään päässyt sisään niin hyvin kuin olisin halunnut. NHL 15:n uuden sukupolven versiosta tuskin tarvitsee sen enempää avautuakaan.
Ennakkoon suurimmat odotukset kohdistuivat kahteen henkilökohtaiseen kestosuosikkiin, joista kumpikin tuntuu menettävän vääjäämättä viehätystään. Trials Fusion koukutti toki pariksi kuukaudeksi odotetulla tavalla, mutta tuttujen kilpakumppaneiden puute sai palavimman vimman laantumaan yllättävän vikkelään. Master Chief Collectionin mielenkiinnolla odotettu moninpeli puolestaan julkaistiin niin pahasti solmussa, että vyyhtiä selvitellään vieläkin.
Reippaasti suurimman osan peliajastani varasti Destiny. Ristiriitaisen vastaanoton saanut räiskintäeepos ei ihan vastannut mielikuvaa, jota markkinoinnilla ja informaatiopimityksellä rakennettiin. Legendojen mukaan Destinyn kehittämiseen hassattiin kahmalokaupalla kahisevaa, mutta uhratut eurot eivät ainakaan sisällön määrässä näy. Samanaikaisesti tarinankerronnan kauniisti ilmaistuna mielenkiintoiset ratkaisut antavat ymmärtää, että kulissien takana kaikki ei ole mennyt aivan suunnitelmien mukaan.
Monista arvosteluista ja pelaajakommenteista on saanut lukea valitusta juuri sekä sisällöllisestä että tarinallisesta köyhyydestä. Molemmat ovat valideja valituksenaiheita, mutta samaan hengenvetoon on kuitenkin muistettu mainita, että “jostakin kumman syystä” Destiny vain kutsuu pariinsa uudelleen ja uudelleen. Omalla kohdallani siihen vaikuttavat ainakin kolme avaintekijää: pelaajayhteisö, pelimekaniikan ydin ja pelin sisällä annettavat tavoitteet.
Vaikka Destiny todellakin sisältää vain hyvin vähän erilaisia tehtäviä ja ympäristöjä, riittää siinä kuitenkin tavoiteltavaa ja kehiteltävää, mikä antaakin erinomaisen tekosyyn pelaamiselle. Räiskimisen ja liikkumisen mielekkyys puolestaan tekevät toiminnasta niin sulavaa, että visuaalisesti kerrassaan komeissa kulisseissa kelpaa kirmailla. Suurimman osan ajasta räiskintä ei lisäksi vaadi erityisempää ajattelemista, joten Destinyn parissa voi helposti vaihtaa niin sanotusti vapaalle. Meno tunnetusti paranee kimpassa.
Destiny sisältää toki myös todellisia haasteita, joista raidit edustavat sitä mieluisinta päätä. En muista oikeastaan koskaan törmänneeni konsolien räiskintäpeleissä yhtä mielenkiintoisesti rakennettuihin tehtäviin. Pelaajalle ei anneta varsinaista ohjeistusta niiden ratkomiseen, joten etenemistavan selvittämisestä tulee ensimmäisellä kerralla merkittävä osa viehätyksestä — ja vaikka ratkaisutapa olisi tiedossakin, käytännön toteutuksessa riittää vielä hiomista. On mielenkiintoista seurata myös yhteisön toimintaa, kun se pyrkii löytämään optimaaliset tavat haasteiden voittamiseen.
Selkeän suoraviivaisen tarinankerronnan puuttuessa yhteisöllä on myös merkittävä rooli Destinyn universumin salaisuuksien selvittämisessä. Kaikille tällainen lähestymistapa ei tietenkään maistu, mutta toisille kokonaiskuvan kokoaminen pala palalta Grimoire-korttien perusteella näyttäisi istuvan erinomaisesti.
Ennen kaikkea Destiny herättääkin ristiriitaisia tunteita. Raidien kaltaiset mielenkiintoiset kokonaisuudet ja räiskintämekaniikan mielekkyys antavat selkeän vilahduksen pelin potentiaalista todellisena räiskintäklassikkona, mikä saa sisällön ja tarinankerronnan puutteet sattumaan vielä kipeämmin. Ehkä tilanne kertoo tämänhetkisestä ajattelutavastani pelaajana tai viime vuoden pelitarjonnasta, mutta ei minun auta kuin nostaa Destiny vuoden 2014 pelikseni.
Lue myös blogisarjan toinen osa, jossa omat vuoden 2014 suosikkipelinsä paljastavat avustajamme Miikka Lehtonen, Jenni Ahlapuro, Jukka Moilanen, Eemeli Rekunen, Johannes Valkola, Anime-lehden päätoimittaja Petteri Uusitalo sekä toimituksen Janne Kaitila, Janne Pyykkönen, Miika Huttunen ja Ville Arvekari.