Aika pysähtyy
(Nyt soi: Jukka Poika – Kylmästä lämpimään)
Aamukahvi on keitetty ja kodin jokainen ikkuna avattu selälleen auki. Kesy kotiseutujäniksemme on tullut apila-aamupalalle takapihalle, ja aika seisoo. Aloittaessani nyt kirjoittamaan tätä blogitekstiäni on itse asiassa hyvin varhainen perjantaiaamu, ja aina yhtä lempeästi postiluukkua kolistava lehdenjakaja toimitti äsken painotuoreen sanomalehden, jossa Madventures-televisiosarjan Riku Rantala kirjoittaa pysähtyneen ajan olevan maailman kallisarvoisin aarre.
Olen pitänyt aina suunnattomasti Rantalan ja Tuomas Milonoffin seikkailuista, vaikka heidän markkinavoimien ja riistokapitalistien pahaa Babylonia vastaan suunnattu ”päräyttävä” verbaaliakrobatiansa särähtääkin omiin korviini välillä vähän liian pääkaupunkiseutulaiselta. Rivien välistä he ovat kuitenkin yrittäneet muistuttaa meille oravanpyörässä polkeville ressukoille, että elämä on oikeastaan jossain ihan muualla. Usein se löytyykin juuri sieltä, mistä sitä ei muista tietoisesti etsiä – eli Rantalan kolumnissaan esiin nostamista pysähtyneistä hetkistä, jolloin elämä itse puraisee takalistoon ja opettaa hellittämään turhaa rimpuilua.
”Downshifting” on trendikäsite, jota käytetään nykyään kuvaamaan yksinkertaisuuteen, hitaampaan ja leppoisampaan elämänrytmiin sekä ekologisesti kestäviin ratkaisuihin tähtääviä tietoisia valintoja. Samalla se on myös meidän länsimaalaisten, hyvinvointivaltioiden etuisuuksista nautiskelevien ja keskiluokkaisten työmuurahaisten etuoikeus, joka varmasti vaikuttaa hyvin erikoiselta kolikon varjoisammalla puolella elävien silmissä. Tämä ei tietenkään vähennä oman henkilökohtaisen arjen leppoistamisen mielekkyyttä ja sitä, että nykyajan erilaisista aikasairauksista kärsivät ”länkkärit” ovat heräämässä siihen vanhaan viisauteen, jonka mukaan omaan elämäänsä kannattaa haalia muutakin sisältöä kuin työ, raha ja kama.
Yksi sitkeä harhakuvitelma on se, että ”downshiftaamisen” tarvitsee välttämättä merkitä lähes kaikesta mahdollisesta mukavasta luopumista ja askeettista luostarielämää ilman pelikonsoleita, latte-kahvia sekä satunnaisia einespitsoja aamuyöllä pitkäksi venyneen baarikierroksen jälkeen. Kyse ei kuitenkaan ole mistään yhtenäisestä ideologisesta kansanliikkeestä, vaan henkilökohtaisista valinnoista: yksi vähentää merkittävästi töiden tekemistä ja joku toinen taas tinkii yksityisautoilusta sekä kulutustottumuksistaan. Tärkeintä on nimenomaan sen oman lupsakan rytmin löytäminen, ei yhden pakonomaisen suorittamisen muodon korvaaminen jollakin toisella. Itse olen esimerkiksi opetellut ei-sanan järeämpää viljelyä, ja käytän asioiden tekemiseen enemmän aikaa sekä huolellisuutta. Lisäksi television päämäärättömästä tuijottamisesta luopuminen on vapauttanut hurjan määrän aikaa, jonka suuntaan lukemiseen, pitkien proge-kappaleiden luukuttamiseen, luonnossa kävelemiseen ja kokeelliseen leivän leivontaan. Myös kaiken krääsän hamstraaminen on loppunut kokonaan. Valintoja tekee päivittäin. Toiset niistä ovat pieniä ja toiset taas luonteeltaan sellaisia, että ne näkyvät omassa elämässä kunnolla vasta paljon myöhemmin.
Pienet ilot ja nautinnot kunniaan. Arjen leppoisuus ei välttämättä ole isoista ratkaisuista kiinni.
Englantilaista psykedeliaa ja perinnerakentamista
(Nyt soi: Pink Floyd – Meddle)
Yksi merkittävimmistä jokapäiväisistä suitsutuksen aiheista omassa henkilökohtaisessa ja pienen pienessä universumissani on nykyään englantilainen progeyhtye Pink Floyd. Toki musiikillisen yleissivistyksen nimissä olen kuunnellut bändin tuotantoa kerran tai pari joskus aikaisemminkin, mutta minulta meni näköjään melkein 33 vuotta ennen kuin aloin todella ymmärtää hyvän päälle. Toisaalta on varmasti monen onnekkaan sattumuksen ja valinnan summa, että koin ajan olevan nimenomaan nyt kypsä tälle musiikille. Toisin sanoen tämä on jälleen yksi tietoinen ratkaisu leppoisamman elämän puolesta. Nyt kotonamme soivat yhtyeen kaikki upeat klassikkolevyt sen verran kiivaassa tahdissa ja kuulokojeita tapailevalla volyymilla, että uskon myös molempien seinänaapuriemme tunnistavan jo Shine On You Crazy Diamondin osat yhdestä yhdeksään ja Roger Watersin vertahyytävän kiljaisun kappaleen Careful with That Axe, Eugene alussa. Kaikki alle kymmenminuuttiset rock-biisit ovat silkkaa turhaa hapatusta!
Proge ja kaikenlainen puolivallattomasti huuruileva menneiden vuosikymmenten psykedelia ovat molemmat muutenkin vallanneet allekirjoittaneen lähes kokonaan. Ne asettuvat nimittäin juuri oikealla tavalla kaikkea modernia soittolistarymistelyä, kiireistä hittitehtailua ja ”helppoa” musiikillista ajattelua vastaan. Ne vaativat kuuntelijoiltaan aikaa ja keskittymistä, mutta hyvin tehty musiikki myös palkitsee tarkkaavaisen nautiskelijan tavoilla, joita viimeisen 30 vuoden aikana tehdystä musiikista yhä harvemmin ja harvemmin löytää. Tietysti progen kuuntelu ja hippiparran tietoinen kasvattaminen ovat toisille yhtä varmoja merkkejä vääjäämättömästä keski-ikäistymisestä kuin Radio Suomen kuuntelu jollekulle toiselle. Itse tunnustan tekeväni myös jälkimmäistä, koska sieltä tulee useita loistavia musiikkiohjelmia, kuten Jake Nymanin Nousevan auringon talo, Entisten nuorten sävellahja ja Nyrokradio. Viikko sitten kanava helli myös meitä hidastelevia progehörhöjä soittamalla kunnon progressiivista psykedeliaa kokonaisen teemayön verran eli viisi tuntia yhteen menoon.
Toinen kohtuullisen tuore kiinnostuksen kohteeni on perinnerakentaminen. Helsingissä asumme vaimoni kanssa nyt 1940-luvun lopulla valmistuneessa kivikerrostalossa asuinalueella, jonka yksi tärkein ominaisuus minulle henkilökohtaisesti on se, että unohdan asuvani Helsingissä. Mutta me molemmat haaveilemme kuitenkin joskus vielä omistavamme kokonaisen oman talon. Ja koska en varsinaisesti ole mitään uudisraivaajatyyppiä, olemme päätyneet aktiivisesti unelmoimaan persoonallisesta puutalovanhuksesta, jonka voisimme yhdessä remontoida alusta loppuun asti itse ja perinteisiä menetelmiä sekä materiaaleja hyödyntäen. Tämän unelman toteuttamisen aika koittaa vasta joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, mutta opiskelen perinnerakentamisen aakkosia jo kovaa vauhtia Panu Kailan erinomaisen Talotohtori-kirjan ansiokkaalla avustuksella.
Vanhassa on aina tunnelmaa. Kuva on autiotalosta, jonka löysin sattumalta kävelyretkellä Paraisten metsässä.
Ikävästi kyykyttävien pelien puolesta
(Nyt soi: Led Zeppelin – III)
Näin kun konsolipeliaiheiselle verkkosivustolle työkseen kuitenkin kirjoittaa, olisi varmasti enemmän kuin aiheellista mainita myös muutama sana itse peleistä. Kotona oman työhuoneeni hämärässä ja kannettavalla tietokoneella tapahtuvan satunnaisen Torchlight-addiktion lääkitsemisen lisäksi en oikeastaan ole vapaa-aikanani pelannut viime aikoina muuta kuin Mahjongia. Monia valvottuja öitä aiheuttanut Red Dead Redemption pyörii ikävistä lukupäävaivoista kärsivässä Xboxissani nykyään jo todella harvoin, mutta ”valitettavasti” uusi lihakoukku on jo valmiiksi viritetty!
Sain nimittäin Pyykkösen Jannen erittäin mainioista vinkkivideoista aivan mahdottoman kipinän kokeilla tinkimättömällä asenteella toteutettua synkkää toimintaroolipeliä nimeltä Demon’s Souls. En ole vielä ehtinyt pelissä oikein alkua pitemmälle, mutta jo nyt olen auttamattomasti sen pauloissa – enkä vähiten siksi, että tyly ja anteeksiantamaton vaikeustaso tuo elävästi mieleen kaikki mukavan masokistiset tietokonepelit menneiltä vuosikymmeniltä. Tämän huomattuani jäin hetkeksi pohtimaan, että itse asiassa kiukkuinen turhautuminen pelien äkkijyrkkään vaikeustasoon oli omassa nuoruudessani tuttua ja täysin normaalia. Aina välillä pelaajasta tuntui melkeinpä siltä kuin pelintekijät olisivat halunneet kyykyttää enemmän kuin viihdyttää, ja meitä peleistä innostuneita ei ainakaan kosiskeltu helponhalvoilla ratkaisuilla.
Aloin ymmärtää Demon’s Soulsin ja esimerkiksi muutaman vuoden takaisen Ninja Gaidenin erinomaisen ensimmäisen uudelleenversioinnin kaltaisten pelien viehätyksen päälle ihan uudella tavalla. Kyse ei ole pelkästään siitä, että pelaaminen itsessään on ”vain” hauskaa. Merkittävä osa nautinnosta tulee myös asioiden oppimisesta kantapään kautta, vaikeuksien todellisesta voittamisesta ja tekemisen meiningistä, jossa kaikkea ei ole pureskeltu valmiiksi keskittymiskyvyttömille aikasairaille. Nykyään liian monet pelitkin myötäilevät jo lyhytjänteistä mulle-kaikki-ja-heti –tyyppistä keskenkasvuista kiukuttelua. Sain hyvän mielen ja huomattavasti vähemmän pelaamisen aiheuttamia omantunnonvaivoja oivaltaessani, että myös pelit voivat opettaa meitä keskittymään hetkeen, hidastamaan tahtia ja nauttimaan suvantokohdista.
Rehellisyyden nimissä on silti todettava, että jos minun pitää nyt valita muutaman tunnin Demon’s Soulsin pelaamisen ja metsässä kävelyn välillä, valitsen kyllä jälkimmäisen ja muilutan mukaani luontoon suuntautuvalle patikkaretkelle valokuvakamerani ja Henry David Thoreaun pitkän esseen nimeltä Kävelemisen taito. Tulevana viikonloppuna aion kuitenkin tehdä näistä asioista molemmat!
Keskittymistä olennaiseen. Kuva on otettu Nuuksion kansallispuistossa.