Waksu blogikomennuksella / Blogit / pelaaja.fi

Waksu blogikomennuksella

10.02.2009 // Kirjoittanut: Juha Wakonen
42

Vuoden alussa sovittiin toimituksen kesken yhteen ääneen, että alamme kierrättää vuoroja Pelaaja-lehden blogin kirjoittamisessa. Kun itse nyt alan koota ylös tätä kaikkien aikojen ensimmäistä ”blogaustani”, nakki ei itse asiassa ole vielä ehtinyt edes viuhahtamaan tähän suuntaan. Huomasin vain yhtäkkiä saaneeni jostakin kummallisesta syystä hieman ylimääräistä aikaa, joten ajattelin käyttää sen kerrankin aikuismaisesti ja aloittaa kokonaan uuden savotan. Katsotaan nyt, että minkälainen matka on kuljettavana tästä pisteestä siihen, että tämä koko teksti on valmis, oikoluettu ja odottamassa julkaisuvuoroaan verkkosivuillamme.

”Say what now?”
(Nyt soi: Sleep – Jerusalem)

Heti kättelyssä täytyy todeta, että oman blogimerkinnän kirjoittaminen jännittää melkoisesti. Thomas on ensinnäkin asettanut riman äärimmäisen korkealle omilla superpitkillä, vauhdikkaasti kirjoitetuilla ja tapahtumarikkailla jutuillaan. Toiseksi, ja silkan henkilökohtaisesti, tuntuu välillä siltä, kuin oma elämäni toimituksessa olisi loppujen lopuksi päivästä toiseen tavattoman rauhallista. Sitä tulee aamulla työpaikalle, pistää koneen päälle ja kaataa itselleen päivän ensimmäisen kupillisen kahvia, heittää kuulokkeet korville, musiikin soimaan ja alkaa kirjoittaa tai perata alati kasvavaa sähköpostien vuorta. Monesti myös ajattelen, että omat ”kovat jutut” ja merkittävät asiat tapahtuvat mielenliikutusten tai ajatusten tasolla korvien välissä – enkä aina osaa jakaa niitä välittömästi muiden kuin vaimoni kanssa.

Toisaalta kyse on vain silkasta illuusiosta. Aikoinani aloitin H-Townin miehistövahvuudessa nimenomaan Pelaaja-lehden avustajana suurin piirtein kaksi vuotta sitten. Työnkuvani kuitenkin muutettiin melko nopealla aikataululla. Toimin ensin saman lehden erikoistoimittajana (pesti, jota hoidan edelleen enemmän kuin mielelläni), ja tämän jälkeen aloitin myös toisen H-Townin kustantaman lehden, Animen, päätoimittajana. Tämä jo yksin oli minulle erittäin merkittävä asia, koska olin aiemmin ehtinyt tehdä toimittajan hommia jo reilun kymmenen vuoden ajan – mutta aina niin sanotusti ”vapaan” freelance-kirjoittajan asemassa. Ja kun saman kahden vuoden aikana olen myös mennyt naimisiin, muuttanut kaupungista toiseen ja tehnyt varsin merkittäviä ratkaisuja opintojeni suhteen, on kai aika väärin valittaa elämää liikuttavien tapahtumien puutoksesta henkilökohtaisella tasolla.

Spotify – arjen soundtrack
(Nyt soi: Integrity – In Contrast of Tomorrow)

Kun kirjoittaa työkseen, tuntuu usein siltä, että vuorokaudessa tai viikossa ei vain yksinkertaisesti ole tarpeeksi tunteja. Tässä hommassa tekemättömät askareet myös seuraavat lähes väistämättä kotiin, joululomalle ja kesämökille sekä erityisesti viikonloppuihin. Toisaalta hyvänä puolena toimittajan työssä on nimenomaan se, että sitä on mahdollista tehdä vaikka sitten laiturin nokassa auringonpaisteessa, kuten teleoperaattorit yrittävät välillä meille kaikille uskotella.

Monen monta vuotta sitten, aloittaessani ensimmäisiä yliopisto-opintojani kirjallisuustieteen ja elokuvatutkimuksen parissa, samoilla kursseilla istuvat opiskelijat olivat huolissaan siitä, että hyvästä proosasta ja kaikista omista lempileffoista tuleekin yhtäkkiä arkista puurtamista ja rutiinia, josta on fanittaminen ja ilomielinen intoilu kaukana. Toisin sanoen, kun teet mitä tahansa päivästä toiseen työksesi, on vaarana polttaa oma innostuksensa siinä samalla loppuun. Itse ainakin toivon onnistuneeni varjelemaan omia kiinnostuksen kohteitani tältä kirjoittajien ammattitaudilta. Joka tapauksessa se, mistä olen täällä toimistolla usein erityisen otettu ja mikä saa minut hyvälle mielelle, on nimenomaan se, että monen vuoden rankan peliaiheisen työnteon jälkeen meistä jokainen jaksaa intoilla ja hehkuttaa uusia juttuja sekä pelejä.

Yleensä esimerkiksi, kun saamme tänne jonkin uuden arvostelukoodin odotetusta pelistä, me kaikki yritämme ahtautua kerralla samaan aikaan pieneen pelihuoneeseen sitä katsomaan. Päivittäin käymme täällä myös lukuisia keskusteluja uusista televisiosarjoista, siisteistä elokuvista tai musiikista sekä tietysti hehkutamme erityisellä innostuksella kaikkea mahdollista fantasiakamaa ihan vain Eemelin kiusaksi.

Arkipäivät H-Townin toimistolla taittuvat omalta osaltani usein kahvin ja musiikin yhteisvaikutuksen voimalla. Aloitin aikoinaan toimittajan urani nimenomaan elokuva- ja musiikkitoimittajana, ja näistä kahdesta erityisesti jälkimmäinen on aina ollut erityisen lähellä sydäntäni. Harvemmin tosin pääsin koskaan haastattelemaan mitään musiikkitaivaan suuria nimiä, koska toimin punk- ja hardcore-musiikin erikoistoimittajana. Nämä tiukat genret paukkuvat edelleen lähes päivittäin kaiuttimista ja luureista työpaikalla, kotona tai esimerkiksi matkalla yliopistolle. Tätä blogimerkintää kirjoittaessani luukutan juuri Spotifyn kautta todellista nostalgiapommia, nimittäin Integrity-nimisen hardcore-bändin klassikkobiisejä!

Spotify onkin itse asiassa osoittautunut todella huimaksi viime aikojen hittipalveluksi, vaikka henkilökohtaisesti petyinkin aika pahasti hiljattain tapahtuneeseen valikoiman merkittävään supistamiseen. Levy-yhtiöiden painostuksesta osa palvelussa olleesta musiikista jouduttiin poistamaan joko kokonaan tai asettamaan erilaisten maakohtaisten rajoitusten taakse. Itse huomasin tämän hakiessani yhtyeitä, jotka olin jo aikaisemmin ehtinyt liittää omalle soittolistalleni. Poissa olivat muun muassa Current 93, Desiderii Marginis, Frank Zappan koko levykatalogi, Raison D’etre ja monet vanhoista doom-metallibändeistä, kuten ikihitti Trouble.

Hyvässä hengessä
(Nyt soi: Pentagram – Be Forewarned)

Vaikka itse pelaankin konsoleilla (ainakin monien muiden mielestä) melko paljon, en kuitenkaan pärjää Pelaaja-lehden toimituksen muille tyypeille ohjain kädessä vietetyn ajan määrässä. Karhun osa päivittäisestä työajasta toimistolla menee ensinnäkin Anime-lehden juttujen pyörittämiseen, ja tästä syystä esimerkiksi allekirjoittaneen ääntä ei podcasteissa kuulla kovinkaan usein. Yksinkertaisesti en vain ehdi tutustua kaikkiin uusiin peleihin samaa tahtia muun toimituksen kanssa, ja yleensä siis hiihdänkin kaikessa pelaamisessa aina hyvän matkaa muita perässä. Muun muassa Gears of War 2:n olivat täällä jo melkein kaikki ehtineet pelata läpi siinä vaiheessa, kun itse ehdin käynnistää koko pelin ensimmäistä kertaa.

Todellinen vapaa-aika tuntuu olevan kroonisesti koko ajan kortilla myös silloin, kun varsinaisia työasioita ei ole odottamassa vinoa pinoa aina aamusta myöhäiseen iltaan. Itse opiskelen töiden ohella ja luen samalla vielä ensi kesän pääsykokeisiin, joten luettavan tutkimuskirjallisuuden määrä kasvaa viikoittain melkein eksponentiaalisesti. Kun sitten jostakin salatusta välistä saa taiottua itselleen hetkisen täydellistä vapautta, vietän sen mielelläni vaimoni kanssa – erityisesti siitä syystä, että arkiviikolla näemme toisiamme usein vain parin tunnin ajan illalla ennen nukkumaanmenoa. Molemmilla meillä on nimittäin hieman erilainen työrytmi.

Mistään varsinaisesta ulkopuolisuuden tunteesta ei kuitenkaan täällä työpaikalla tarvitse kärsiä, koska meistä ei kukaan yritä pahemmin briljeerata omilla pelisaavutuksillaan. Toki yhdessä jutellaan paljon siitä, että missä kukin jossain tietyssä pelissä on menossa ja miten oma peli sujuu tai mitä saavutuksia on viime aikoina tullut aukaistua. Kaikki tapahtuu kuitenkin aina hyvässä hengessä – enkä ainakaan itse tiedä parempia kavereita, joilta kysyä apua, jos joku kohta jää pelissä jumittamaan.

Kenties joku teistä jäi tuossa äsken miettimään, että mitä se Wakonen nyt sitten oikein niin kovasti työntekonsa ohella muka opiskelee? Luen avoimessa yliopistossa iltaisin teologiaa, ja kesällä olisi tarkoitus pyrkiä pääsykokeiden kautta Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan – ja näillä näkymin opiskelemaan systemaattista (eli teoreettista) teologiaa ja filosofiaa. Tästä nimenomaisesta syystä saan aina välillä kuulla vääräleukaista sanailua työkavereiltani, koska jostain kumman syystä kiroilevaa, tatuoitua ja punk-musiikkia kuuntelevaa piruparkaa on vaikea mieltää tulevaksi teologiksi! Samasta syystä Thomas aikoinaan nimitti minut myös H-Townin viralliseksi hengelliseksi neuvonantajaksi. Viikoittaiset vastaanottoajat ovat tosin jääneet kokonaan sopimatta.

”Eikä vielä ole edes aamu”
(Nyt soi: Current 93 – Of Ruine or Some Blazing Starre)

Monet täällä toimistolla ovat jo ehtineet useaan otteeseen hehkuttaa esimerkiksi Killzone 2:ta, joten omat odotukseni ovat jo yksin heidän ansiostaan erittäin korkealla. Itse en ole valitettavasti ehtinyt peliä vielä kokeilla, mutta kävin sentään kurkkimassa pelihuoneessa Eemelin ja Janne Kaitilan pelatessa sitä muita eurooppalaisia pelitoimittajia vastaan. Mikäli Killzone 2 on edes puoleksi niin hyvä kuin miltä se näyttää tai arvostelujen perusteella vaikuttaa, tulen varmasti sanoutumaan taas hetkeksi irti lähes kaikesta normaalista sosiaalisesta elämästäni ja pelaamaan sitä aina väsymiseen asti. Tosin olen juuri pelin julkaisupäivänä menossa ottamaan taas uutta tatuointia, ja aikaisempien kokemusteni mukaan kipeällä ja Bepanthen-rasvaisella kädellä on vaikea pärjätä tiukassa fps-räiskinnässä yksin tai verkossa.

Ennen Call of Duty 4: Modern Warfarea en ollut oikeastaan yhtään kiinnostunut verkkomoninpeleistä. Sen jälkeen tosin mikään ei ole enää ollut ennallaan, ja tuo kiistaton moderni konsolipelaamisen klassikko sekä pelisarjan tuorein osa, World at War, ovat molemmat viihtyneet Xboxin levyasemassa järjettömän määrän tunteja. Kerran tai pari pääsin jopa yllättämään Huttusen, joka pomppasi linjoille ja samaan ”deathmatchiin” vihollisen puolelle. Itselläni on kaikki vastaan kaikki -kuolonmatseissa tullut tavaksi liikkua hitaasti pelikentän reunoja kiertäen koko aluetta suurin piirtein aina yhteen suuntaan. Näin on helppo napsia tielle sattuvia satunnaisia jermuja ja pitää samalla vihamielinen ympäristö hallinnassa. Kun Miika oli ensin ehtinyt kurmottamaan minua muutaman kerran, löysin hänet sattumalta kykkimästä pitkässä ruohikossa. Kosto oli nopea ja suloinen.

Vaimoni pitää erityisesti 8-bittisen Nintendon klassikkopeleistä ja omistaa itse asiassa kyseisen konsolin sekä lukuisia sen kaikkien aikojen parhaimmista nimikkeistä. Aikoinaan olin lähes valmis kosimaan häntä saman tien jo yksin siitä syystä, että hän kertoi ostaneensa konsoliinsa erikseen lisäohjaimia vain siksi, että pystyi näin pelaamaan paremmin kaveriensa kanssa futispelejä. Siis oikeasti. Futispelejä! Tosin nykyään – mikäli laskuista jätetään pois Guitar Hero, Rock Band ja Forza Motorsport 2 – meidän ruokakunnassamme pelaa oikeastaan vain allekirjoittanut. Harvemmin kuitenkaan enää minäkään itseäni pelimaailmoihin hukkaan, kuten tapahtui usein joskus aikaisemmin. Esimerkiksi kun ensimmäinen Star Wars: Knights of the Old Republic aikoinaan julkaistiin, oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että minut löysi aamulla edellisen yön jäljiltä sohvalta joko nukkumasta tai edelleen pelaamasta.

Vaikka kaikki työ- ja opiskelukiireet pitävätkin minua varsin tiukkaa tahtia sidottuna joko tietokoneeseen tai kirjaan, täytyy sitä nyt kuitenkin kaiken ahertamisen vastapainoksi aina välillä myös rentoutua hyvän pelin ääressä. Lievää valvomista ovatkin toisin sanoen viime aikoina aiheuttaneet Call of Duty: World at Warin lisäksi muun muassa Fable 2 ja Fallout 3. Itse pelaan lähes poikkeuksetta kaikissa rooli- ja seikkailupeleissä aina ”puhtoista” ja hyvää sankaria, ja esimerkiksi Fable 2:n ensimmäisen läpipeluukerran jäljiltä hahmoni menettikin näin lemmikkikoiransa ja sai tilalle kirkkaan sädekehän. Janne Pyykkönen on kuitenkin muutamaan otteeseen tarinoinut kaikesta siitä, miten Albionin vihreillä kesannoilla voi ihan oikeasti myös sikailla ja tallata kaiken suurilla saappaillaan. Tämä on totta kai koettava myös itse, joten uusintakierroksella kyykytänkin kyläläisiä, ryöväreitä, vaimoja ja ties ketä oikein isän kädellä.

”For great justice!”
(Nyt soi: Haste the Day – Pressure the Hinges)

Opiskelemisen ja työnteon sekä lukemisen ja pelaamisen lisäksi on aina jossakin välissä pakko seurata myös kaikkea sitä, mitä tapahtuu televisiossa. Usein sadattelen erityisesti kotimaisia ilmaiskanavia siitä, että ne näyttävät hävyttömän vähän todella hyviä sarjoja – ja lähes kaikki laatusarjat, joita esitetään, sijoitetaan ohjelmakartassa aina mahdollisimman kauas tavallisen ihmisen katseluajasta. Yksi viimeaikaisista ja kirkkaimmista poikkeuksista tässä on HBO:n mahtavan draamasarja Terapiassa (In Treatment). Siinä Gabriel Byrne esittää vähäeleisen hienosti psykoterapeuttia, jonka vastaanotolla käy viikossa eri tavoin rikkimenneitä ihmisiä. Työviikon viimeinen istunto on puolestaan varattu terapeutille itselleen, joka purkaa omaa ahdistuneisuuttaan eteenpäin vanhalle ystävälleen.

Vaihtuvat vuodet tuovat aina mukanaan myös omien (käynnissä olevien) lempisarjojen uudet tuotantokaudet. On tosin kohtuullisen surullista myöntää, että Californicationin toinen kausi ei yksinkertaisesti vain yllä lähellekään sen ensimmäistä tuotantokautta. Tuntuu siltä kuin sarjan synkkä ja äärimmäisen älykkäästi kirjoitettu huumori olisi uhrattu perhedraaman ja sivuhenkilöiden päihteissä rypemisen kummalliselle alttarille. Edes sentään Battlestar Galactican ja Lostin uudet jaksot osoittavat selvästi sen, että useammankin tuotantokauden jälkeen voi odottaa hyvää laatua ja mukaansa tempaavaa juonenkuljetusta.

Palaan vielä nopeasti tämän blogikirjoituksen ensimmäisille riveille ja ajatukseen siitä, että monesti oman elämäni tapahtumat tuntuvat sattuvan enemmän mielen sisäisenä liikkeenä kuin selkeänä ulkoisten tapahtumien tai merkkipaalujen helminauhana. Toisaalta pelkästään jo se, miten helppoa ja hauskaa tämän kaiken tekstimäärän kirjoittaminen oli, kertoo ainakin itselleni jotakin siitä, miten noita helmiä on mahdollista löytää arkisen puurtamisen pienistä raoista, vain tovin kestävistä vapaahetkistä ja hiljaisista illoista, jolloin konsoli on kiinni, televisio sammutettu ja mikään levy ei pyöri yhdessäkään soittimessa.

Kommentit

Käyttäjän Anonymous kuva
Anonymous (ei varmistettu)

Yeah!!!!! HYVÄ WALKSU!!!! OOT MUN IDOLI TÄSSÄ BLOGISSA. pelaajalehti on paras

Käyttäjän Guybrush kuva
Guybrush

Mukava lukea muidenkin, kuin Thomaksen blögejä. Kaitilan debyytin jälkeen osasinkin odottaa jo seuraavaa blogineitsyttä puhkaistavaksi. Hyvä blogi ennenkaikkea.

Käyttäjän hynde kuva
hynde

Todella hyvä blogi! Mukava lukea jonkun muunkin kuin Puhan elämän menosta ja muista jutuista.

Käyttäjän Pilipali kuva
Pilipali

Loistavaa kamaa, kyllä. Itsekkin diggailen In Treatmenttiä!!

Käyttäjän Riepu kuva
Riepu

Waksun tekstit ovat usein olleet hyvää luettavaa, joten tämän blogauksen lukaisi mielellään, vaikkei meikäläisellä olultkaan minkäänlaista aavistusta siitä, mitä teksti tulisi pitämään sisällään. Eipä se näemmä haitannutkaan. Pieniä perusasioita ja välillä vähän suurempia tietoja hepusta oli oikeasti hauska lukea, vaikka aiheet pomppasivat peleistä opintoihin, historiaan ja takaisin.

Jälleen yhdestä ihmisestä tietää enemmän :)

Käyttäjän Juha Wakonen kuva
Juha Wakonen

Kiitoksia kovasti! Täytyy kyllä myöntää, että olihan tuota blogia kerrassaan mukava tehdä. ;) Eiköhän sama meno jatku, eli kuulumisia tulee varmasti päiviteltyä tänne aina silloin tällöin.

Käyttäjän Oce-ot kuva
Oce-ot

Kiva blogi todellakin. Hyvää musaakin kuuntelet.
Olitkos Troublea muuten katsomassa viime vuonna Jalometallissa? Kovaa kamaa oli.

Käyttäjän NicolasPS3 kuva
NicolasPS3

Kovaa kamaa!

Käyttäjän JaKuBo kuva
JaKuBo

Hyvin menee!

Käyttäjän Juha Wakonen kuva
Juha Wakonen

Oce/ot: En päässyt Jalometalliin viime vuonna paikalle, ja se harmittaa vieläkin! Troublen lisäksi siellä olisi soittanut myös Possessed, joten kova kattaus tapahtumassa oli!

Seuraavaksi täytyy kyllä mennä Nosturiin tässä kuussa, kun siellä pidetään Psychotropic Caravan Festival; paikan päällä soittaa muun muassa Reverend Bizarren kitaristin uusi bändi Lord Vicar!