Itsekin ihmettelin tämän pelin pommiarviointia Pelaajassa. Joko tämän arvostelija ei ole koskaan pelannut muita Terminatoreita tai sitten ei ole koskaan nähnyt niitä kahta oikeaa leffaa. Tässähän on niin tunnelma, äänet, aseet kuin graffakin aika spot on. Resistance on ehkä ainoa oikeasti lisenssinsä ansainnut Terminator-peli pitkästä aikaa. Toki arvostelut ovat aina subjektiivinen näkemys, mutta mutta... Tuntuu että arvostelijaa enemmän kuormitti ko. lafkan aiempi Rambo (joka on kyllä ihan hiton kamala). Tosin muistaakseni Pelitissä Resistance sai jotain yli 70 pinnaa sadasta, eli reippaasti enemmän. Oli miten oli, ei tämä kuitenkaan pommia ansainnut.
^
Olen ollut tosi kiinnostunut Terminator Resistancesta, vaikka varmasti ei mikään erinomainen peli olekaan, en usko todellakaan sen surkea olevan. Peli vaikuttaa hyvin uskolliselta kahdelle ekalle leffalle ja milloin vain kokisin tämän kuin kaikki ne muut T-leffat kakkosen jälkeen. Vaikuttaa siltä että tekijät ovat oikeasti olleet enemmnä perillä T-franchinesta kuin leffojen tekijät ja Cameron nykyään.
Resident evil 5 & 6 tuli hommattua switchille kun ne oli tarjouksessa 15e/kpl. Capcom on laskenut myös normi hintaa kympillä ja nykyään nuo maksaa 20e.
RE5 oli julkaisunsa aikoihin itselle melkein koko sarjan huonoin peli.
Isoimpana ongelmana oli inventaario systeemi ja tähtäys joka ei vaan sujunut kuten pitää ja huteja tuli aika paljon.
Jopa niin paljon, että muistan pari kertaa palanneeni kakkos chapterin ekaan kenttään, koska heti alusta sai pistooliin ammuksia kätevästi lisää.
Samasta syystä mulla oli käytössä myös vähintään toinen niistä suojaliiveistä joka tietenkin teki inventaariosta vieläkin ahtaamman.
Päätin kuitenkin hommata tuon switchille ihan vaan gyro tähtäyksen takia ja kyllä kannatti sillä nyt vihollisiin osuu kuten kuuluu eikä edes aiemmin vihaamani koirat olleet mikään ongelma.
Sanomattakin selvää, että ammukset riitti ihan eri tavalla eikä extra suojavarusteillekaan ollut tarvetta.
Shevan toiminnassa ei ollut valittamista julkaisun aikoihin eikä nytkään. Ainakin cover moodissa se ei lähtenyt ramboilemaan ja annoin sille kiväärin sekä smg:n joita se osasi käyttää ihan hyvin.
Lisäritkin oli hyviä, mutta lyhyitä.
Lost in nightmares tarjosi mukavaa fanipalvelua alussa sillä Spencerin linnan alkuosuus on melkein 1:1 kopio ykkösen kartanosta.
Jos alussa kääntyy ympäri ja yrittää pari kertaa lähteä ovesta pihalle niin saa aktivoitua vielä perinteisen kameran ja hahmokin saa tankkiohjauksen.
Pituutta lisärillä on vain n.tunti.
Desperate escape sitten onkin täyttä toimintaa Jillin ja Joshin näkökulmasta ja kestää vajaa 30 minsaa.
Kovin lyhyitä siis ovat, mutta ihan kiva extra kun samassa paketissa tulevat.
Nyt tämä meni omalla listalla jopa nelosen edelle.
RE6 tuli ostettua vasta vitosen pelaamisen jälkeen kun se tähtääminen oli gyrolla niin mukavaa.
Tämä tuli pelattua alunperin vissiin ps3 versiona kahdesti läpi aika pian julkaisun jälkeen ja joitakin kuukausia sitten ostin xbox one version kun se oli alle 8e.
Olin siis aika varma, että tämä saattaa tuntua jo tylsältä, mutta olin väärässä sillä switchillä peli on saanut uuden henkäyksen tuoreutta pikku uudistuksilla.
Gyro tähtäyksen lisäksi tästä saa kaikki QTE kohdat pois joten voi vaan ihan rauhassa katsella niitä välivideoita ja jos zombi tarttuu kiinni, niin edes silloin ei tarvitse rääkätä ohjaimen tattia hakkaamalla sitä reunasta toiseen.
Myös mercenaries moodissa avattavat bonus asut saa tarinan puolelle käyttöön ja tuon takia sitäkin moodia tuli jopa pelattua.
Vaikka tämä rullaa puolet huonommalla frameratella mitä ps4 ja xbox one versiot niin kyllä nuo asiat tekee tästä mulle ihan heittämällä parhaan version.
Muutenkin tykkäsin tästä edelleen ja ainoa asia joka oikeasti ärsyttää on Simmons joka on kuin joku helvetin transformers ja muuttuu vaikka dinosaurukseksi.
Siinähän ei ole mitään uutta, että sarjan pahikset jotenkin muuttuu melkein talon kokoisiksi mutanteiksi, mutta kun Simmons muuttuu monta kertaa tuosta vielä takaisin ihmiseksi.
Ensin tuli pelattua amateur tasolla kaikki ja eilen pelasin Leonin kampanjan veteran tasolla.
Äsken latasin tubesta serpent emblem guide videot, koska päätin nekin kerätä jotta pääsee lukemaan enemmän niitä taustoja valottavia tekstejä.
Tuo veteran vetäisy onkin sitten jo yhteensä viides läpipeluu ja omalla listalla tämä on kolmantena heti kakkosen remaken ja revelations 2:n jälkeen.
Koska täällä ei taida olla omaa animal crossing keskustelua niin laitetaan tämä tänne.
Nyt kun oma new horizons saari alkaa olemaan siinä kunnossa, että sen kehtaa laittaa julkisesti esille niin tuli tehtyä myös alle minuutin pituinen "hauska" traileri ja videossa on myös dream address koodi jota käyttämällä siellä voi vierailla jos haluaa.
Pelasin viimeksi läpi Catherine: Full Body:n, mikä on erikoinen puzzle-pelin ja treffisimulaation sekoitus Persona-sarjan tekijöiltä. Tässä versiossa on ehkäpä isoimpana uudistuksena aivan uusi hahmo, kenen kanssa voi yrittää luoda suhdetta. Mulla jäi alkuperäinen versio kesken aikoinaan, koska en ehkä innostunut palikkatorni-puzzleista tai ne tuntuivat liian ahdistavilta aikarajan takia. Nyt kuitenkin vedin pelin läpi innolla. Puzzlet alkoivat sujua jo aika hyvin ja saavutin tilan, jossa pystyin etenemään intuition varassa ja aikaraja ei enää niinkään ahdistanut, vaan loi positiivista painetta. Päädyin tällä kertaa yhteen demonityttö Catherinen kanssa,joten vielä on tarinaa koettavana. Aloitin vertailun vuoksi uudestaan myös alkuperäisen version XBox360:llä.
Pelaan myös Super Paper Mariota Wii:llä pikkutytsyni kanssa. Tämä oli ensimmäinen Paper Marioni, mutta se painui unholaan sen jälkeen kun olin pelannut puhki molemmat edeltäjät. En muistanut, että tämä oli näin hyvä! Kuuluu ehdottomasti niihin parempiin Paper Marioihin. Uusimnassa Pelaajassa oli artikkeli Paper Mario Thousand Year Door:ista, ja siitä kuinka kaikkia muita sarjan pelejä verrataan siihen. Mun mielestä TTYD on ehdottomasti klassikko, mutta siinä on juuri se nimenomainen vika mikä artikkelissakin tuotiin esiin, eli siinä on aivan liikaa edestakaista juoksentelua. Metsäkentässä joutuu juoksemaan koko alueen läpi muistaakseni neljä kertaa. Yksi iso juoksusessio on pelin lopussa, jossa joutuu käymään läpi kaikki edeltävät alueet löytääkseen erään tyypin, joka vie tarinaa eteenpäin. GameCubella oli ilmeisesti trendinä pitkittää pelejä keinotekoisesti, kuten Super Mario Sunshinessa, Wind Wakerissa ja Metroid Primessa. Tämä keinotekoinen pelin venyttäminen on yksi syy miksi ensimmäinen Paper Mario N64:lla on mielestäni parempi peli. Mua suorastaan ärsyttää, että aina mainitaan vain TTYD, ja unohdetaan, että sen edeltäjä on edes olemassa. Kuitenkin suurin osa TTYD:n hyvistä jutuista periytyy suoraan Paper Mario 64:sta.
Pistin todella pitkästä aikaa wiin kiinni telkkariin. Tämä siksi että voisin pelata helvetin kalliin ja mielipiteitä jakavan Metal Gear Solid: Twin Snaken, jonka ostin kauan sitten kreikasta 48 eurolla, mikä olisi nykyään aika makoisa hinta kyseisestä pelistä. Voin ilolla todeta että peli oli hyvä. Ei kyllä mikään iso parannus alkuperäiseen peliin, jonka laatikkopäistä ollaan siirrytty robottipäihin. Onkin kyseenalaista haluaako tähän remakeen investoida saadakseen ps1 --> ps2 tason grafiikan ja audion. Ääninäyttelyn taso on ilahduttavasti tasokasta. Ilmeisesti joitain alkuperäisen pelin ääninäyttelijöitä ei ole, mutta sitä en itse huomannut.
Itse en välitä gamecube ohjaimesta, jossa lyhyen johdon lisäksi ärsyttää painikkeideiden lapsellinen sijoittelu ja muotoilu. En löytänyt edes mitään tapaa päästä pelin päävalikkoon takas paitsi konsolin resetointi. Miksi nintendo on käyttänyt cubessa jotain minidiskejä ? Peli toimitettiin kahdella sellaisella. Mutta taistelu psycho mantista vastaan oli hauska, kun pomo toteaa minun pitävän mario sunshinesta ja smash bros meleestä. Pelejä ei ole, mutta kaveri joka myi mulle muistikortin, oli pelannut ja tallennukset löytyy vielä.
Iso elefantti huoneessa on välianimaatiot, jossa Snake tekee yli-inhimillisiä loikkia ja stuntteja. Olihan ne vähän överit, mutta ei niin överit kun oletin. Eikä niitä edes hirveesti ollut. MGS pelit ovat vakavista teemoista huolimatta välillä koomisia. Mun mielestä peace walkerin tietyt bonusopsit, sun muut tavarat ovat vieläkin överimpiä. Ilahduttavasti peli oli tosi helppo normal vaikeustasolla. Muistan kuolleeni tusinan kertaa ps1 metal gear taistelussa ja jouduin kelaamaan vanhempaan tallennukseen saadakseni kerättyä chaff naatteja taistelua varten. Twin snakessa en käyttänyt niitä kertaakaan ja pomo kuoli ekalla yrittämällä. Huono puoli toisille, mutta mulle passasi kun sai ottaa rennomman kokemuksen.
Ei siinä sen kummempia, vihaajat vihaa, mutta tällaiselle metal gear ummikolle Twin snakes kelpasi. Mutta onhan tää vähän turha, kun ps1 ja pc metal gear solidin saa pikkurahalla digitaalisena. Ja sekin on ihan pelattava, ellei satu/halua olla umpijonne. Tarinan puolesta nämä ovat parasta AAA luokkaa, mitä videopeleissä on tehty ja sen takia kannattaa kestää enemmän tai vähemmän vanhentunut pelattavuus. Btw, konamin päättäjät saisivat lopettaa vammaiset käytöksensä ja tuoda tämän ja metal gear solid nelosen tuoreille laitteille pelattavaksi. En tykkää että tietyt pelit ovat vain harvojen rikkaiden ja keräilijöiden etu, vaan kaikki pitäisi olla ladattavissa virallisissa kauppapaikoissa. Emulaattorit ja Romit ei lasketa. Nekin ovat välillä vaivalloisia käyttää.
Twin Snakes on pirun hyvä peli sen perusteella mitä itse siitä muistan. Mä luulen, että osa vihasta on yleistä GameCube-vihaa mitä oli vallalla niihin aikoihin.
Mä olen retrostellut viime aikoina ja päätin vetää Chrono Triggerin vihdoin läpi alusta asti. Latasin sen Wii:n verkkokaupasta joskus 10 vuotta ja se jäi ikävä kyllä kesken jostain syystä, vaikka pidin sitä todella hienona kokemuksena. Ja kyllähän se edelleen on erittäin hauska peli. Taistelusysteemikin on mielenkiintoisempi kuin useimmissa sen ajan japsiroolipeleissä.
Olen myös rakastunut Celesteen. Aivan mieletön peli. Puhdasta tasohyppelynirvanaa. Loistavat musat. Hahmot on symppiksiä ja tarina sopii hyvin pelin henkeen eli siihen, että kaikesta voi selvitä kun vain jaksaa yrittää. Kun yrittää samaa kohtaa uudestaan ja uudestaan saavuttaa lopulta flow-tilan ja peli alkaa muistuttaa tanssia. Taidekokemus ei synny vain pelin grafiikoista, äänistä tai tarinasta, vaan pelaaminen itse on taiteen luomista.
Metal Geat Solid 2 HD (Vita)
Normal vaikeustasolla vedin nyt kertaamisen takia pelin uudestaan. Vaikka olin aikaisemmin sitä mieltä että peli on sarjan huonoimpia, niin onhan toi kaikin puolin hyvä peli, varsinkin tarinan osalta. En muistanutkaan oikeastaan mitään ekan läpipeluun jälkeen. Pelissä kuitenkin tapahtuu reilu 10h aikana enemmän kuin kymmenessä perus toimintapelissä keskimäärin. Jos pelattavuus ei vain olisi tylsää putkijuoksua animepojalla, niin arvosanaakin voisin nostaa.
Metal Gear Solid 4 (ps3)
En jaksanut odottaa xbox tai pc versiota, niin pelataan nyt sitten retrokonsolilla. Tässä interaktiivisessa elokuvassa nähdään ja välilä koetaan Snaken tarinan loppu. Mukana on siis suuri paketti välianimaatioita ja periaatteessa ihan mielenkiintoista hiippailua, mitä ei loppujen lopuksi paljon pelin 15 tunnin aikana harrasteta. Onneksi tässä pelissä ei pahemmin käytetty dual shock liiketunnistusta, kun virallinen ps3 ohjaimeni on hajalla ja tykkään pelata xbox malliin muotoillulla bulkkiohjaimellani. Paljon tuttuja hahmoja tekee comebackin. Ääninäyttelijöistä en muista enkä jaksa googlettaa, mutta he kuulostivat tutuilta ja tietysti laadukkailta. Grafiikka on ajalta, jolloin peleissä ei osattu värejä käyttää, mutta varsinkin hahmomallit ovat laadukkaita 2008 vuoden peliksi. Eniten rassasi framerate, joka putoili kohdissa, missä tapahtuu enemmän.
Chapter 4 oli paras kaikella nostalgialla kosiskelulla ja eeppisellä mgs rex taistelukohtauksellaan. Raideni olisi voinut säästää lehmien kiusaamisen omaan yliampuvaan peliinsä (kohta pelityksessä, ei hätää!). Ja ompahan mukana "ikinuoren" Big maman kanssa tehty eeppinen moottoripyöräkohtaus. Pomotaisteluista en ihan välittänyt. Kaikki neljä loppuivat samalla tavalla ja kaikki olivat hysteerisiä muijia, jee jee. Ehkä eniten ärsyttää että muistan hämärästi yläasteelta katsoneeni Snaken ja Liquidin tappelun auringonlaskussa. Ja vieläpä Ismo remixinä, se siitä vakavavasta stoorista ....
Ei tässä sen enempää. Jos stoori kiinostaa, niin pelatkaa älkääkä lukeko mun spoilereitten täyttämää tekstiä. Ymmärrän että retrokonsolin hankkiminen on persiistä, mutta ainakaan rahaa ei mene konamille, kun peli ja konsoli tulee todennäköisesti käytettynä vastaan.
Wilssons Heart (PC Vr)
Tämä oli erittäin hyvä kauhupeli, joka valitettavasti on yksinoikeudella oculus storessa. Olet Wilsson niminen pappa, joka herää autiossa mielisairaalassa kahlittuna. Aikansa ihmeteltyään pelaaja kohtaa lekurin, jonka söpösadistinen nallekarhu tappaa. Paon jälkeen pelaaja kohtaa neljä selviytyjää, naisreporterin, vanhan sairaalan omistajan, pikkutytön ja mustan nuorukaisen, jotka kaikki tuntuvat olevan pihalla tapahtumista. Peli on mustavalkoinen, Universal leffastudion hirviömeininkiä, eli melko mietoa kauhua. Hyppypelästyksiäkin on tosi vähän.
Pian käy ilmi että wilssonilla ei ole sydäntä, van hänellä on outo ja yliluonnollinen rattaiden täyttämä rautakuula tilalla. Tämä rautakuula on isossa osassa peliä. Sillä ratkaistaan puzleja pistämällä sähköjä päälle, valaisemalla pimeyttä ja taisteluissa bosseja vastaan, joissa se toimii kuin bumerangi. Bossit on enemmän hauskoja kuin pelottavia. Jos olette nähneet edellä mainittuja universalin kauhuleffoja, niin tiedätte etukäteen mitä odottaa.
Noin seitsemän tunnin jälkeen lopputekstit rullasi ja pieni cliffhangeri annetaan loppuun. Mikäli jatko-osa joskus tapahtuu, niin steamiin vaan alkuperäinen pelikin. Ei tällaisia laatuteoksia saa mihinkään pikkukauppoihin jättää.
Star wars: Vader Immortal (Pc Vr)
Päivitin joulukuussa vr visiirit Oculus Riftistä Quest 2 malliin. Niistäkin voisi kirjoittaa vaikka kuinka pitkän artikkelin, joka tuski täällä väkeä kiinostaa. Sen verran voin avata että ne ovat täysin "Standalone" malliset ja Visiiri kykeneekin about xbox360/ps3 ajan loppupuoliskon grafiikkaan, jos ei halua liittää visiirejä tietokoneeseen. Näillä eväillä piti testata kolmiosaista episodipeliä Vader immortal.
Pelaaja on palkkionmetsästäjä, joka joutuu droidi sidekikinsä kanssa imperiumin kaappaamaksi. Imperiumi lähettää palkkionmetsästäjän Mustafarille, missä itse Vader on vastassa ja alkaa testaamaan pelaajaa. Käy ilmi että pelaajalla on kykyjä hallita voimaa ja kaiken lisäksi verta/sukujuuria joita Vader tarvitsee saadakseen mustafarille piilotetun kristallin. Tällä "avaimeksi" kutsutulla kristallilla hänestä tulisi kuolematon tai sitten hän voisi herättää Padmen henkiin. En täysin ymmärtänyt juonta, mutta se vaikutti kiinostavalta, varsinkin kun mukana on viittauksia prequel trilogiaan.
Pelin huippuhetki on kun pelaaja saa valomiekan käsiinsä. Niin yksinkertaiseksi aseeksi sen käsittely ja ääniefektit on tehty niin hyvin että allekirjoittanut heräisi todellisuuteen vasta kun onnistuin huitasemaan joulukuusta, heh. Teki kovasti mieli kummallakkin kädellä huitoa, mutta toista kättä tarvittiin voiman hallintaan. Eli käytännössä vihollisien ja esineiden heittelyyn, mikä ei tuntunut ihan niin mukavalta kuin näitten silpominen miekalla. Harmi että stormtroopperien raajat ei irtoa ...
Vader immortal oli "parempi" star wars peli, mutta vain hiukan siellä puolella. Peli olisi voinut olla vähemmän scriptatumpi ja värikkäämpi. Hattua nosta insinööreille että käytännössä älypuhelimen suorittimella saadaan näin hienoa grafiikkaa, mutta mustafari on lähinnä kiveä ja laavaa, niin kaikki tuntui harmaalta ja pimeältä. Kestoakaan ei ollut paljon. Puolitoista tuntia per episodi. Alennuksesta ne kannattaa napata jos muuten kiinostaa. Täysveristä star wars vr peliä jäädään kuitenkin odottamaan.
Outer Wilds:
Pelasin juuri tämän pelin ja pidin tästä kovasti!
Peli on erittäin hyvä ja erityislaatuinen, oman pelikokemukseni perusteella tällaisia pelejä ei ihan joka vuosi keksitä.
Uskon, että kaikki pelin puzzlet on loogisia ja pääteltävissä. En sanoisi peliä kuitenkaan helpoksi. Pelin rakenne on niin epälineaarinen, että jos jokin vihje jää huomaamatta tai ymmärtämättä, voi pelissä jumiutua tuntikausiksi harhailemaan, mitä pitäisi seuraavaksi tehdä päästäkseen "eteenpäin". Siksi omasta mielestäni monissa arvosteluissa sanotaan hieman harhaanjohtavasti, että pelin voi odottaa läpäisevänsä / selvittävänsä n. 20-30 tunnissa. Jos joku pystyy saavuttamaan pelin lopun 20 tunnissa täysin ilman pelin ulkopuolisia vihjeitä, niin sanoisin että ihan hatunnoston arvoinen suoritus!
Täytyy myöntää että en pystynyt omin avuin ratkaisemaan peliä. Noin 50 tunnin kohdalla katkesi selkäranka ja katsoin juutuubista pienehkön mutta ratkaisevan vihjeen. Silti olen tyytyväinen etten spoilannut täysin koko läpipeluuta vaan ainoastaan yhden yksityiskohdan. Kuitenkin on mahdotonta sanoa, olisinko läpäissyt peliä ollenkaan ilman tuota nettivihjettä (=huijaamista). Tällainen toki harmittaa, mutta loppujen lopuksi en sanoisi peliä epäreiluksi.
Minusta peli on siinäkin mielessä erikoinen, että nykyisin kovin harvaa peliä pelatessa on epävarma tunne siitä, pääseekö peliä omin avuin loppuun.
Tämä tosiaan on loistava teos ja todella erilainen kun vertaa mitä pelejä yleensä ihmiset, minä mukaanlukien, pelaa.
Siitä olen eri mieltä etteikö peliä voisi pelata 20-30 tunnissa. Varmasti meni itsellä vähemmänkin aikaa, ehkä jopa alle 10 tuntia vaikka harhailua tapahtuikin. Hommaahan edistää se, että umpikujan tullessa vastaan voi vaihtaa paikkaa ja tutkia sitä. Jokainen askel kun avaa aina infoa lisää ja oppii uutta.
Itse tosin katsoin sen verran muistaakseni vinkkiä että olenko oikeilla jäljillä enkä lyö päätä seinään yrittämällä jotain väärää asiaa.
Mahdollisimman paljon tässä kannattaa silti itse löytää ja huomata asioita, sillä se itse hoksaamisen on tässä pelissä todella vahvana läsnä.
Subnautica seuraavaksi pelaukseen jos tämä kiinnosti. Ei ihan täysin samaa mutta vähän jollain tapaa hengenheimolainen vapaan etenemisen ja tutkimisen suhteen.
Itselläni meni melko paljon aikaa noiden väärien asioiden yrittämiseen. Vaikea sanoa tarkkoja tuntimääriä, mutta heittämällä puhutaan yli 10:stä, ehkä jopa yli 20:stä tunnista. Välillä tällaisessa pelissä sattuu tilanteita, että luulee ymmärtävänsa miten peli toimii ja sitten omat ajatukset alkaa etenemään kiskoja pitkin. Sitten myöhemmin tajuaa, että pelin kehittäjät olivatkin ajatelleet ratkaisun ja vihjeet toisella tavalla. Voisin sanoa muutamankin tällaisen tilanteen, mutta parempi olla menemättä liikaa yksityiskohtiin. Saattaa vaikka spoilata ratkaisun joltain toiselta, jolla on peli vielä aloittamatta.
Ilman Steamin aikalaskuria en osaisi sanoa, paljonko pelasin peliä. Nyt kello näytti lopulta 52,8 tuntia.
Tosin olen hidas pelaamaan muutenkin, lähes kaikissa yksinpelikampanjoissa omat tuntimäärät on 100-150% siitä mitä arvosteluissa tyypillisesti sanotaan.
Kiitos vinkistä, Subnautica pitänee ostaa jossain vaiheessa. Väliin pitää kuitenkin pelata pari täysin erilaista peliä, vaihtelu virkistää.
No niin, Subnautica ja Witness ladattu Playstationin Play at Home -kampanjasta. Eiköhän Subnautica mene peluuseen heti seuraavaksi, varmaankin tulee myöhemmin pelattua myös Witness.
The quiet man, tuo square enixin mestariteos jossa päähenkilönä on kuuro Dane ja sen takia koko peli on ekan läpipeluun ajan varsin hiljainen kokemus.
Dialogia ei kuule eikä myöskään tekstejä ole ruudulla kuin yhdessä kohdassa ihan alussa ja myös taistelun äänet on vaimeaa kuminaa.
Onneksi pelillä on pituutta vain n.3 tuntia, mutta äänimaailman puute saa sen kyllä tuntumaan pidemmältä.
Muutenkin tämä on enemmän leffa kuin peli sillä live action videota on todella paljon kuten myös ihan pelimoottorilla tehtyjä välivideoita.
Varsinainen pelaaminen koostuu pelkästä tappelusta eikä niitä matsejakaan kovin montaa ole.
Visuaalisesti peli on aika kaksjakoinen sillä hahmot näyttää tietyssä valaistuksessa ihan hyvältä, mutta useimmiten aika rumilta, mutta ympäristöt sitten taas on enimmäkseen varsin komeita.
Läpäisyn jälkeen tämän voi sitten pelata uudestaan ihan kaiken audion kanssa.
Olisi kyllä kiva tietää millä myyntipuheella pelin idea on johtoportaalle saatu myytyä.
"Hei mulla ois uus loistava idea pelille. Tehdään elokuvamainen peli jossa puolet pelistä on oikeasti elokuvaa, laitetaan pari tappelua sekaan ja sitten se paras asia. Päähahmo on kuuro joten pelaajakaan ei kuule mitään. Eiks oo siistiä mitä häh!!1!"
Toki pelintekijöillä on oikeus oman visionsa toteuttamiseen, mutta olisi luullut sen julkaisun aikaisen paskamyrskyn jälkeen, että peliin olisi laitettu mahdollisuus pelata se heti alusta asti kaiken audion kanssa sillä noin tämä oli ihan viihdyttävä.
Toisaalta kai sekin jotain kertoo, että mä kuitenkin pelasin tän kahdesti läpi yhdeltä istumalta. Myönnän kyllä alkoholilla olleen osuutta asiaan ja jos tätä olisi alkanut vaikka heti aamulla selvinpäin pelaamaan ja kuunnellut...no ei mitään niin aika tylsää olisi varmaan ollut.
Ehdottomasti kuitenkin hintansa arvoinen sillä tää maksoi hong kong psn storessa 2.5e
Switcher 3
Visuaalisesti tämä on mitä on, mutta muuten ihan ehta witcher tietenkin. Pikaisesti koitin myös telkkarin kautta ja paremmalta tuo koneen omalla näytöllä näytti.
Mulla on antialisointi päällä, sharpening täysillä, foliage high ja kaikki muu off asennossa, koska inhoan sitä voimakasta bloom efektia ja depth of field vaikuttaa jo ruudunpäivitykseenkin ja jopa nyt se vaeltelee enimmäkseen jossain 30fps alapuolella.
Pelaaminen on kuitenkin ollut ihan sujuvaa varsinkin nyt kun ostin split pad pron niin saa kunnon otteen ja on kunnon tatit. Takanappeihin tuli laitettua tattien klikkaukset eli lähinnä viholliseen lukittuminen ja hevosen kutsuminen.
Ei tätä silti hyvällä tahdollakaan voi suositella jos taloudesta löytyy joku muukin laite jolla pelata ja peli on vielä kokematta.
Ihan pieni harmituksen aihe oli se, että ilmeisesti se tarroja ja muuta sälää sisältävä versio oli vaan joku day one julkaisu sillä ainakin oma dischopista tilattu versio oli vaan ihan perus switch kotelossa jossa ei ollut mitään extraa.
Ei tuo silti pahemmin haittaa kun hyllyssä on jo ps4 versio ja sille on myös ne gwent kortit sisältävät fyysiset paketit lisäreistä.
Sitä en tiedä tuleeko tätä switchilla pelattua koskaan loppuun sillä olen pelannut tätä vaan välillä sängyssä makoillen pari tuntia kerrallaan ja tuolla tahdilla tämä olisi läpi joskus jouluna.
Oli vaan joku pakko päästä testaamaan tätä switchin ruudulta pelattuna sillä onhan siinä tavallaan oma viehätyksensä.
500h rajapyykki ylitetty Risk of Rain 2:ssa ja edelleen koukuttaa. Eclipse-pelitila tuo mukavaa haastetta Monsoon-vaikeustason päälle. Tämän pelin kohdalla huomaa, kuinka paljon tuolla perus pelattavuudella on väliä peleissä. Joitakin pelejä pelaa tarinana takia, joitakin kenties taas hitaan hahmonkehityksen tai palkintojen takia. Risk of Rain kakkosessa perus pelimekaniikat pitävät yllä mielenkiintoa ja haastavat olemaan tarkkaavaisempi. Nopeammin, ketterämmin, paremmin.
Pitkään on Risk of Rain 2:ta kyllä tullut pidettyä silmällä, mutta eniten siinä kiinnostaisi yhteistyöpuoli, johon en ole ehtinyt tuttuja vielä tarpeeksi houkuttelemaan. Ehkä vielä, kun tämäkin hehkutus osui nyt silmään :)
F1 2021
Jokavuotinen hankinta, josta on viime vuosina tullut oma kestosuositukseni hieman simulaattorimaisempien autopelien ystäville ja pakko-ostos autourheilua seuraaville. Codemastersin panostukset, viime vuonna My Team-tilaan ja nyt uusimpana lisäyksenä Braking Point-tarinatilaan, ovat nostaneet pelisarjan kiinnostavuudeltaan uudelle tasolle. My Team on itselleni mahdollistanut entisten tiimien, kuten Jordan ja Benetton, mukaantuonnin nykypäivän F-ykkösiin. Ainoana miinuksena kyseiseen pelitilaan liitin F1 2020 kohdalla sen helppouden. Uuden tiimin nostaminen kärkitalliksi oli pikemminkin ennaltamäärätty kohtalo kuin hikeä ja suolenpätkiä säästämättä saavutettu työnteon ylistyslaulu. Tänä vuonna kehitystyön käyttöliittymää on muutettu ja rahoituksen ansaintaa on hieman painotettu eri tavoin ja ainakin tähän mennessä oman tiimin auton tason nostaminen liikkuvasta shikaanista voittokamppailun haastajaksi on ollut vaivan takana.
Braking Point-tarinatila on kuitenkin ollut itselleni se sykähdyttävin uudistus. Inhimillisen perspektiivin kietominen mukaan maailmaan, joka oikeastikin on täynnä egojen kamppailua, on elävöittänyt peliä merkittävästi ja kahden eri kuskin, Aiden Jacksonin ja Casper Akkermanin, näkökulmat jaksavat pitää otteessaan. Tarinatilan peliskenaariot käyvät loppua kohden hieman toistaviksi ja tällä saralla vaihtelevuutta olisi voitu harrastaa enemmän, esimerkiksi vaihtelevaa säätä ei hyödynnetty oikeastaan ollenkaan. Toivon silti todella, ettei tämä jää kertaluontoiseksi kokeiluksi. Jo Jacksoninkin tarinaa on täysin mahdollista jatkaa kohti tulevia mestaruuskamppailuja. Seuraavaa vuosipäivitystä odotellessa!
Borderlands 3: DLC + director & designer's Cut kiteytyy pääpelinsä tavoin siihen, että asekauppias Marcus Kincaidilla on nykyisin poninhäntä.
Kaikesta jäi liika maailmanparannuksen maku, huolimatta kiinnostavista aiheista. Uhkapelaamista käsittelevässä ensimmäisessä lisäosassa tällainen tärkeä aihe oli ylikulutus. Sen sijaan ex-tuhoojarobotin eväsretkivalmistelut eivät olleet sivutehtäväsuosikkini. Ja jäi epäselväksi, miten oppaanamme toimiva Borderlands 2:ssa ammuttu Handsome Jackin kaksoisolento olikin jäänyt henkiin. (Korjaus: Ai niin. BL:n päällekkäisissä rinnakkaismaailmoissa harva kuolema on lopullinen - ykkösessäkin kertoja busseineen tuhoutuu omassa tarinassaan.)
Lonkerohirviön varjostama toinen lisäosa oli kepeä perehdytys taas kauhujen maailmaan, mutta vakavahenkisen sivutehtäväsarjan myötä mukava muistutus, ettei Borderlands lyö aivan kaikkea leikiksi. Toisessa lisätehtävässä, kiellettyä kirjaa koskevassa, kävi harmillisesti niin, etten edes ehtinyt nähdä pomovastustajaa kun jo olin ampunut hänet, sillä olin pelannut edellisen lisäosan vaikeimmalla Mayhem-taso 10:llä ja perinyt sieltä tuonkin Jakobs-pistoolin, jolla saattoi ampua kaksi vastustajaa yhdellä laukauksella. Samoin seuraavan lisäosan loppupomo kaatui Maliwanin Stark Krakatoalla sekunneissa. Tässä vaiheessa olin kuitenkin päättänyt nopeuttaa pelaamista ennen ensi vuoden Wonderlands-peliä, mutta harmitti ettei aina edes ehtinyt kuulla mitä kaikkea hauskaa vastustajilla oli viimeisinä sanoinaan Borderlandsin tapaan.
Kolmannen lisäosan viehättävä Villi japanilaislänsi olisi varmaan riittänyt sellaisenaan, vaan on täydennetty uusilla geologisilla ja biologisilla keksinnöillä pikasiirtymiseen ja vihollisten kääntämiseen toisiaan vastaan. En pidä tällaisesta hypnoosimyrkkyjen käytöstä, eikä kausipassin tuoma Pyyntimies-kykypuukaan metsästäjähahmolleni olisi tarjonnut reiluja keinoja. Kohteeseen hakeutuvia kranaatteja tai lemmikkejäkään en halua käyttää liian usein.
Neljäs lisäosa on sotkuinen, tylsä ja ruma, ja tarjoaa tuskin mitään niillekään jotka tuntevat aiheena olevan hahmon. Tärkeämpää kuin päävastus tai tavarapalkinnot siinä on viettää hetki aikaa muistojen muodossa alkuperäisen sakin kanssa. Mordecain sanoin opetus lienee, että elämässä on löydettävä itselleen perhe.
Kaikesta on jäänyt niin mudan maku, että mikä onni kun jäljellä on vielä ainakin yksi nuoren Avan podcastsarjan virkistävähkö tehtävä. Lisäksi voin pelata pulmapeliä aluksen laboratorion konsolilla ja etsiä planeettojen kivien alta nauhoitteita, jotka mitäänsanomattomalla tavalla taustoittavat pelin sivuhenkilöitä. Lopulta edellisen pelin tärkeidenkin hahmojen kohtalot jäivät arvoitukseksi, vain sen päähahmoihin saatiin surkea vilaus (tyyliin "emme halunneet enää seikkailuja elämäämme"). Peli lisäosineen lähes tarjoaa ajatusta "jos tunsit tehneesi väärin, itsari on ok" ja muuta tietyn ajattelusuunnan toimintaa, mikä on itselleni liikaa. Ja kun edellisetkin pelit hahmoineen ovat näköjään lopulta yhdentekeviä, voi pelattavakseen valita muuta.
Aikaa lisäosien kanssa olen käyttänyt runsaat 300 tuntia. Läpipeluuni viivästyi päivitysten myötä, ja puisevia nauhoitteita on yhä löytämättä. Lisäksi ehdin tilata selattavaksi peruspelin taidekirjan, kun strategiaoppaitakaan ei enää tehdä.
Baldur’s Gate EE ja Siege of Dragonspear ja Daldur’s Gate 2 EE ja Throne of Bhaal.
Korona aika on ollut tylsää ja toisaalta antoisaa. Ei ole tullut uusia pelejä, jonka takia on ollut aikaa puhdistaa steamkirjasto kaikista peleistä, joita ei ole koskaan ehtinyt pelata tai jotka haluais pelata uusiksi läpi. Sieltä löytyi puolihuolimatta Baldur’s Gate saagan EE versio. Olen kyseisen pelin pelannut viimeksi läpi 20 vuotta sitten, eikä kyseessä tuolloin ollut vielä EE versio. Baldur’s Gate 2 on vähän uudempi, mutta vanha pelihän sekin on. Pelit on remasteroinut Beamdog ja kun muistaa alkuperäiset, niin jälki on hyvää ellei jopa erinomaista. Saagaa voisi kehaista yleisesti ei vain hyväksi peliksi, ei edes erinomaiseksi vain yhdeksi kaikkien aikojen peleistä.
Pelit toimivat AD&D sääntökirjan mukaan en muista vuosipainosta, ja joku voi täydentää jos haluaa. Joka tapauksessa kyseinen sääntöopus on vaikea ja haastava. Tämä näkyy läpi pelien taisteluissa, jotka ovat parhaillaan toimiva, mutta usein myös turhauttavia tai liian helppoja. Sääntöjä en edelleenkään sisäistä, ja 20 vuotta sitten yritin niihin jopa perehtyä nörtin voimin. Ehkä nämä olisi voinut vaihtaa uudempiin sääntöihin, mutta ehkä tällöin pelistä olisi menetetty jotain. Toivon kuitenkin, että jos tästä tehdään vielä joskus remake, niin sääntökirjana toimii joku muu versio.
Baldur’s Gate EE
Heti ensimmäiseksi on mainittava, että Beamdog on päivittänyt pelin enginen BG2 engineksi. Tämä tekee pelaamisesta sulavampaa ja graaffisesti kauniimpaa, hahmojen animointi on myös mukavampaa katsottavaa. Hahmonluonti on myös monipuolisempi, kun hahmo voi erikoistua jo alusta alkaen alaluokkaan, jotka Baldur’s Gate 2 toi. Hahmonluonti lähtee ranteesta rollaamalla noppia, kunnes riittävän korkea stattimäärä saadaan kehään. Ehkä tämä on alkuun nostalgista, mutta ehkä tämän olisi voinut jättää myös pois. Kyseessä on kuitenkin vain pieni kauneusvirhe alkuun.
Vaikeusaste on vapaasti valittavissa. Suosittelen ensikertalaiselle story modea, koska peli on armoton. Omaan takaraivoon on iskostunut vielä 20 vuoden jälkeenkin quick save, jota kannattaa viljellä. Ensimmäisen tason hahmo on kukkakeppi, joka kaatuu jo ensimmäiseen kobolttiin puhumattakaan sudesta. Jos ei ole koskaan aikaisemmin pelannut Baldur’s Gate niin sormi voi mennä suuhun, koska kartta on valtava ja vapaus on yhtä valtava. Kukaan ei tule kertomaan kädestä pitäen, mitä tehdä. Ja kuten jo aikaisemmin kerroin, jokainen taistelu on kuolettava.
Pian mukaan voi tarttua hahmoja, jotka ovat vähintäänkin mielenkiintoisia. Hahmojen motiivit voivat olla mitä vain. Voi olla että he hyökkäävät jossain vaiheessa kimppuusi tai sitten pysyvät mukanasi koko matkan koko saagan ajan. Tämä on myös yksi asia, joka erottaa BG monista peleistä, NPC on monia, ja he voivat olla hyvin erikoisia. Sanoisin, että valitse matkaseurasi hyvin, koska muuten matkasta tulee todella vaikea.
Beamdog on myös lisännyt EE versioon muutamia hahmoja lisää. Uudet hahmot ovat mielenkiintoisia ja erottuvat positiivisesti vanhasta pelistä. Itselle yksi parhaita kokemuksia oli seurata yhden hahmon kehitystä läpi pelin. Uudet hahtmo mahdollistavat pelaamisen myös Evil partyllä paremmin, jos näin haluaa tehdä. (itse vanhasta tottumuksesta jatkoin hyveellisellä linjalla) Beamdog pienilisäys nosti EE version tässä mielessä uudelle tasolle. Ainakin itselleni jäi fiilis, että olisipa mukavaa pelata peli uudestaan läpi toisen laisella partyllä.
Pelin tarina on pelin sielu ja ydin. Baldur’s Gate ei ole perinteinen maailman pelastaminen, mikä tekee siitä edelleen virkistävän kokemuksen. En lähde tarinaa niille spoilaaman, jotka sitä eivät muista tai ole kokeneet. Tarina on kuitenkin kuin lukisi hyvää kirjaa, jonka loppuratkaisu säästyy viimeisille metreille. Tarinassa käsitellään myös ihmisyyteen liittyviä perimmäisiä kysymyksiä. Positiivista on myös, että vaikka pelistä kurjuus välittyy esiin, sitä ei hierota pelaajan naamaan. Tämä on yksi niitä piirteitä, jotka nykypeleissä saattavat ärsyttää.
Pelin loppuratkaisu ei jätä kylmäksi se on hyvä ja parasta on, että tässä vaiheessa tietää tarinan jatkuvan.
Siege of Dragonspear
Siege of Dragonspear on täysin Beamdogin käsialaa. Pelin alusta tulee selväksi, mitä Baldur’s Gate 3 olisi voinut olla graaffisesti. Jäki on vähintäänkin viehättävää ja kuitenkin tunnistettavaa Baldur’s Gatea. Valitettavasti alueet ovat myös nyt pienempiä ja seuraavat enemmän Baldur’s Gate 2 tyyliä. Asiassa on sekä hyviä että huonoja puolia. Baldur’s Gate 1 vapaus ja villeys jäävät taakse ja matka on enemmän tai vähemmän suoraviivaisempi. Pelaaminen on sujuvampaa, mutta jollain tapaa jäin kaipaamaan Baldur’s Gate 1 tyyliä. Molemmissa on puolensa.
Valitettavasti dialogiltaan tai tarinaltaan Beamdog ei ole Bioware ta Black Isle. Siege of Dragonspearin tarina ei ole huono missään tapauksessa. Mutta välillä akselilla ylihyveellinen – todella paha dialogiakseli aiheutti myötähäpeää. Oli mukana toki hyvääkin kirjoitusta ja ehkä jonkun mielestä hauskoja vitsejä, mutta edelleenkään ei se alkuperäistä Baldur’s Gatea ollut. Tarinan kerronta on jo paljon enemmän hahmovetoista joka vastaa paremmin Baldur’s Gate 2 tarinan kerrontaa. Tarina nitoi Baldur’s Gate 1 ja 2 välisen tarinan yhteen ja antoi vastauksia, jotka olivat jääneet ilmaan aikaisemmin. Tästä syystä, en jättäisi tätä lisäosaa pelaamatta ja olen iloinen, että Beamdog loi tämän kahden massiivisen pelin väliin.
Taistelut ja pelattavauus olivat sen sijaan parempia kuin Baldur’s Gate 1 tai 2. Kait tämäkin on saavutus, kun sääntökirja on mikä on.
Baldur’s Gate 2 EE
Baldur’s Gate 2 on massiivinen peli. Tarina lähtee nyt liikeelle enemmän päähahmon tarinasta, ja aikaisemmasta osasta tuttu tarinan kerronta on jo ottanut takapakkia. Tarina ei missään tapauksessa ole yhtähyvä kuin Baldur’s Gate 1. Se ei tarkoita, että tarina olisi huono tai peli olisi huono. Peli on edelleen loistava lisäosa ja se on ollut pohjana nykyiselle läntiselle roolipeli tyylille. Tarinassa käsitellään edelleen kysymyksiä liittyne päähenkilöön ja menneisyyteen ja niiden vaikutuksesta hänen toimintaansa. Tarinassa käsitellään myös menneisyyden vaikutusta muiden henkilöiden toimintaan.
Varsinkin alussa pelissä jutellaan useampien muiden pelihahmojen kanssa. Yleisesti keskustelua käydään menneisyydestä ja vaikeista kokemuksista. Pikkuhiljaa käydään myös keskutelua ja muusta, joka johtaa jossain vaiheessa päähenkilön suhteeseen, jos niin haluaa. Ehkä erotuksena nykyisistä peleistä, myös sivuhahmot ovat todella omia persooniaan, jotka tekevät ratkaisujaan omista lähtökohdistaan. Lopputulos ei ole aina pelaajaa miellyttävä, mikä tekee pelistä edelleen erinomaisen kiinnostavan. (Hauskaa on, että pelistä tuli mieleen Persona tai Fire Emblemin uusin tuleminen.) Myös sivuhahmojen välillä voi olla sutinaa, joka on itsessään jo hauskaa seurattavaa. Tähän kiteytyy paljon Baldur’s Gate 2 toimivuudesta. On oikeastaan ihmeellistä, miten kauan sitten luotiin pohja nykyisin todella tutuille mekaniikoille. Baldur’s Gate 2 teki sen myös hyvin, ehkä paremmin kuin moni ymmärsi.
Valitettavasti huolimatta aikaisesta hypetyksestä kaikki ei ole niin ruusuista kuin asiat parhaassa mielessä ovat. Moni hahmo on hiljainen, eikä heillä ole tarinaa. Monella hahmolla ei myöskään ole keskenään toisille sanottavaa ja pitkälti tuurista kiinni, miten paljon hahmoista saa irti. Itselle tuli kyllä heti mieleen, että olisipa mahtavaa pelata peli uusiksi läpi erilaisella ryhmällä. Mieleen tulee myös pakosti, että Bioware oli varmaan tarkoittanut rakentaa useammalle hahmolle enemmän tarinaa ja keskinäistä yhteyttä, mutta resurssit loppuivat kesken. Tämä on sinänsä sääli, koska aina tulee mieleen mitä peli olisi voinut parhaimmillaan olla.
Päähenkilön ja jonkun sivuhenkilön suhde etenee jossain vaiheessa romanssiksi olettaen että kriteerit täyttyvät. Tässä on myös pelin suurimpia ongelmia, jotka Beamdog olisi voinut päivittää. Yksi kriteeri hahmon suhteen kehittymiselle on pelissä käytetty aika, siis oikea aika, ei peli aika. Nyt ei puhuta minuuteista vaan tunneista. Olin itse pelin loppupuolella, kun hahmojen välinen suhde oli alta puolen välin. Aikaa olin peliin käyttänyt tässä vaiheessa 40 tuntia. Olen itse ahkera dialogin lukija, mutta vaikka tekisit pelissä lähes kaiken ja lukisit kaiken dialogin, aika kriteerit eivät täyty. Jos Chapter 6 mennessä et ole saavuttanut yhtä etappia, homma pysähtyy tähän. Valinta seuraa myös tämän jälkeen koko pelin läpi. Tämän vuoksi tiedän vasta 20 vuotta myöhemmin, miten pelin viimeisien valintojen olisi kuulunut mennä.
Ratkaisu kyseiseen ongelmaan on tämä:
1) Etsi Baldur.lua tiedosto
2) lisää rivi: SetPrivateProfileString('Program Options','Debug Mode','1')
3) ctrl + space avaa komentorivin, jolla voit kelata oikeaa aikaa eteenpäin seuraavalla komennolla: C:AdvanceRealTime(“60000”)
Yleisesti 60000 tai 120000 riittää seuraavaan hahmojen välisiin dialogiin. Toki jokaisella hahmolla on vielä lisäksi jotain hidden triggereitä jotka pitää ratkaista. Kuten nuku alueella X, tai kävele yöllä paikassa X. Ei kauhea loogista tai toimivaa! Ja kuitenkin pelin juonesta suuri osa on rakennettu tämän varaan. Beamdog päivittää edelleen peliä, joten ehkä tämä korjataan joskus, jos resurssit rittävät. Peli on kuitenkin julkaistu 6 vuotta sitten, joten en lähtisi myöskään odottamaan liikoja.
Baldur’s Gate 2 taistelut ovat toimiva ja paljon helpompia yleisesti kuin ensimmäsiessä osassa. Hahmot aloittavat jo korkeilta leveleiltä, jolloin kuoleminen ei tule heti alkuun niin tutuksi ja lisäksi käytössä on resurrect spellit, jotka tekevät kuolemista vähemmän kalliita. Osa taisteluista on kuitenkin todella vaikeita, eikä niitä ole edes pyritty tasapainottamaan. Tämä vie paljon pelin mielekkyydestä pois.
Huolimatta kaikista toimimattomuuksista Baldur’s Gate 2 on loistava peli, jonka parissa vierähti helposti 60 tuntia. Tämä on mielestäni uskomaton tunti määrä, koska toisin kuin esim. Jrpg Baldur’s Gate ei ole toistoa, ei grindata samoja vihollisia leveleide toivossa. Tarina etenee dialogin ja tarinan kerronnan voimin ja pitää otteessaan tunnista toiseen. Vielä tarinan päätyttyä tekee mieli hypätä alkuun ja miettiä, miten pelin tarina olisi kulkenut toisenlaisella hahmo kaartilla. Baldur’s Gate päähenkilön tarina jatkuu kuitenkin vielä ja hahmo kaarti siirtyy Throne of Bhaaliin.
Throne of Bhaal
On sarjan viimeinen osa ja päähenkilön tarinan loppu. Peli on edeltäjäänsä enemmän hahmojen kehitystä ja hahmon itsetutkiskelua. Juoni ei ole läheskään enää sama kuin aikaisemmin. Ehkä peli on haluttu jo lopettaa ja tarina saada arvoiseensa päätökseen. Tämä näkyy monessa mielessä. Alueet ovat pienempiä, sivutehtäviä on vähemmän ja tehtävät ovat suoraviivaisempia.
Tämä lisäosa keskittyy myös vahvasti taisteluihin, jotka ovat pahimmillaan vaikeita. Peliä ei helpota, että säännöt ovat edelleen mitä ovat. Ainakin itseäni auttoi muutaman kerran ctrl + y taika, joka teki monesta taistelusta inhimillisen.
Pelin loppu on kuitenkin palkitseva ja on hienoa lukea hahmojen kertomukset lopuksi. Kun vihdoinkin myös sain päähenkilön suhteen vietyä loppuun oli ratkaisu myös paljon toimivampi kuin 20 vuotta sitten. Vaikka viimeinen lisäosa oli koko pelin heikoin, oli kokonaisuus yksi kaikkien aikojen parhaista peleistä. Biowaren tulen aina muistamaan tästä pelistä lämmöllä. Siksi on sääli mitä EA on Biowarelle tehnyt. Jos seuraavaa läpi peluuta en heti aloittakaan, niin seuraavaa läpi peluuta en tule myöskään odottamaan 20 vuotta. Kaikkine vajavuuksineen Baldur’s Gate EE saaga on yksi kaikkien aikojen peleistä ja heittämällä minulle vuoden peli, vaikka se on nyt julkaistukin jo 5 vuotta sitten. Lisäksi se on peli, joka jokaisen läntisen roolipelien ystävän tulisi ainakin kerran elämässään pelata läpi.
Tuntuu kuin Sherlock Holmes: The Devil's Daughter olisi ilmestynyt vain vähän aikaa sitten, mutta viisi vuotta ehti mennä, kunnes taas huomasin sen edullisesti Epic Game Storessa. Ilmestyessään en ollut halunnut sitä, varmaan jostakin ulkoisesta syystä olin pelännyt pelin olevan liian erilainen, turhaan. Olin kyllä myös kirjoja luettuani turhautunut Holmeen maailmaan, jossa on paljon surua.
Todellakin oli mukava päästä takaisin Bakerkadulle ja tyylikkääseen viktoriaaniseen maailmaan. Pelaajan arvostelu tästä on tosi hyvä. Ja pian syystalvella pitäisi jo olla tiedossa lisää samaa.
Kyllä Borderlands 3:n Mysteriouslier-tehtäväsarja kannatti pelata: Avan loppusanat jättivät toivon elämään. Yooka-laylee:ta ei pitäisi lihavoida sikäli, ettei pelin alkua montaa silmänräpäystä tullut pelattua, kun se jo piti sulkea siskonpojan(kin) kyllästyttyä. Olin ottanut musiikit pois, heh heh, ja pitkäpiimäisestä alkuvideosta ei jäänyt mitään käteen. Onneksi olin saanut pelin ilmaiseksi Epic Game Storesta.
Samaa ei voi sanoa Trials Risingistä, jota sitten päädyimme jälleen pelaamaan ja jonka tammenterhovaluuttaan sijoitin 50 ekua. Se ei edes riittänyt kaikkeen lisäsisältöön!
Luulin Epicin viimein lahjoittaneen muksuille sopivan pelin, Overcooked! 2:n, jossa on erinomainen käyttöliittymä. Mutta he alkoivat nopeasti vihata sitä, sillä aikuisenkin avusta huolimatta peli oli pelottavan vaikea.
Todellakaan Overcooked 2 ei ole mikään helppo peli, varsinkaan yhteistyötilassa. Ollaan puolison kanssa tahkottu sitä varsin paljon tässä vuoden mittaan, ja jotkut kentät tuntuivat aivan mahdottomilta saada parhaalla arvosanalla läpi. Älkää antako söpön ulkoasun hämätä, pelin perimmäinen idea on päästää sisäinen Gordon Ramsay irti.
^ Anteeksi, tarkoitin Overcooked 1:stä. Hyvä tietää, ettei 2.0 ole helpompi.
Hiljakseen olen tehnyt kaikkien inhoamassa Borderlands 3:ssa päivä- ja viikkohaasteita, joiden palkintona on kosmeettista sälää aiheenaan mm. tuleva Tiny Tina's Wonderlands-suurpeli. Sen juuri julkaistulla uudella trailerilla ei esitetty mitään varsinaista uutta, tai täsmällistä kuten hahmoluokkaa, joten ehkä pelistä tulee lehtijuttu vasta lähempänä julkaisua, kun pelin sivustollakin pantataan vielä osaa yksityiskohdista. Peliin juuri esitellyistä hahmoista Paladin Mike lienee muusukupuolinen, ja hyvä niin, mutta olisi saanut jättää pukematta häntä sateenkaarihaarniskaan. Valikoivaa eskapismia...
Pelin loitsuja on tavallaan nähty jo Borderlands 3:sessa Fl4k-hahmolla, joka niin ikään BL-sarjakuvan siren Tate/Ashan tavoin voi kädenheilautuksella lähettää siivekkäitä kohteen kimppuun. Se on ollut hävettävän automaattinen mutta toimiva pelimekaniikka. Play-lehden mukaan loitsuja tulee pelissä olemaan kolmenlaisia, muttei niistä sen enempää.
J.K. Lisää päivityksiä on tullut, uusi video/trailerikin. En viitsi tehdä omaa topickia, mutten tiedä miksei niistä uutisoida Pelaajassa - en ole ennen käyttänyt muita pelisivustoja. Ehkä Randy Pitchford. Wonderlandsin asemerkit ovat kuitenkin jo melkein ennalta arvattavia, en halua spoilaantua enempää.
En ole paljoa pelannut kauhupelejä ja nytkään kyse oli tuskin psykologisestakaan sellaisesta, mutta viisituntinen Draugen muistutti ikävänä jälkimakuna teoksista Kaunis mieli, Mikko Mallikas ja Mulperi sekä Karvinen miinus Karvinen, jossa Esko puhuu "itsekseen".
Kyseessä on Euroopan Kulttuurirahaston (tms.) tukema Norjan sadan vuoden takaisiin saarimaisemiin sijoittuva viehättävä pieni tutkimusmatka. On mukavaa että pelihahmolla on seuraa.
Mutta vika on juuri siinä. Miten tuskastunut olinkaan jälkikäteen ymmärtäessäni, etten ollut kokenut peliä anteeksiannettavine "bugeineen" vaan hallusinaatioita.
Tässä välissä tuli pelattua Pelaajan vinkkaama Epicin ilmaiseksi jaettu peli the Spectrum Retreat, jokseenkin murheellista tarinaa sivuava pulmapeli, jonka ehdin läpäistä toistamiseenkin haluttuani positiivisemman lopun.
Sen sijaan Sherlock Holmes: Chapter One, vaikka ehdin sen vasta aloittaa, ja vaikka lehden arvostelussa tätä ei katsottu hyväksi paljastaa, onneksi kertoi jo nyt yllä harmittelemani mukaisen asian Sherlockin matkakumppanista Jonista. Tästä muistui vielä yksi esimerkki Lassista ja Leevistä, jossa Lassin äiti kysyy langoltaan, eikö tällä muka koskaan ollut mielikuvitusystävää.
En halua nähdä enää ikinä tällaista pelillistä ratkaisua. Ainakin nyt on osunut omalle kohdalle liian monta tarinaa, joissa jo kaksi- ja nelikymppisellä on mielikuvitusystävä ja he ovat todellisuudessa tuomittuja erakoiksi. Laittakaa sitten pelit täyteen psyykkisiä ja fysikaalisia ongelmia, kyllä tuleekin viihtyisää.
Pelin vaatehtimossa muuten on tarjolla Ukrainan vastine Jussi-paidasta, jos haluaa nähdä.
Tiny Tina's Wonderlandsia on takana joitakin kymmeniä tunteja ja voi sanoa että sarja on lopullisesti pilalla. Monen mielestä varmaan maailman ihanin peli, mutta tarina saa minut raivostumaan keskittymällä erilaisiin rakkaustarinoihin.
Kristinuskoa on aina helppo pilkata, kun sen taholta ei tarvitse pelätä mitään.
No, sentään vielä enemmän harmittaa Borderlandsin helmasynti ajoittaa taistelu ja jutustelu samalle hetkelle, jolloin juonen seuraaminen on mennyttä. Aluksi taistelu onnistui katsoen samalla tekstilaatikkoa eikä vihollisia, mutta jossain vuorenrinteellä ei enää.
Vaikea sanoa onko Aegis Rim peli visual novel vai jrpg vai joku siltä väliltä. Se ei kuitenkaan haittaa kokemusta, koska todella mukavasti 30 tuntia pelin parissa hurahtivat. Ensimmäiseksi peli sai alkunsa PS4, jonka takia peli jäi myös kauppaan. Suurta myyntimäärää ei PS4 kerätty, jonka vuoksi on mukavaa, että peli löysi tiensä myös Switchille. Olisimpa mieluusti nähnyt myös Steam version, koska kysyntää olisi varmaan ollut siellä paljon enemmän.
Graafisesti peli on PS3 aikakauden tekele, ehkä tämä on ollut yksi niitä syitä, jonka vuoksi peli myi niin kehnosti PS4. Switchin tehoilla taustat ovat kuitenkin todella kauniita sekä käsikonsolimuodossa että TV tilassa. Graaffinen tyylivalinta, joka mukailee ehkä 80-90 luvun graaffista piirtämistä, hiveli myös silmiä ja taustakuvia ja ääni olisin mieluusti katsellut vielä enemmän.
Tarina oli jotain mitä on vaikea kuvailla. Tarina koostuu 13 pienemmästä tarinasta, joista muodostuu yksi kokonaisuus, painottaen sanaa kokonaisuus. Hienointa tarinassa oli, ettei loppuratkaisua alkumetreillä pystynyt edes kuvittelemaan. Koska kolmentoista päähahmon tarinat voi vetää melko vapaassa järjestyksessä, myös tarinan palaset nivoutuvat eri tavalla yhteen, riippuen järjestyksestä. Kokoemus saataa hyvin vaihdella siitä, missä järjestyksessä tarinat vetää läpi, toki juonen kannalta oleellisimmat ratkaisut ovat lukittu etenemisen varaan, joten loppuratkaisun kannalta oleellisimmat paljastukset tulevat viimeisiksi. Joka tapauksessa tarinat nivoutuivat hienosti yhteen muodostaen sulavan kokonaisuuden. Pakostakin tulee tässä mieleen, tällainen Octopath Travelerin tarinan olisi pitänyt olla!
Taistelut olivat viihdyttäviä, jokin ehkä helppoja. Kuvauksilla ja mielikuvilla taisteluihin saatiin yllättävän paljon kiinnostavuutta.
Loistava kokonaisuus jota voi suositella tarinavetoisen pelin ystäville.
En ole ikinä oikeastaan Souls-pelisarjan pelejä pelannut, joten nyt kyllä Elden Ring iskee kuin sata salamaa. Sen alku paikan ja tutorialin jälkeen, kun se Lands Between avautuu ensimmäistä kertaa niin tulee kyllä todellisen seikkailun tuntua. Tutkittavaa, löydettävää ja tekemistä on niin paljon, että hyvin nopeasti jää kyllä muu sosiaalinen elämä pois. Puolijumala, kaadan sinut vielä.
Gotham Knightsin yksinpelikampanja pelattu yhdellä hahmolla läpi. Peli oli positiivinen yllätys - hyvä tarina, hyvin kirjoitetut hahmot ja mukaansatempaavat taistelumekanismit. En yleensä näille supersankaripeleille hirveästi lämpene, mutta tämä imaisi kyllä hyvin mukaansa ja jätti hyvän maun jälkeensä.
The Callisto Protocol on nyt pelattavana ja siitäkään ei ole kuin hyvää sanottavaa. Tietyllä tavalla mukavan vanhanaikainen peli, jossa ei tarvitse haahuilla avoimessa maailmassa turhanpäiväisiä sivutehtäviä tekemässä eikä huolehtia päähahmon taitojen kehityksestä. Dead Space tulee hyvällä tavalla mieleen kerran jos toisenkin, joten siitä pelistä tykänneet todennäköisesti nauttii tästäkin.
Tuli hankittua Pokemon Violet ja taskuhirviöiden saalistaminen ja kouluttaminen ei ole ollut ikinä yhtä hauskaa. Ajantaju unohtuu hyvin nopeasti kun rakentaa omaa pokemon armeijaansa. En voi tarpeeksi alleviivata kuinka koukuttava peli on kyseessä.
Itsekin ihmettelin tämän pelin pommiarviointia Pelaajassa. Joko tämän arvostelija ei ole koskaan pelannut muita Terminatoreita tai sitten ei ole koskaan nähnyt niitä kahta oikeaa leffaa. Tässähän on niin tunnelma, äänet, aseet kuin graffakin aika spot on. Resistance on ehkä ainoa oikeasti lisenssinsä ansainnut Terminator-peli pitkästä aikaa. Toki arvostelut ovat aina subjektiivinen näkemys, mutta mutta... Tuntuu että arvostelijaa enemmän kuormitti ko. lafkan aiempi Rambo (joka on kyllä ihan hiton kamala). Tosin muistaakseni Pelitissä Resistance sai jotain yli 70 pinnaa sadasta, eli reippaasti enemmän. Oli miten oli, ei tämä kuitenkaan pommia ansainnut.
^
Olen ollut tosi kiinnostunut Terminator Resistancesta, vaikka varmasti ei mikään erinomainen peli olekaan, en usko todellakaan sen surkea olevan. Peli vaikuttaa hyvin uskolliselta kahdelle ekalle leffalle ja milloin vain kokisin tämän kuin kaikki ne muut T-leffat kakkosen jälkeen. Vaikuttaa siltä että tekijät ovat oikeasti olleet enemmnä perillä T-franchinesta kuin leffojen tekijät ja Cameron nykyään.
Resident evil 5 & 6 tuli hommattua switchille kun ne oli tarjouksessa 15e/kpl. Capcom on laskenut myös normi hintaa kympillä ja nykyään nuo maksaa 20e.
RE5 oli julkaisunsa aikoihin itselle melkein koko sarjan huonoin peli.
Isoimpana ongelmana oli inventaario systeemi ja tähtäys joka ei vaan sujunut kuten pitää ja huteja tuli aika paljon.
Jopa niin paljon, että muistan pari kertaa palanneeni kakkos chapterin ekaan kenttään, koska heti alusta sai pistooliin ammuksia kätevästi lisää.
Samasta syystä mulla oli käytössä myös vähintään toinen niistä suojaliiveistä joka tietenkin teki inventaariosta vieläkin ahtaamman.
Päätin kuitenkin hommata tuon switchille ihan vaan gyro tähtäyksen takia ja kyllä kannatti sillä nyt vihollisiin osuu kuten kuuluu eikä edes aiemmin vihaamani koirat olleet mikään ongelma.
Sanomattakin selvää, että ammukset riitti ihan eri tavalla eikä extra suojavarusteillekaan ollut tarvetta.
Shevan toiminnassa ei ollut valittamista julkaisun aikoihin eikä nytkään. Ainakin cover moodissa se ei lähtenyt ramboilemaan ja annoin sille kiväärin sekä smg:n joita se osasi käyttää ihan hyvin.
Lisäritkin oli hyviä, mutta lyhyitä.
Lost in nightmares tarjosi mukavaa fanipalvelua alussa sillä Spencerin linnan alkuosuus on melkein 1:1 kopio ykkösen kartanosta.
Jos alussa kääntyy ympäri ja yrittää pari kertaa lähteä ovesta pihalle niin saa aktivoitua vielä perinteisen kameran ja hahmokin saa tankkiohjauksen.
Pituutta lisärillä on vain n.tunti.
Desperate escape sitten onkin täyttä toimintaa Jillin ja Joshin näkökulmasta ja kestää vajaa 30 minsaa.
Kovin lyhyitä siis ovat, mutta ihan kiva extra kun samassa paketissa tulevat.
Nyt tämä meni omalla listalla jopa nelosen edelle.
RE6 tuli ostettua vasta vitosen pelaamisen jälkeen kun se tähtääminen oli gyrolla niin mukavaa.
Tämä tuli pelattua alunperin vissiin ps3 versiona kahdesti läpi aika pian julkaisun jälkeen ja joitakin kuukausia sitten ostin xbox one version kun se oli alle 8e.
Olin siis aika varma, että tämä saattaa tuntua jo tylsältä, mutta olin väärässä sillä switchillä peli on saanut uuden henkäyksen tuoreutta pikku uudistuksilla.
Gyro tähtäyksen lisäksi tästä saa kaikki QTE kohdat pois joten voi vaan ihan rauhassa katsella niitä välivideoita ja jos zombi tarttuu kiinni, niin edes silloin ei tarvitse rääkätä ohjaimen tattia hakkaamalla sitä reunasta toiseen.
Myös mercenaries moodissa avattavat bonus asut saa tarinan puolelle käyttöön ja tuon takia sitäkin moodia tuli jopa pelattua.
Vaikka tämä rullaa puolet huonommalla frameratella mitä ps4 ja xbox one versiot niin kyllä nuo asiat tekee tästä mulle ihan heittämällä parhaan version.
Muutenkin tykkäsin tästä edelleen ja ainoa asia joka oikeasti ärsyttää on Simmons joka on kuin joku helvetin transformers ja muuttuu vaikka dinosaurukseksi.
Siinähän ei ole mitään uutta, että sarjan pahikset jotenkin muuttuu melkein talon kokoisiksi mutanteiksi, mutta kun Simmons muuttuu monta kertaa tuosta vielä takaisin ihmiseksi.
Ensin tuli pelattua amateur tasolla kaikki ja eilen pelasin Leonin kampanjan veteran tasolla.
Äsken latasin tubesta serpent emblem guide videot, koska päätin nekin kerätä jotta pääsee lukemaan enemmän niitä taustoja valottavia tekstejä.
Tuo veteran vetäisy onkin sitten jo yhteensä viides läpipeluu ja omalla listalla tämä on kolmantena heti kakkosen remaken ja revelations 2:n jälkeen.
Koska täällä ei taida olla omaa animal crossing keskustelua niin laitetaan tämä tänne.
Nyt kun oma new horizons saari alkaa olemaan siinä kunnossa, että sen kehtaa laittaa julkisesti esille niin tuli tehtyä myös alle minuutin pituinen "hauska" traileri ja videossa on myös dream address koodi jota käyttämällä siellä voi vierailla jos haluaa.
Klik
Kiva olisi käydä myös muiden saarilla joten jos pelaajia löytyy niin koodia vaan jakoon.
Tuossa oma; DA-5237-8446-5587
Pelasin viimeksi läpi Catherine: Full Body:n, mikä on erikoinen puzzle-pelin ja treffisimulaation sekoitus Persona-sarjan tekijöiltä. Tässä versiossa on ehkäpä isoimpana uudistuksena aivan uusi hahmo, kenen kanssa voi yrittää luoda suhdetta. Mulla jäi alkuperäinen versio kesken aikoinaan, koska en ehkä innostunut palikkatorni-puzzleista tai ne tuntuivat liian ahdistavilta aikarajan takia. Nyt kuitenkin vedin pelin läpi innolla. Puzzlet alkoivat sujua jo aika hyvin ja saavutin tilan, jossa pystyin etenemään intuition varassa ja aikaraja ei enää niinkään ahdistanut, vaan loi positiivista painetta. Päädyin tällä kertaa yhteen demonityttö Catherinen kanssa,joten vielä on tarinaa koettavana. Aloitin vertailun vuoksi uudestaan myös alkuperäisen version XBox360:llä.
Pelaan myös Super Paper Mariota Wii:llä pikkutytsyni kanssa. Tämä oli ensimmäinen Paper Marioni, mutta se painui unholaan sen jälkeen kun olin pelannut puhki molemmat edeltäjät. En muistanut, että tämä oli näin hyvä! Kuuluu ehdottomasti niihin parempiin Paper Marioihin. Uusimnassa Pelaajassa oli artikkeli Paper Mario Thousand Year Door:ista, ja siitä kuinka kaikkia muita sarjan pelejä verrataan siihen. Mun mielestä TTYD on ehdottomasti klassikko, mutta siinä on juuri se nimenomainen vika mikä artikkelissakin tuotiin esiin, eli siinä on aivan liikaa edestakaista juoksentelua. Metsäkentässä joutuu juoksemaan koko alueen läpi muistaakseni neljä kertaa. Yksi iso juoksusessio on pelin lopussa, jossa joutuu käymään läpi kaikki edeltävät alueet löytääkseen erään tyypin, joka vie tarinaa eteenpäin. GameCubella oli ilmeisesti trendinä pitkittää pelejä keinotekoisesti, kuten Super Mario Sunshinessa, Wind Wakerissa ja Metroid Primessa. Tämä keinotekoinen pelin venyttäminen on yksi syy miksi ensimmäinen Paper Mario N64:lla on mielestäni parempi peli. Mua suorastaan ärsyttää, että aina mainitaan vain TTYD, ja unohdetaan, että sen edeltäjä on edes olemassa. Kuitenkin suurin osa TTYD:n hyvistä jutuista periytyy suoraan Paper Mario 64:sta.
Pistin todella pitkästä aikaa wiin kiinni telkkariin. Tämä siksi että voisin pelata helvetin kalliin ja mielipiteitä jakavan Metal Gear Solid: Twin Snaken, jonka ostin kauan sitten kreikasta 48 eurolla, mikä olisi nykyään aika makoisa hinta kyseisestä pelistä. Voin ilolla todeta että peli oli hyvä. Ei kyllä mikään iso parannus alkuperäiseen peliin, jonka laatikkopäistä ollaan siirrytty robottipäihin. Onkin kyseenalaista haluaako tähän remakeen investoida saadakseen ps1 --> ps2 tason grafiikan ja audion. Ääninäyttelyn taso on ilahduttavasti tasokasta. Ilmeisesti joitain alkuperäisen pelin ääninäyttelijöitä ei ole, mutta sitä en itse huomannut.
Itse en välitä gamecube ohjaimesta, jossa lyhyen johdon lisäksi ärsyttää painikkeideiden lapsellinen sijoittelu ja muotoilu. En löytänyt edes mitään tapaa päästä pelin päävalikkoon takas paitsi konsolin resetointi. Miksi nintendo on käyttänyt cubessa jotain minidiskejä ? Peli toimitettiin kahdella sellaisella. Mutta taistelu psycho mantista vastaan oli hauska, kun pomo toteaa minun pitävän mario sunshinesta ja smash bros meleestä. Pelejä ei ole, mutta kaveri joka myi mulle muistikortin, oli pelannut ja tallennukset löytyy vielä.
Iso elefantti huoneessa on välianimaatiot, jossa Snake tekee yli-inhimillisiä loikkia ja stuntteja. Olihan ne vähän överit, mutta ei niin överit kun oletin. Eikä niitä edes hirveesti ollut. MGS pelit ovat vakavista teemoista huolimatta välillä koomisia. Mun mielestä peace walkerin tietyt bonusopsit, sun muut tavarat ovat vieläkin överimpiä. Ilahduttavasti peli oli tosi helppo normal vaikeustasolla. Muistan kuolleeni tusinan kertaa ps1 metal gear taistelussa ja jouduin kelaamaan vanhempaan tallennukseen saadakseni kerättyä chaff naatteja taistelua varten. Twin snakessa en käyttänyt niitä kertaakaan ja pomo kuoli ekalla yrittämällä. Huono puoli toisille, mutta mulle passasi kun sai ottaa rennomman kokemuksen.
Ei siinä sen kummempia, vihaajat vihaa, mutta tällaiselle metal gear ummikolle Twin snakes kelpasi. Mutta onhan tää vähän turha, kun ps1 ja pc metal gear solidin saa pikkurahalla digitaalisena. Ja sekin on ihan pelattava, ellei satu/halua olla umpijonne. Tarinan puolesta nämä ovat parasta AAA luokkaa, mitä videopeleissä on tehty ja sen takia kannattaa kestää enemmän tai vähemmän vanhentunut pelattavuus. Btw, konamin päättäjät saisivat lopettaa vammaiset käytöksensä ja tuoda tämän ja metal gear solid nelosen tuoreille laitteille pelattavaksi. En tykkää että tietyt pelit ovat vain harvojen rikkaiden ja keräilijöiden etu, vaan kaikki pitäisi olla ladattavissa virallisissa kauppapaikoissa. Emulaattorit ja Romit ei lasketa. Nekin ovat välillä vaivalloisia käyttää.
Twin Snakes on pirun hyvä peli sen perusteella mitä itse siitä muistan. Mä luulen, että osa vihasta on yleistä GameCube-vihaa mitä oli vallalla niihin aikoihin.
Mä olen retrostellut viime aikoina ja päätin vetää Chrono Triggerin vihdoin läpi alusta asti. Latasin sen Wii:n verkkokaupasta joskus 10 vuotta ja se jäi ikävä kyllä kesken jostain syystä, vaikka pidin sitä todella hienona kokemuksena. Ja kyllähän se edelleen on erittäin hauska peli. Taistelusysteemikin on mielenkiintoisempi kuin useimmissa sen ajan japsiroolipeleissä.
Olen myös rakastunut Celesteen. Aivan mieletön peli. Puhdasta tasohyppelynirvanaa. Loistavat musat. Hahmot on symppiksiä ja tarina sopii hyvin pelin henkeen eli siihen, että kaikesta voi selvitä kun vain jaksaa yrittää. Kun yrittää samaa kohtaa uudestaan ja uudestaan saavuttaa lopulta flow-tilan ja peli alkaa muistuttaa tanssia. Taidekokemus ei synny vain pelin grafiikoista, äänistä tai tarinasta, vaan pelaaminen itse on taiteen luomista.
Metal Geat Solid 2 HD (Vita)
Normal vaikeustasolla vedin nyt kertaamisen takia pelin uudestaan. Vaikka olin aikaisemmin sitä mieltä että peli on sarjan huonoimpia, niin onhan toi kaikin puolin hyvä peli, varsinkin tarinan osalta. En muistanutkaan oikeastaan mitään ekan läpipeluun jälkeen. Pelissä kuitenkin tapahtuu reilu 10h aikana enemmän kuin kymmenessä perus toimintapelissä keskimäärin. Jos pelattavuus ei vain olisi tylsää putkijuoksua animepojalla, niin arvosanaakin voisin nostaa.
Metal Gear Solid 4 (ps3)
En jaksanut odottaa xbox tai pc versiota, niin pelataan nyt sitten retrokonsolilla. Tässä interaktiivisessa elokuvassa nähdään ja välilä koetaan Snaken tarinan loppu. Mukana on siis suuri paketti välianimaatioita ja periaatteessa ihan mielenkiintoista hiippailua, mitä ei loppujen lopuksi paljon pelin 15 tunnin aikana harrasteta. Onneksi tässä pelissä ei pahemmin käytetty dual shock liiketunnistusta, kun virallinen ps3 ohjaimeni on hajalla ja tykkään pelata xbox malliin muotoillulla bulkkiohjaimellani. Paljon tuttuja hahmoja tekee comebackin. Ääninäyttelijöistä en muista enkä jaksa googlettaa, mutta he kuulostivat tutuilta ja tietysti laadukkailta. Grafiikka on ajalta, jolloin peleissä ei osattu värejä käyttää, mutta varsinkin hahmomallit ovat laadukkaita 2008 vuoden peliksi. Eniten rassasi framerate, joka putoili kohdissa, missä tapahtuu enemmän.
Chapter 4 oli paras kaikella nostalgialla kosiskelulla ja eeppisellä mgs rex taistelukohtauksellaan. Raideni olisi voinut säästää lehmien kiusaamisen omaan yliampuvaan peliinsä (kohta pelityksessä, ei hätää!). Ja ompahan mukana "ikinuoren" Big maman kanssa tehty eeppinen moottoripyöräkohtaus. Pomotaisteluista en ihan välittänyt. Kaikki neljä loppuivat samalla tavalla ja kaikki olivat hysteerisiä muijia, jee jee. Ehkä eniten ärsyttää että muistan hämärästi yläasteelta katsoneeni Snaken ja Liquidin tappelun auringonlaskussa. Ja vieläpä Ismo remixinä, se siitä vakavavasta stoorista ....
Ei tässä sen enempää. Jos stoori kiinostaa, niin pelatkaa älkääkä lukeko mun spoilereitten täyttämää tekstiä. Ymmärrän että retrokonsolin hankkiminen on persiistä, mutta ainakaan rahaa ei mene konamille, kun peli ja konsoli tulee todennäköisesti käytettynä vastaan.
Wilssons Heart (PC Vr)
Tämä oli erittäin hyvä kauhupeli, joka valitettavasti on yksinoikeudella oculus storessa. Olet Wilsson niminen pappa, joka herää autiossa mielisairaalassa kahlittuna. Aikansa ihmeteltyään pelaaja kohtaa lekurin, jonka söpösadistinen nallekarhu tappaa. Paon jälkeen pelaaja kohtaa neljä selviytyjää, naisreporterin, vanhan sairaalan omistajan, pikkutytön ja mustan nuorukaisen, jotka kaikki tuntuvat olevan pihalla tapahtumista. Peli on mustavalkoinen, Universal leffastudion hirviömeininkiä, eli melko mietoa kauhua. Hyppypelästyksiäkin on tosi vähän.
Pian käy ilmi että wilssonilla ei ole sydäntä, van hänellä on outo ja yliluonnollinen rattaiden täyttämä rautakuula tilalla. Tämä rautakuula on isossa osassa peliä. Sillä ratkaistaan puzleja pistämällä sähköjä päälle, valaisemalla pimeyttä ja taisteluissa bosseja vastaan, joissa se toimii kuin bumerangi. Bossit on enemmän hauskoja kuin pelottavia. Jos olette nähneet edellä mainittuja universalin kauhuleffoja, niin tiedätte etukäteen mitä odottaa.
Noin seitsemän tunnin jälkeen lopputekstit rullasi ja pieni cliffhangeri annetaan loppuun. Mikäli jatko-osa joskus tapahtuu, niin steamiin vaan alkuperäinen pelikin. Ei tällaisia laatuteoksia saa mihinkään pikkukauppoihin jättää.
Star wars: Vader Immortal (Pc Vr)
Päivitin joulukuussa vr visiirit Oculus Riftistä Quest 2 malliin. Niistäkin voisi kirjoittaa vaikka kuinka pitkän artikkelin, joka tuski täällä väkeä kiinostaa. Sen verran voin avata että ne ovat täysin "Standalone" malliset ja Visiiri kykeneekin about xbox360/ps3 ajan loppupuoliskon grafiikkaan, jos ei halua liittää visiirejä tietokoneeseen. Näillä eväillä piti testata kolmiosaista episodipeliä Vader immortal.
Pelaaja on palkkionmetsästäjä, joka joutuu droidi sidekikinsä kanssa imperiumin kaappaamaksi. Imperiumi lähettää palkkionmetsästäjän Mustafarille, missä itse Vader on vastassa ja alkaa testaamaan pelaajaa. Käy ilmi että pelaajalla on kykyjä hallita voimaa ja kaiken lisäksi verta/sukujuuria joita Vader tarvitsee saadakseen mustafarille piilotetun kristallin. Tällä "avaimeksi" kutsutulla kristallilla hänestä tulisi kuolematon tai sitten hän voisi herättää Padmen henkiin. En täysin ymmärtänyt juonta, mutta se vaikutti kiinostavalta, varsinkin kun mukana on viittauksia prequel trilogiaan.
Pelin huippuhetki on kun pelaaja saa valomiekan käsiinsä. Niin yksinkertaiseksi aseeksi sen käsittely ja ääniefektit on tehty niin hyvin että allekirjoittanut heräisi todellisuuteen vasta kun onnistuin huitasemaan joulukuusta, heh. Teki kovasti mieli kummallakkin kädellä huitoa, mutta toista kättä tarvittiin voiman hallintaan. Eli käytännössä vihollisien ja esineiden heittelyyn, mikä ei tuntunut ihan niin mukavalta kuin näitten silpominen miekalla. Harmi että stormtroopperien raajat ei irtoa ...
Vader immortal oli "parempi" star wars peli, mutta vain hiukan siellä puolella. Peli olisi voinut olla vähemmän scriptatumpi ja värikkäämpi. Hattua nosta insinööreille että käytännössä älypuhelimen suorittimella saadaan näin hienoa grafiikkaa, mutta mustafari on lähinnä kiveä ja laavaa, niin kaikki tuntui harmaalta ja pimeältä. Kestoakaan ei ollut paljon. Puolitoista tuntia per episodi. Alennuksesta ne kannattaa napata jos muuten kiinostaa. Täysveristä star wars vr peliä jäädään kuitenkin odottamaan.
Outer Wilds:
Pelasin juuri tämän pelin ja pidin tästä kovasti!
Peli on erittäin hyvä ja erityislaatuinen, oman pelikokemukseni perusteella tällaisia pelejä ei ihan joka vuosi keksitä.
Uskon, että kaikki pelin puzzlet on loogisia ja pääteltävissä. En sanoisi peliä kuitenkaan helpoksi. Pelin rakenne on niin epälineaarinen, että jos jokin vihje jää huomaamatta tai ymmärtämättä, voi pelissä jumiutua tuntikausiksi harhailemaan, mitä pitäisi seuraavaksi tehdä päästäkseen "eteenpäin". Siksi omasta mielestäni monissa arvosteluissa sanotaan hieman harhaanjohtavasti, että pelin voi odottaa läpäisevänsä / selvittävänsä n. 20-30 tunnissa. Jos joku pystyy saavuttamaan pelin lopun 20 tunnissa täysin ilman pelin ulkopuolisia vihjeitä, niin sanoisin että ihan hatunnoston arvoinen suoritus!
Täytyy myöntää että en pystynyt omin avuin ratkaisemaan peliä. Noin 50 tunnin kohdalla katkesi selkäranka ja katsoin juutuubista pienehkön mutta ratkaisevan vihjeen. Silti olen tyytyväinen etten spoilannut täysin koko läpipeluuta vaan ainoastaan yhden yksityiskohdan. Kuitenkin on mahdotonta sanoa, olisinko läpäissyt peliä ollenkaan ilman tuota nettivihjettä (=huijaamista). Tällainen toki harmittaa, mutta loppujen lopuksi en sanoisi peliä epäreiluksi.
Minusta peli on siinäkin mielessä erikoinen, että nykyisin kovin harvaa peliä pelatessa on epävarma tunne siitä, pääseekö peliä omin avuin loppuun.
Tämä tosiaan on loistava teos ja todella erilainen kun vertaa mitä pelejä yleensä ihmiset, minä mukaanlukien, pelaa.
Siitä olen eri mieltä etteikö peliä voisi pelata 20-30 tunnissa. Varmasti meni itsellä vähemmänkin aikaa, ehkä jopa alle 10 tuntia vaikka harhailua tapahtuikin. Hommaahan edistää se, että umpikujan tullessa vastaan voi vaihtaa paikkaa ja tutkia sitä. Jokainen askel kun avaa aina infoa lisää ja oppii uutta.
Itse tosin katsoin sen verran muistaakseni vinkkiä että olenko oikeilla jäljillä enkä lyö päätä seinään yrittämällä jotain väärää asiaa.
Mahdollisimman paljon tässä kannattaa silti itse löytää ja huomata asioita, sillä se itse hoksaamisen on tässä pelissä todella vahvana läsnä.
Subnautica seuraavaksi pelaukseen jos tämä kiinnosti. Ei ihan täysin samaa mutta vähän jollain tapaa hengenheimolainen vapaan etenemisen ja tutkimisen suhteen.
Itselläni meni melko paljon aikaa noiden väärien asioiden yrittämiseen. Vaikea sanoa tarkkoja tuntimääriä, mutta heittämällä puhutaan yli 10:stä, ehkä jopa yli 20:stä tunnista. Välillä tällaisessa pelissä sattuu tilanteita, että luulee ymmärtävänsa miten peli toimii ja sitten omat ajatukset alkaa etenemään kiskoja pitkin. Sitten myöhemmin tajuaa, että pelin kehittäjät olivatkin ajatelleet ratkaisun ja vihjeet toisella tavalla. Voisin sanoa muutamankin tällaisen tilanteen, mutta parempi olla menemättä liikaa yksityiskohtiin. Saattaa vaikka spoilata ratkaisun joltain toiselta, jolla on peli vielä aloittamatta.
Ilman Steamin aikalaskuria en osaisi sanoa, paljonko pelasin peliä. Nyt kello näytti lopulta 52,8 tuntia.
Tosin olen hidas pelaamaan muutenkin, lähes kaikissa yksinpelikampanjoissa omat tuntimäärät on 100-150% siitä mitä arvosteluissa tyypillisesti sanotaan.
Kiitos vinkistä, Subnautica pitänee ostaa jossain vaiheessa. Väliin pitää kuitenkin pelata pari täysin erilaista peliä, vaihtelu virkistää.
No niin, Subnautica ja Witness ladattu Playstationin Play at Home -kampanjasta. Eiköhän Subnautica mene peluuseen heti seuraavaksi, varmaankin tulee myöhemmin pelattua myös Witness.
Heitetään nyt tännekin vaihteeksi jotain.
The quiet man, tuo square enixin mestariteos jossa päähenkilönä on kuuro Dane ja sen takia koko peli on ekan läpipeluun ajan varsin hiljainen kokemus.
Dialogia ei kuule eikä myöskään tekstejä ole ruudulla kuin yhdessä kohdassa ihan alussa ja myös taistelun äänet on vaimeaa kuminaa.
Onneksi pelillä on pituutta vain n.3 tuntia, mutta äänimaailman puute saa sen kyllä tuntumaan pidemmältä.
Muutenkin tämä on enemmän leffa kuin peli sillä live action videota on todella paljon kuten myös ihan pelimoottorilla tehtyjä välivideoita.
Varsinainen pelaaminen koostuu pelkästä tappelusta eikä niitä matsejakaan kovin montaa ole.
Visuaalisesti peli on aika kaksjakoinen sillä hahmot näyttää tietyssä valaistuksessa ihan hyvältä, mutta useimmiten aika rumilta, mutta ympäristöt sitten taas on enimmäkseen varsin komeita.
Läpäisyn jälkeen tämän voi sitten pelata uudestaan ihan kaiken audion kanssa.
Olisi kyllä kiva tietää millä myyntipuheella pelin idea on johtoportaalle saatu myytyä.
"Hei mulla ois uus loistava idea pelille. Tehdään elokuvamainen peli jossa puolet pelistä on oikeasti elokuvaa, laitetaan pari tappelua sekaan ja sitten se paras asia. Päähahmo on kuuro joten pelaajakaan ei kuule mitään. Eiks oo siistiä mitä häh!!1!"
Toki pelintekijöillä on oikeus oman visionsa toteuttamiseen, mutta olisi luullut sen julkaisun aikaisen paskamyrskyn jälkeen, että peliin olisi laitettu mahdollisuus pelata se heti alusta asti kaiken audion kanssa sillä noin tämä oli ihan viihdyttävä.
Toisaalta kai sekin jotain kertoo, että mä kuitenkin pelasin tän kahdesti läpi yhdeltä istumalta. Myönnän kyllä alkoholilla olleen osuutta asiaan ja jos tätä olisi alkanut vaikka heti aamulla selvinpäin pelaamaan ja kuunnellut...no ei mitään niin aika tylsää olisi varmaan ollut.
Ehdottomasti kuitenkin hintansa arvoinen sillä tää maksoi hong kong psn storessa 2.5e
Switcher 3
Visuaalisesti tämä on mitä on, mutta muuten ihan ehta witcher tietenkin. Pikaisesti koitin myös telkkarin kautta ja paremmalta tuo koneen omalla näytöllä näytti.
Mulla on antialisointi päällä, sharpening täysillä, foliage high ja kaikki muu off asennossa, koska inhoan sitä voimakasta bloom efektia ja depth of field vaikuttaa jo ruudunpäivitykseenkin ja jopa nyt se vaeltelee enimmäkseen jossain 30fps alapuolella.
Pelaaminen on kuitenkin ollut ihan sujuvaa varsinkin nyt kun ostin split pad pron niin saa kunnon otteen ja on kunnon tatit. Takanappeihin tuli laitettua tattien klikkaukset eli lähinnä viholliseen lukittuminen ja hevosen kutsuminen.
Ei tätä silti hyvällä tahdollakaan voi suositella jos taloudesta löytyy joku muukin laite jolla pelata ja peli on vielä kokematta.
Ihan pieni harmituksen aihe oli se, että ilmeisesti se tarroja ja muuta sälää sisältävä versio oli vaan joku day one julkaisu sillä ainakin oma dischopista tilattu versio oli vaan ihan perus switch kotelossa jossa ei ollut mitään extraa.
Ei tuo silti pahemmin haittaa kun hyllyssä on jo ps4 versio ja sille on myös ne gwent kortit sisältävät fyysiset paketit lisäreistä.
Sitä en tiedä tuleeko tätä switchilla pelattua koskaan loppuun sillä olen pelannut tätä vaan välillä sängyssä makoillen pari tuntia kerrallaan ja tuolla tahdilla tämä olisi läpi joskus jouluna.
Oli vaan joku pakko päästä testaamaan tätä switchin ruudulta pelattuna sillä onhan siinä tavallaan oma viehätyksensä.
500h rajapyykki ylitetty Risk of Rain 2:ssa ja edelleen koukuttaa. Eclipse-pelitila tuo mukavaa haastetta Monsoon-vaikeustason päälle. Tämän pelin kohdalla huomaa, kuinka paljon tuolla perus pelattavuudella on väliä peleissä. Joitakin pelejä pelaa tarinana takia, joitakin kenties taas hitaan hahmonkehityksen tai palkintojen takia. Risk of Rain kakkosessa perus pelimekaniikat pitävät yllä mielenkiintoa ja haastavat olemaan tarkkaavaisempi. Nopeammin, ketterämmin, paremmin.
Lisäsisältöä odotellessa.
Pitkään on Risk of Rain 2:ta kyllä tullut pidettyä silmällä, mutta eniten siinä kiinnostaisi yhteistyöpuoli, johon en ole ehtinyt tuttuja vielä tarpeeksi houkuttelemaan. Ehkä vielä, kun tämäkin hehkutus osui nyt silmään :)
Oma videopeli intoni ehti jo hiipumaan, kunnes ostin GreedFall Gold Etitionin. Nyt sitä taas mennään!
F1 2021
Jokavuotinen hankinta, josta on viime vuosina tullut oma kestosuositukseni hieman simulaattorimaisempien autopelien ystäville ja pakko-ostos autourheilua seuraaville. Codemastersin panostukset, viime vuonna My Team-tilaan ja nyt uusimpana lisäyksenä Braking Point-tarinatilaan, ovat nostaneet pelisarjan kiinnostavuudeltaan uudelle tasolle. My Team on itselleni mahdollistanut entisten tiimien, kuten Jordan ja Benetton, mukaantuonnin nykypäivän F-ykkösiin. Ainoana miinuksena kyseiseen pelitilaan liitin F1 2020 kohdalla sen helppouden. Uuden tiimin nostaminen kärkitalliksi oli pikemminkin ennaltamäärätty kohtalo kuin hikeä ja suolenpätkiä säästämättä saavutettu työnteon ylistyslaulu. Tänä vuonna kehitystyön käyttöliittymää on muutettu ja rahoituksen ansaintaa on hieman painotettu eri tavoin ja ainakin tähän mennessä oman tiimin auton tason nostaminen liikkuvasta shikaanista voittokamppailun haastajaksi on ollut vaivan takana.
Braking Point-tarinatila on kuitenkin ollut itselleni se sykähdyttävin uudistus. Inhimillisen perspektiivin kietominen mukaan maailmaan, joka oikeastikin on täynnä egojen kamppailua, on elävöittänyt peliä merkittävästi ja kahden eri kuskin, Aiden Jacksonin ja Casper Akkermanin, näkökulmat jaksavat pitää otteessaan. Tarinatilan peliskenaariot käyvät loppua kohden hieman toistaviksi ja tällä saralla vaihtelevuutta olisi voitu harrastaa enemmän, esimerkiksi vaihtelevaa säätä ei hyödynnetty oikeastaan ollenkaan. Toivon silti todella, ettei tämä jää kertaluontoiseksi kokeiluksi. Jo Jacksoninkin tarinaa on täysin mahdollista jatkaa kohti tulevia mestaruuskamppailuja. Seuraavaa vuosipäivitystä odotellessa!
Borderlands 3: DLC + director & designer's Cut kiteytyy pääpelinsä tavoin siihen, että asekauppias Marcus Kincaidilla on nykyisin poninhäntä.
Kaikesta jäi liika maailmanparannuksen maku, huolimatta kiinnostavista aiheista. Uhkapelaamista käsittelevässä ensimmäisessä lisäosassa tällainen tärkeä aihe oli ylikulutus. Sen sijaan ex-tuhoojarobotin eväsretkivalmistelut eivät olleet sivutehtäväsuosikkini. Ja jäi epäselväksi, miten oppaanamme toimiva Borderlands 2:ssa ammuttu Handsome Jackin kaksoisolento olikin jäänyt henkiin. (Korjaus: Ai niin. BL:n päällekkäisissä rinnakkaismaailmoissa harva kuolema on lopullinen - ykkösessäkin kertoja busseineen tuhoutuu omassa tarinassaan.)
Lonkerohirviön varjostama toinen lisäosa oli kepeä perehdytys taas kauhujen maailmaan, mutta vakavahenkisen sivutehtäväsarjan myötä mukava muistutus, ettei Borderlands lyö aivan kaikkea leikiksi. Toisessa lisätehtävässä, kiellettyä kirjaa koskevassa, kävi harmillisesti niin, etten edes ehtinyt nähdä pomovastustajaa kun jo olin ampunut hänet, sillä olin pelannut edellisen lisäosan vaikeimmalla Mayhem-taso 10:llä ja perinyt sieltä tuonkin Jakobs-pistoolin, jolla saattoi ampua kaksi vastustajaa yhdellä laukauksella. Samoin seuraavan lisäosan loppupomo kaatui Maliwanin Stark Krakatoalla sekunneissa. Tässä vaiheessa olin kuitenkin päättänyt nopeuttaa pelaamista ennen ensi vuoden Wonderlands-peliä, mutta harmitti ettei aina edes ehtinyt kuulla mitä kaikkea hauskaa vastustajilla oli viimeisinä sanoinaan Borderlandsin tapaan.
Kolmannen lisäosan viehättävä Villi japanilaislänsi olisi varmaan riittänyt sellaisenaan, vaan on täydennetty uusilla geologisilla ja biologisilla keksinnöillä pikasiirtymiseen ja vihollisten kääntämiseen toisiaan vastaan. En pidä tällaisesta hypnoosimyrkkyjen käytöstä, eikä kausipassin tuoma Pyyntimies-kykypuukaan metsästäjähahmolleni olisi tarjonnut reiluja keinoja. Kohteeseen hakeutuvia kranaatteja tai lemmikkejäkään en halua käyttää liian usein.
Neljäs lisäosa on sotkuinen, tylsä ja ruma, ja tarjoaa tuskin mitään niillekään jotka tuntevat aiheena olevan hahmon. Tärkeämpää kuin päävastus tai tavarapalkinnot siinä on viettää hetki aikaa muistojen muodossa alkuperäisen sakin kanssa. Mordecain sanoin opetus lienee, että elämässä on löydettävä itselleen perhe.
Kaikesta on jäänyt niin mudan maku, että mikä onni kun jäljellä on vielä ainakin yksi nuoren Avan podcastsarjan virkistävähkö tehtävä. Lisäksi voin pelata pulmapeliä aluksen laboratorion konsolilla ja etsiä planeettojen kivien alta nauhoitteita, jotka mitäänsanomattomalla tavalla taustoittavat pelin sivuhenkilöitä. Lopulta edellisen pelin tärkeidenkin hahmojen kohtalot jäivät arvoitukseksi, vain sen päähahmoihin saatiin surkea vilaus (tyyliin "emme halunneet enää seikkailuja elämäämme"). Peli lisäosineen lähes tarjoaa ajatusta "jos tunsit tehneesi väärin, itsari on ok" ja muuta tietyn ajattelusuunnan toimintaa, mikä on itselleni liikaa. Ja kun edellisetkin pelit hahmoineen ovat näköjään lopulta yhdentekeviä, voi pelattavakseen valita muuta.
Aikaa lisäosien kanssa olen käyttänyt runsaat 300 tuntia. Läpipeluuni viivästyi päivitysten myötä, ja puisevia nauhoitteita on yhä löytämättä. Lisäksi ehdin tilata selattavaksi peruspelin taidekirjan, kun strategiaoppaitakaan ei enää tehdä.
Baldur’s Gate EE ja Siege of Dragonspear ja Daldur’s Gate 2 EE ja Throne of Bhaal.
Korona aika on ollut tylsää ja toisaalta antoisaa. Ei ole tullut uusia pelejä, jonka takia on ollut aikaa puhdistaa steamkirjasto kaikista peleistä, joita ei ole koskaan ehtinyt pelata tai jotka haluais pelata uusiksi läpi. Sieltä löytyi puolihuolimatta Baldur’s Gate saagan EE versio. Olen kyseisen pelin pelannut viimeksi läpi 20 vuotta sitten, eikä kyseessä tuolloin ollut vielä EE versio. Baldur’s Gate 2 on vähän uudempi, mutta vanha pelihän sekin on. Pelit on remasteroinut Beamdog ja kun muistaa alkuperäiset, niin jälki on hyvää ellei jopa erinomaista. Saagaa voisi kehaista yleisesti ei vain hyväksi peliksi, ei edes erinomaiseksi vain yhdeksi kaikkien aikojen peleistä.
Pelit toimivat AD&D sääntökirjan mukaan en muista vuosipainosta, ja joku voi täydentää jos haluaa. Joka tapauksessa kyseinen sääntöopus on vaikea ja haastava. Tämä näkyy läpi pelien taisteluissa, jotka ovat parhaillaan toimiva, mutta usein myös turhauttavia tai liian helppoja. Sääntöjä en edelleenkään sisäistä, ja 20 vuotta sitten yritin niihin jopa perehtyä nörtin voimin. Ehkä nämä olisi voinut vaihtaa uudempiin sääntöihin, mutta ehkä tällöin pelistä olisi menetetty jotain. Toivon kuitenkin, että jos tästä tehdään vielä joskus remake, niin sääntökirjana toimii joku muu versio.
Baldur’s Gate EE
Heti ensimmäiseksi on mainittava, että Beamdog on päivittänyt pelin enginen BG2 engineksi. Tämä tekee pelaamisesta sulavampaa ja graaffisesti kauniimpaa, hahmojen animointi on myös mukavampaa katsottavaa. Hahmonluonti on myös monipuolisempi, kun hahmo voi erikoistua jo alusta alkaen alaluokkaan, jotka Baldur’s Gate 2 toi. Hahmonluonti lähtee ranteesta rollaamalla noppia, kunnes riittävän korkea stattimäärä saadaan kehään. Ehkä tämä on alkuun nostalgista, mutta ehkä tämän olisi voinut jättää myös pois. Kyseessä on kuitenkin vain pieni kauneusvirhe alkuun.
Vaikeusaste on vapaasti valittavissa. Suosittelen ensikertalaiselle story modea, koska peli on armoton. Omaan takaraivoon on iskostunut vielä 20 vuoden jälkeenkin quick save, jota kannattaa viljellä. Ensimmäisen tason hahmo on kukkakeppi, joka kaatuu jo ensimmäiseen kobolttiin puhumattakaan sudesta. Jos ei ole koskaan aikaisemmin pelannut Baldur’s Gate niin sormi voi mennä suuhun, koska kartta on valtava ja vapaus on yhtä valtava. Kukaan ei tule kertomaan kädestä pitäen, mitä tehdä. Ja kuten jo aikaisemmin kerroin, jokainen taistelu on kuolettava.
Pian mukaan voi tarttua hahmoja, jotka ovat vähintäänkin mielenkiintoisia. Hahmojen motiivit voivat olla mitä vain. Voi olla että he hyökkäävät jossain vaiheessa kimppuusi tai sitten pysyvät mukanasi koko matkan koko saagan ajan. Tämä on myös yksi asia, joka erottaa BG monista peleistä, NPC on monia, ja he voivat olla hyvin erikoisia. Sanoisin, että valitse matkaseurasi hyvin, koska muuten matkasta tulee todella vaikea.
Beamdog on myös lisännyt EE versioon muutamia hahmoja lisää. Uudet hahmot ovat mielenkiintoisia ja erottuvat positiivisesti vanhasta pelistä. Itselle yksi parhaita kokemuksia oli seurata yhden hahmon kehitystä läpi pelin. Uudet hahtmo mahdollistavat pelaamisen myös Evil partyllä paremmin, jos näin haluaa tehdä. (itse vanhasta tottumuksesta jatkoin hyveellisellä linjalla) Beamdog pienilisäys nosti EE version tässä mielessä uudelle tasolle. Ainakin itselleni jäi fiilis, että olisipa mukavaa pelata peli uudestaan läpi toisen laisella partyllä.
Pelin tarina on pelin sielu ja ydin. Baldur’s Gate ei ole perinteinen maailman pelastaminen, mikä tekee siitä edelleen virkistävän kokemuksen. En lähde tarinaa niille spoilaaman, jotka sitä eivät muista tai ole kokeneet. Tarina on kuitenkin kuin lukisi hyvää kirjaa, jonka loppuratkaisu säästyy viimeisille metreille. Tarinassa käsitellään myös ihmisyyteen liittyviä perimmäisiä kysymyksiä. Positiivista on myös, että vaikka pelistä kurjuus välittyy esiin, sitä ei hierota pelaajan naamaan. Tämä on yksi niitä piirteitä, jotka nykypeleissä saattavat ärsyttää.
Pelin loppuratkaisu ei jätä kylmäksi se on hyvä ja parasta on, että tässä vaiheessa tietää tarinan jatkuvan.
Siege of Dragonspear
Siege of Dragonspear on täysin Beamdogin käsialaa. Pelin alusta tulee selväksi, mitä Baldur’s Gate 3 olisi voinut olla graaffisesti. Jäki on vähintäänkin viehättävää ja kuitenkin tunnistettavaa Baldur’s Gatea. Valitettavasti alueet ovat myös nyt pienempiä ja seuraavat enemmän Baldur’s Gate 2 tyyliä. Asiassa on sekä hyviä että huonoja puolia. Baldur’s Gate 1 vapaus ja villeys jäävät taakse ja matka on enemmän tai vähemmän suoraviivaisempi. Pelaaminen on sujuvampaa, mutta jollain tapaa jäin kaipaamaan Baldur’s Gate 1 tyyliä. Molemmissa on puolensa.
Valitettavasti dialogiltaan tai tarinaltaan Beamdog ei ole Bioware ta Black Isle. Siege of Dragonspearin tarina ei ole huono missään tapauksessa. Mutta välillä akselilla ylihyveellinen – todella paha dialogiakseli aiheutti myötähäpeää. Oli mukana toki hyvääkin kirjoitusta ja ehkä jonkun mielestä hauskoja vitsejä, mutta edelleenkään ei se alkuperäistä Baldur’s Gatea ollut. Tarinan kerronta on jo paljon enemmän hahmovetoista joka vastaa paremmin Baldur’s Gate 2 tarinan kerrontaa. Tarina nitoi Baldur’s Gate 1 ja 2 välisen tarinan yhteen ja antoi vastauksia, jotka olivat jääneet ilmaan aikaisemmin. Tästä syystä, en jättäisi tätä lisäosaa pelaamatta ja olen iloinen, että Beamdog loi tämän kahden massiivisen pelin väliin.
Taistelut ja pelattavauus olivat sen sijaan parempia kuin Baldur’s Gate 1 tai 2. Kait tämäkin on saavutus, kun sääntökirja on mikä on.
Baldur’s Gate 2 EE
Baldur’s Gate 2 on massiivinen peli. Tarina lähtee nyt liikeelle enemmän päähahmon tarinasta, ja aikaisemmasta osasta tuttu tarinan kerronta on jo ottanut takapakkia. Tarina ei missään tapauksessa ole yhtähyvä kuin Baldur’s Gate 1. Se ei tarkoita, että tarina olisi huono tai peli olisi huono. Peli on edelleen loistava lisäosa ja se on ollut pohjana nykyiselle läntiselle roolipeli tyylille. Tarinassa käsitellään edelleen kysymyksiä liittyne päähenkilöön ja menneisyyteen ja niiden vaikutuksesta hänen toimintaansa. Tarinassa käsitellään myös menneisyyden vaikutusta muiden henkilöiden toimintaan.
Varsinkin alussa pelissä jutellaan useampien muiden pelihahmojen kanssa. Yleisesti keskustelua käydään menneisyydestä ja vaikeista kokemuksista. Pikkuhiljaa käydään myös keskutelua ja muusta, joka johtaa jossain vaiheessa päähenkilön suhteeseen, jos niin haluaa. Ehkä erotuksena nykyisistä peleistä, myös sivuhahmot ovat todella omia persooniaan, jotka tekevät ratkaisujaan omista lähtökohdistaan. Lopputulos ei ole aina pelaajaa miellyttävä, mikä tekee pelistä edelleen erinomaisen kiinnostavan. (Hauskaa on, että pelistä tuli mieleen Persona tai Fire Emblemin uusin tuleminen.) Myös sivuhahmojen välillä voi olla sutinaa, joka on itsessään jo hauskaa seurattavaa. Tähän kiteytyy paljon Baldur’s Gate 2 toimivuudesta. On oikeastaan ihmeellistä, miten kauan sitten luotiin pohja nykyisin todella tutuille mekaniikoille. Baldur’s Gate 2 teki sen myös hyvin, ehkä paremmin kuin moni ymmärsi.
Valitettavasti huolimatta aikaisesta hypetyksestä kaikki ei ole niin ruusuista kuin asiat parhaassa mielessä ovat. Moni hahmo on hiljainen, eikä heillä ole tarinaa. Monella hahmolla ei myöskään ole keskenään toisille sanottavaa ja pitkälti tuurista kiinni, miten paljon hahmoista saa irti. Itselle tuli kyllä heti mieleen, että olisipa mahtavaa pelata peli uusiksi läpi erilaisella ryhmällä. Mieleen tulee myös pakosti, että Bioware oli varmaan tarkoittanut rakentaa useammalle hahmolle enemmän tarinaa ja keskinäistä yhteyttä, mutta resurssit loppuivat kesken. Tämä on sinänsä sääli, koska aina tulee mieleen mitä peli olisi voinut parhaimmillaan olla.
Päähenkilön ja jonkun sivuhenkilön suhde etenee jossain vaiheessa romanssiksi olettaen että kriteerit täyttyvät. Tässä on myös pelin suurimpia ongelmia, jotka Beamdog olisi voinut päivittää. Yksi kriteeri hahmon suhteen kehittymiselle on pelissä käytetty aika, siis oikea aika, ei peli aika. Nyt ei puhuta minuuteista vaan tunneista. Olin itse pelin loppupuolella, kun hahmojen välinen suhde oli alta puolen välin. Aikaa olin peliin käyttänyt tässä vaiheessa 40 tuntia. Olen itse ahkera dialogin lukija, mutta vaikka tekisit pelissä lähes kaiken ja lukisit kaiken dialogin, aika kriteerit eivät täyty. Jos Chapter 6 mennessä et ole saavuttanut yhtä etappia, homma pysähtyy tähän. Valinta seuraa myös tämän jälkeen koko pelin läpi. Tämän vuoksi tiedän vasta 20 vuotta myöhemmin, miten pelin viimeisien valintojen olisi kuulunut mennä.
Ratkaisu kyseiseen ongelmaan on tämä:
1) Etsi Baldur.lua tiedosto
2) lisää rivi: SetPrivateProfileString('Program Options','Debug Mode','1')
3) ctrl + space avaa komentorivin, jolla voit kelata oikeaa aikaa eteenpäin seuraavalla komennolla: C:AdvanceRealTime(“60000”)
Yleisesti 60000 tai 120000 riittää seuraavaan hahmojen välisiin dialogiin. Toki jokaisella hahmolla on vielä lisäksi jotain hidden triggereitä jotka pitää ratkaista. Kuten nuku alueella X, tai kävele yöllä paikassa X. Ei kauhea loogista tai toimivaa! Ja kuitenkin pelin juonesta suuri osa on rakennettu tämän varaan. Beamdog päivittää edelleen peliä, joten ehkä tämä korjataan joskus, jos resurssit rittävät. Peli on kuitenkin julkaistu 6 vuotta sitten, joten en lähtisi myöskään odottamaan liikoja.
Baldur’s Gate 2 taistelut ovat toimiva ja paljon helpompia yleisesti kuin ensimmäsiessä osassa. Hahmot aloittavat jo korkeilta leveleiltä, jolloin kuoleminen ei tule heti alkuun niin tutuksi ja lisäksi käytössä on resurrect spellit, jotka tekevät kuolemista vähemmän kalliita. Osa taisteluista on kuitenkin todella vaikeita, eikä niitä ole edes pyritty tasapainottamaan. Tämä vie paljon pelin mielekkyydestä pois.
Huolimatta kaikista toimimattomuuksista Baldur’s Gate 2 on loistava peli, jonka parissa vierähti helposti 60 tuntia. Tämä on mielestäni uskomaton tunti määrä, koska toisin kuin esim. Jrpg Baldur’s Gate ei ole toistoa, ei grindata samoja vihollisia leveleide toivossa. Tarina etenee dialogin ja tarinan kerronnan voimin ja pitää otteessaan tunnista toiseen. Vielä tarinan päätyttyä tekee mieli hypätä alkuun ja miettiä, miten pelin tarina olisi kulkenut toisenlaisella hahmo kaartilla. Baldur’s Gate päähenkilön tarina jatkuu kuitenkin vielä ja hahmo kaarti siirtyy Throne of Bhaaliin.
Throne of Bhaal
On sarjan viimeinen osa ja päähenkilön tarinan loppu. Peli on edeltäjäänsä enemmän hahmojen kehitystä ja hahmon itsetutkiskelua. Juoni ei ole läheskään enää sama kuin aikaisemmin. Ehkä peli on haluttu jo lopettaa ja tarina saada arvoiseensa päätökseen. Tämä näkyy monessa mielessä. Alueet ovat pienempiä, sivutehtäviä on vähemmän ja tehtävät ovat suoraviivaisempia.
Tämä lisäosa keskittyy myös vahvasti taisteluihin, jotka ovat pahimmillaan vaikeita. Peliä ei helpota, että säännöt ovat edelleen mitä ovat. Ainakin itseäni auttoi muutaman kerran ctrl + y taika, joka teki monesta taistelusta inhimillisen.
Pelin loppu on kuitenkin palkitseva ja on hienoa lukea hahmojen kertomukset lopuksi. Kun vihdoinkin myös sain päähenkilön suhteen vietyä loppuun oli ratkaisu myös paljon toimivampi kuin 20 vuotta sitten. Vaikka viimeinen lisäosa oli koko pelin heikoin, oli kokonaisuus yksi kaikkien aikojen parhaista peleistä. Biowaren tulen aina muistamaan tästä pelistä lämmöllä. Siksi on sääli mitä EA on Biowarelle tehnyt. Jos seuraavaa läpi peluuta en heti aloittakaan, niin seuraavaa läpi peluuta en tule myöskään odottamaan 20 vuotta. Kaikkine vajavuuksineen Baldur’s Gate EE saaga on yksi kaikkien aikojen peleistä ja heittämällä minulle vuoden peli, vaikka se on nyt julkaistukin jo 5 vuotta sitten. Lisäksi se on peli, joka jokaisen läntisen roolipelien ystävän tulisi ainakin kerran elämässään pelata läpi.
Tuntuu kuin Sherlock Holmes: The Devil's Daughter olisi ilmestynyt vain vähän aikaa sitten, mutta viisi vuotta ehti mennä, kunnes taas huomasin sen edullisesti Epic Game Storessa. Ilmestyessään en ollut halunnut sitä, varmaan jostakin ulkoisesta syystä olin pelännyt pelin olevan liian erilainen, turhaan. Olin kyllä myös kirjoja luettuani turhautunut Holmeen maailmaan, jossa on paljon surua.
Todellakin oli mukava päästä takaisin Bakerkadulle ja tyylikkääseen viktoriaaniseen maailmaan. Pelaajan arvostelu tästä on tosi hyvä. Ja pian syystalvella pitäisi jo olla tiedossa lisää samaa.
Kyllä Borderlands 3:n Mysteriouslier-tehtäväsarja kannatti pelata: Avan loppusanat jättivät toivon elämään.
Yooka-laylee:ta ei pitäisi lihavoida sikäli, ettei pelin alkua montaa silmänräpäystä tullut pelattua, kun se jo piti sulkea siskonpojan(kin) kyllästyttyä. Olin ottanut musiikit pois, heh heh, ja pitkäpiimäisestä alkuvideosta ei jäänyt mitään käteen. Onneksi olin saanut pelin ilmaiseksi Epic Game Storesta.
Samaa ei voi sanoa Trials Risingistä, jota sitten päädyimme jälleen pelaamaan ja jonka tammenterhovaluuttaan sijoitin 50 ekua. Se ei edes riittänyt kaikkeen lisäsisältöön!
Olen lupautunut vapauttamaan yaran saaren kapinnallis joukoissa pois tyrannian ikeestä. Viva libertad!
Luulin Epicin viimein lahjoittaneen muksuille sopivan pelin, Overcooked! 2:n, jossa on erinomainen käyttöliittymä. Mutta he alkoivat nopeasti vihata sitä, sillä aikuisenkin avusta huolimatta peli oli pelottavan vaikea.
Todellakaan Overcooked 2 ei ole mikään helppo peli, varsinkaan yhteistyötilassa. Ollaan puolison kanssa tahkottu sitä varsin paljon tässä vuoden mittaan, ja jotkut kentät tuntuivat aivan mahdottomilta saada parhaalla arvosanalla läpi. Älkää antako söpön ulkoasun hämätä, pelin perimmäinen idea on päästää sisäinen Gordon Ramsay irti.
^ Anteeksi, tarkoitin Overcooked 1:stä. Hyvä tietää, ettei 2.0 ole helpompi.
Hiljakseen olen tehnyt kaikkien inhoamassa Borderlands 3:ssa päivä- ja viikkohaasteita, joiden palkintona on kosmeettista sälää aiheenaan mm. tuleva Tiny Tina's Wonderlands-suurpeli. Sen juuri julkaistulla uudella trailerilla ei esitetty mitään varsinaista uutta, tai täsmällistä kuten hahmoluokkaa, joten ehkä pelistä tulee lehtijuttu vasta lähempänä julkaisua, kun pelin sivustollakin pantataan vielä osaa yksityiskohdista. Peliin juuri esitellyistä hahmoista Paladin Mike lienee muusukupuolinen, ja hyvä niin, mutta olisi saanut jättää pukematta häntä sateenkaarihaarniskaan. Valikoivaa eskapismia...
Pelin loitsuja on tavallaan nähty jo Borderlands 3:sessa Fl4k-hahmolla, joka niin ikään BL-sarjakuvan siren Tate/Ashan tavoin voi kädenheilautuksella lähettää siivekkäitä kohteen kimppuun. Se on ollut hävettävän automaattinen mutta toimiva pelimekaniikka. Play-lehden mukaan loitsuja tulee pelissä olemaan kolmenlaisia, muttei niistä sen enempää.
J.K. Lisää päivityksiä on tullut, uusi video/trailerikin. En viitsi tehdä omaa topickia, mutten tiedä miksei niistä uutisoida Pelaajassa - en ole ennen käyttänyt muita pelisivustoja. Ehkä Randy Pitchford. Wonderlandsin asemerkit ovat kuitenkin jo melkein ennalta arvattavia, en halua spoilaantua enempää.
En ole paljoa pelannut kauhupelejä ja nytkään kyse oli tuskin psykologisestakaan sellaisesta, mutta viisituntinen Draugen muistutti ikävänä jälkimakuna teoksista Kaunis mieli, Mikko Mallikas ja Mulperi sekä Karvinen miinus Karvinen, jossa Esko puhuu "itsekseen".
Kyseessä on Euroopan Kulttuurirahaston (tms.) tukema Norjan sadan vuoden takaisiin saarimaisemiin sijoittuva viehättävä pieni tutkimusmatka. On mukavaa että pelihahmolla on seuraa.
Mutta vika on juuri siinä. Miten tuskastunut olinkaan jälkikäteen ymmärtäessäni, etten ollut kokenut peliä anteeksiannettavine "bugeineen" vaan hallusinaatioita.
Tässä välissä tuli pelattua Pelaajan vinkkaama Epicin ilmaiseksi jaettu peli the Spectrum Retreat, jokseenkin murheellista tarinaa sivuava pulmapeli, jonka ehdin läpäistä toistamiseenkin haluttuani positiivisemman lopun.
Sen sijaan Sherlock Holmes: Chapter One, vaikka ehdin sen vasta aloittaa, ja vaikka lehden arvostelussa tätä ei katsottu hyväksi paljastaa, onneksi kertoi jo nyt yllä harmittelemani mukaisen asian Sherlockin matkakumppanista Jonista. Tästä muistui vielä yksi esimerkki Lassista ja Leevistä, jossa Lassin äiti kysyy langoltaan, eikö tällä muka koskaan ollut mielikuvitusystävää.
En halua nähdä enää ikinä tällaista pelillistä ratkaisua. Ainakin nyt on osunut omalle kohdalle liian monta tarinaa, joissa jo kaksi- ja nelikymppisellä on mielikuvitusystävä ja he ovat todellisuudessa tuomittuja erakoiksi. Laittakaa sitten pelit täyteen psyykkisiä ja fysikaalisia ongelmia, kyllä tuleekin viihtyisää.
Pelin vaatehtimossa muuten on tarjolla Ukrainan vastine Jussi-paidasta, jos haluaa nähdä.
Tiny Tina's Wonderlandsia on takana joitakin kymmeniä tunteja ja voi sanoa että sarja on lopullisesti pilalla. Monen mielestä varmaan maailman ihanin peli, mutta tarina saa minut raivostumaan keskittymällä erilaisiin rakkaustarinoihin.
Kristinuskoa on aina helppo pilkata, kun sen taholta ei tarvitse pelätä mitään.
No, sentään vielä enemmän harmittaa Borderlandsin helmasynti ajoittaa taistelu ja jutustelu samalle hetkelle, jolloin juonen seuraaminen on mennyttä. Aluksi taistelu onnistui katsoen samalla tekstilaatikkoa eikä vihollisia, mutta jossain vuorenrinteellä ei enää.
Aegis Rim 13 Sentinels (Nintendo v.)
Vaikea sanoa onko Aegis Rim peli visual novel vai jrpg vai joku siltä väliltä. Se ei kuitenkaan haittaa kokemusta, koska todella mukavasti 30 tuntia pelin parissa hurahtivat. Ensimmäiseksi peli sai alkunsa PS4, jonka takia peli jäi myös kauppaan. Suurta myyntimäärää ei PS4 kerätty, jonka vuoksi on mukavaa, että peli löysi tiensä myös Switchille. Olisimpa mieluusti nähnyt myös Steam version, koska kysyntää olisi varmaan ollut siellä paljon enemmän.
Graafisesti peli on PS3 aikakauden tekele, ehkä tämä on ollut yksi niitä syitä, jonka vuoksi peli myi niin kehnosti PS4. Switchin tehoilla taustat ovat kuitenkin todella kauniita sekä käsikonsolimuodossa että TV tilassa. Graaffinen tyylivalinta, joka mukailee ehkä 80-90 luvun graaffista piirtämistä, hiveli myös silmiä ja taustakuvia ja ääni olisin mieluusti katsellut vielä enemmän.
Tarina oli jotain mitä on vaikea kuvailla. Tarina koostuu 13 pienemmästä tarinasta, joista muodostuu yksi kokonaisuus, painottaen sanaa kokonaisuus. Hienointa tarinassa oli, ettei loppuratkaisua alkumetreillä pystynyt edes kuvittelemaan. Koska kolmentoista päähahmon tarinat voi vetää melko vapaassa järjestyksessä, myös tarinan palaset nivoutuvat eri tavalla yhteen, riippuen järjestyksestä. Kokoemus saataa hyvin vaihdella siitä, missä järjestyksessä tarinat vetää läpi, toki juonen kannalta oleellisimmat ratkaisut ovat lukittu etenemisen varaan, joten loppuratkaisun kannalta oleellisimmat paljastukset tulevat viimeisiksi. Joka tapauksessa tarinat nivoutuivat hienosti yhteen muodostaen sulavan kokonaisuuden. Pakostakin tulee tässä mieleen, tällainen Octopath Travelerin tarinan olisi pitänyt olla!
Taistelut olivat viihdyttäviä, jokin ehkä helppoja. Kuvauksilla ja mielikuvilla taisteluihin saatiin yllättävän paljon kiinnostavuutta.
Loistava kokonaisuus jota voi suositella tarinavetoisen pelin ystäville.
En ole ikinä oikeastaan Souls-pelisarjan pelejä pelannut, joten nyt kyllä Elden Ring iskee kuin sata salamaa. Sen alku paikan ja tutorialin jälkeen, kun se Lands Between avautuu ensimmäistä kertaa niin tulee kyllä todellisen seikkailun tuntua. Tutkittavaa, löydettävää ja tekemistä on niin paljon, että hyvin nopeasti jää kyllä muu sosiaalinen elämä pois. Puolijumala, kaadan sinut vielä.
Gotham Knightsin yksinpelikampanja pelattu yhdellä hahmolla läpi. Peli oli positiivinen yllätys - hyvä tarina, hyvin kirjoitetut hahmot ja mukaansatempaavat taistelumekanismit. En yleensä näille supersankaripeleille hirveästi lämpene, mutta tämä imaisi kyllä hyvin mukaansa ja jätti hyvän maun jälkeensä.
The Callisto Protocol on nyt pelattavana ja siitäkään ei ole kuin hyvää sanottavaa. Tietyllä tavalla mukavan vanhanaikainen peli, jossa ei tarvitse haahuilla avoimessa maailmassa turhanpäiväisiä sivutehtäviä tekemässä eikä huolehtia päähahmon taitojen kehityksestä. Dead Space tulee hyvällä tavalla mieleen kerran jos toisenkin, joten siitä pelistä tykänneet todennäköisesti nauttii tästäkin.
Tuli hankittua Pokemon Violet ja taskuhirviöiden saalistaminen ja kouluttaminen ei ole ollut ikinä yhtä hauskaa. Ajantaju unohtuu hyvin nopeasti kun rakentaa omaa pokemon armeijaansa. En voi tarpeeksi alleviivata kuinka koukuttava peli on kyseessä.