Mielenkiintoinen idea tai yksityiskohta saa minut kokeilemaan hyvin matalalla kynnyksellä erilaisia pelejä. Aikoinaan yksi näistä oli InFamous, jossa sarjakuvahenkinen kerronta yhdistettynä supersankarimaiseen kaikkivoipaisuuteen vetosi suunnattomasti. Kuten monissa muissakin peleissä, toteutus ei kuitenkaan kulkenut aivan käsi kädessä tämän mainion vision kanssa. Jäin innoissani odottamaan seuraavaa osaa parannuksineen, sillä näin sarjassa paljon potentiaalia. InFamous 2 jätti kuitenkin olon pettyneeksi, ja vaikka tiettyjä parannuksia oli saatu aikaan, tuntuivat toiset osa-alueet vastavuoroisesti heikentyneen.
InFamous: Second Son oli minulle se peli, jonka jo ensimmäisen osan olisi pitänyt olla. Ideataso kohtasi mahtavan toteutuksen ja melko tavanomaisesta tarinasta huolimatta kerronta oli mainiota. Valinta hyvän ja pahan välillä aiheutti monille henkistä närästystä, mutta pieni mustavalkoisuus on joskus paikallaan. Kaikki pelit eivät voi olla avoimen maailman realismisimulaattoreita tai valinnanvapauden runsaudensarvia. Minulle kahteen erilaiseen kokemukseen johtavat valinnat kävivät erinomaisesti.
Olen erittäin kriittinen ja joskus ehkä liiankin kanssa. Lapsenomainen intoni tutkia ja kokeilla asioita loistaa usein poissaolollaan – ominaisuus, jota kaipaan kovasti takaisin. Innostun kyllä peleistä, mutta lähinnä niiden antamien raamien sisällä. Toisin sanoen, tarina ja sen edellyttämät tehtävät innostavat, mutta harvassa on pelimaailma jota jaksaisin tutkia juonen ulkopuolella. Avoimen maailman hiekkalaatikkopelit alkavat olla tusinatavaraa ja todella mielenkiintoisia ympäristöjä on vain vähän. Niin myös InFamouksessa.
Huolimatta kohtalaisen geneerisestä ja pinnallisesta pelimaailmastaan, InFamous tuo kehiin jotain aivan muuta. Vaikka supervoimat olivat hauskoja jo edellisissä peleissä, räjähti potti käsiin Second Sonissa. En minä välitä maailmasta ja sivutehtävistä itsessään tuon taivaallista, mutta siellä liikkuminen nopean neon-juoksun tai lentämisen mahdollistavien siipien avulla on mielettömän hauskaa. Satunnaiset vihollislinnakkeet kaatuvat alta aikayksikön, sillä ympäristön sileäksi pistäminen ei aikoihin ole ollut näin viihdyttävää ja komeata katseltavaa.
Pelit yrittävät vakuuttaa myös muilla osa-alueilla ja viime aikoina olemmekin saaneet nauttia runsaasti vakaviakin aiheita käsittelevistä tarinapohjaisista teoksista. Näillekin on aikansa ja paikkansa, mutta silkkaa pelaamisen hauskuutta ei pidä aliarvioida. Vaikka Second Sonissa oli puitteet enemmän kuin kunnossa, muodostui supervoimilla leikkimisestä ylivoimaisesti suurinta hupia minulle. Jaksan edelleen juosta pitkin kattoja ja lennellä niiden yli virtuaalisiipien kantamana ilman mitään tiettyä suuntaa tai tarkoitusta. Ilman tätä osa-aluetta kyseessä olisi vain yksi tavanomainen toimintapeli.
Nautin suunnattomasti juuri ilmestyneestä itsenäisestä lisäosasta, First Lightista. En siksi, että se olisi ollut tarjoillut jotain uutta ja mullistavaa, vaan koska se oli nimenomaan sitä itseään. Mahtavaa supersankarimaista voimaa ja pelaamisen hauskuutta.
Jenni Ahlapuro
Kommentit
Ihmisten reaktioita Second Sonista on kyllä ollut jännä lukea. Pelillisesti kyseessä on kuitenkin pahasti takapakkia varsinkin flow'nsa osalta ottanut peli, jossa pääosaan on ennemmin nostettu pinnalliseksi jäävä eri voimilla kikkaillu.
Pelkäsin toki jo aikoinaankin, että Sucker Punch lähtisi hakemaan sarjaansa uutta vauhtia yrittämällä tekemällä jotain muutoksia pelinsä toimivuuteen. Ensimmäiset pelit olivat muutamista hiomattomista kulmistaan huolimatta PS3:n ehdotonta parhaimmistoa, mutta ihmisten antama huomio pelille jäi niin latteaksi, että paine tehdä asian eteen laajalti jotain oli varmasti kova.
Noh, ainakin peli on nätti.
E: Ja älkää siis ymmärtäkö väärin, kyllä Second Sonilla itseään vielä ihan kohtalaisesti viihdytti.
Second Son on ihan hyvä, sellainen 8/10 peli. Se on nätti, ja kokonaisuutena sujuva. Vaikka aiempien osien pahimpia pölhöyksiä onkin hiottu, esimerkiksi lähitaistelu tuntuu paremmalta, on joitakin juttuja karsittu. Olin varsin pettynyt supervoimiin, sillä kaikki kolme tyyppiä ovat enemmän tai vähemmän kopioita toisistaan, ja aiempiin osiin verrattuna tuntui, että minulta oli riistetty erinäisiä kykyjä, joita olisin kaivannut taistelussa. Superiskut olivat kyllä hienoja, mutta ainakin hyviksenä niitä pääsi käyttämään liian harvoin, sillä aina sattui joku siviili tielle, joka pilasi latauksen. Ja en tiedä miksi aiempien pelien selkeät valikot supervoimien suhteen oli pitänyt korvata jollakin helvetillisellä sykeröllä.
Second Sonia on hauska ja helppo pelata. Siitä olen täysin samaa mieltä. Savuvoimaa lukuunottamatta voi ottaa suoran linjan seuraavaan kohteeseen ja antaa vaan mennä!! Yli pilvenpiirtäjien, siltojen ja kaiken (paitsi meren.) Todella hauskaa.
Läpäisin pelin kahdesti, hyvänä ja pahana. Helpoimmalla ja vaikeimmalla vaikeustasolla. Trophytkaan ei aiheuttanu kireyttä. Ne olivat hauskoja ja helppoja, kuten itse pelikin.
Hienoa nykyään, kun tulee näitä itsenäisiä lisä-osia. Ei tarvi ostaa pääpeliä pelatakseen tai minun tapauksessa, ostaa juuri nyt lisä-osaa, koska vien emopelin vaihtoon tällä viikolla.
Second son oli suoraan sanottuna paska, verrattuna ykköseen ja kakkoseen. First light onneksi otti takaisin ja osoittautui emopeliä paremmaksi.
Paras kaikista on Kakkonen, ja siihen kaveriksi Festival of Blood, joka on yksi mielenkiintoisimpia lisäreitä ikinä.
Ykkönen on todella lähellä kakkosta, tunnelmallaan ja loppulla ja monilla muilla paljastuksilla ja mysteereillä, mutta kakkosen eeppinen kulku ja mahtava tarina voittavat juuri ja juuri, loppu oli kakkosessakin loistava. Second sonissa oli oikeasti ihan paska loppu, alku oli sentäs ihan hyvä, vaikkei ykkösen tai kakkosen alkua voitakkaan. Ja ne voimat, niistä puuttui sitä jotakin, joka Colen voimissa oli. Onneksi First Light, kuten kerroin jo, otti hieman takapakkia, joka on tässä tapauksessa oikea suunta, lisäsi myös parhaat puolet mukaan Second sonista. First lightin tarinakin oli hyvä, paljon emopelin vastaavaa parempi.
Second sonin suurin ongelma oli tarinan lisäksi, että se oli tylsä, oikeasti tehtävät oli kaikki hyvin samanlaisia, ja sivutehtävät pikku mini juttuja, joihin kyllästyi hetkessä. Tarian tilaankin tehtävien tylsyyden ja toistavuuden takia kyllästyi hetkessä.