Arvostelu: Binary Domain

K-18!

Tekijä: Yakuza Studio
Julkaisija: Sega
Myynnissä: nyt
Pelikoneet: Xbox 360 (testattu), PS3
Moninpeli: Kyllä
Samalla koneella: Ei
Verkossa: Ei / 2–4 / 2–16

Rautaa sydämessä

Japanilaiset, ettekö te ikinä opi? Älkää rakentako niitä tappajarobotteja.

Tämä yksiselitteinen viesti ei ole mennyt perille Binary Domainin kuvaamassa synkässä tulevaisuudessa. Konetyöläisiä valmistava hämy-yhtiö Amada suoltaa nimittäin autonrakentajien ja sihteerien ohessa liukuhihnalta ihmisiltä näyttäviä soluttautujia, jotka eivät edes itse tiedä olevansa terästä lihakuorrutteella. Kaikki tervejärkiset ja Terminator-elokuvansa nähneet vetävät heti melonin kokoisen herneen nenäänsä, ja suuret teollisuusmaat lähettävät linnoitettuun Nipponiin kosmopoliitin joukon raskaasti aseistettuja körmyjä. Heidän tehtävänään on teoriassa pidättää robotehtaan pomo, mutta oikeasti työnkuvaan kuuluu Tokion robottivalikoiman purkaminen luoti luodilta ja raaja raajalta. Mikä unelmaduuni!

Ensimmäiset hetket tässä ”Japanin Gears of Warissa” ovat kuitenkin tuskaa. Pelaajahahmo Dan on kuin köyhän miehen komentaja Shepard, bodanneelta Adam Sandlerilta näyttävä höröttelijä. Hänen taisteluparinaan ja tutoriaalin äänenä viihdyttää Big Bo, pakollinen Iso Musta Mies™, jonka kakkostyönä on ebonics-alkeiskurssin vetäminen pelaajille. ”Yo Dan, yo! We shootin’ some scrapheads, you feel me, a’ight?!” Gears of Warin kuulu Cole Train on tämän rinnalla silkkaa Shakespearea, joten herää epäilys: epäonnistuuko Japani taas yrittäessään tehdä kopiota länsityylisestä hahmon takaa kuvatusta räiskinnästä? Iloni on kertoa, että ei todellakaan. Binary Domain on yksi alkuvuoden piristävä yllättäjä.

Tulta pulteille

Räiskintä on pelaamisen lajityypeistä se, jossa on nykyisin kovin kilpailu laadun ja näkyvyyden kannalta, ja pelaajilla on oikeus vaatia paljon. Tuntuu, että kaikki on nähty ja enää kilpaillaan siitä, kenellä on isoin sirkus ja näyttävimmät välianimaatiot. Binary Domain taas on oikeastaan paluu menneeseen. Se tuntuu monin tavoin puoli vuosikymmentä vanhalta räiskeeltä, joka luottaa moneen kertaan nähtyihin asioihin. On ryhmä karskeja solttuja, yksinkertainen suojautumisjärjestelmä ja isoja videopelimäisiä pomoroboja.

Tarina on ensisilmäyksellä kuin halpakopio Japanin omasta Ghost in the Shellistä, jossa ihmisten ja koneiden rajat hämärtyvät. Ero kilpailijoihin on siinä, miten näitä aineksia käytetään. Epätasaisia Yakuza-pelejä Toshiro Nagoshin johdolla tehnyt tiimi on tehnyt pelin, jossa kuluneet peli-ideat ja scifiajatukset tuntuvat kaikki tuoreilta ja räiskiminen saa suun hölmöön virneeseen.

Ensimmäinen aines voittavassa reseptissä on perusräiskinnän varmuus. Binary Domain on uskomattoman väkivaltainen peli siihen nähden, että veristen välianimaatioiden ulkopuolella ei nähdä pirskaustakaan hemoglobiinia. Vastaan tulee vain robottilaumoja, joiden perusyksikkö on hidas, mutta päättäväinen köyhän miehen terminaattori, jolta ammutaan ensin pintahaarniska pois. Sen jälkeen poistetaan esimerkiksi jalka tai käsi, mikä pakottaa robotin vaihtamaan taktiikkaa ja asentoa. Samaa hitaan purkamisen filosofiaa toteutetaan jättimäisiin pomoihin asti, eikä tämä mekaniikka käy tylsäksi edes viimeisessä kentässä.

Vaikka kaikki viholliset imevät luoteja kuin pesusienet vettä, tämä tavallisesti räiskinnöissä ärsyttävä liikakestävyys on käännetty vahvuudeksi. Jokainen osuma tuntuu merkittävältä siksi, että se vähintään hidastaa robotteja ja lennättää samalla ilmaan kipinöitä ja metallisirpaleita. Tuhon vaikutelman täydentää rikas äänimaailma, jossa pyssyt, robotit ja luodit luovat yhdessä sinfoniaa raivokkaasta metallinkilkkeestä. Vihollisten kestävyys taas luo pelille tavallista rauhallisempaa rytmiä, joka ei kuitenkaan tunnu liian uneliaalta yhtä ikuisuuden kestävää pomoa lukuun ottamatta. Ei ihme että Big Bo ja kumppanit hihkuvat lapsenomaisesta riemusta robotteja lahdatessaan.

Ei tylsää hetkeä

Binary Domainin toinen tukipilari on pelin kulku ja rytmitys varsinaisen räiskinnän ulkopuolella. Yksinpelikampanja on nykymitassa keskitasoa, noin kahdeksan tunnin veto vaikeustasosta riippuen. Sen aikana Nagoshin kööri tuo pelaajan ihmeteltäväksi koko ajan jotain uutta – siis aivan koko ajan. Jokaisessa kentänpätkässä nähdään joko uusi vihollinen, uusi pelimekaniikka tai uusia maisemia, koetetaan uusia aseita tai saadaan ryhmään uusia taistelutovereita. Ihme kyllä, peli menee kokeiluissaan harvoin metsään. Aina näissä kokeiluissa ei voi tietenkään onnistua, mutta esimerkiksi kauhea vesijettiajelu loppuu onneksi nopeasti. Tärkeintä on kuitenkin se, että peli ei junnaa paikoillaan, vaan antaa yllätyksiä yllätysten perään. Tässä suhteessa Nagoshi ja kumppanit voisivat opettaa länsimaidenkin räiskintätekijöitä.

Alussa päänsärkyä aiheuttava käsikirjoituskin yltyy melkoiseen vauhtiin. Robotintuhoajien ryhmä on täynnä kansallisia stereotyyppejä, kuten olutta lipittävä ja nokkava britti, karmealla aksentilla vääntävä mon dieu -ranskis (joka on myös aivan muuta kuin odotatte) ja pyssyjä rakastava, hieman yksinkertainen jenkki-Dan. Vasta yksinpelin loputtua tajusin, kuinka paljon välitin heidän kohtaloistaan, mihin vaikuttavat osaltaan yllättävän nokkela sanailu, hyvä kasvoanimaatio ja ääninäyttelijöiden keskinäinen kemia. Kässärissä on jotain ovelan vetoavaa, sillä vaikka tyyli on monessa kohtaa hölmö ja humoristinen, vakavat osiot voi silti ottaa vakavasti. Myötähäpeää ei synny edes silloin, kun robottien lahtaus sekoitetaan sydämen asioihin, ja on kiinnostavaa bongailla japanilaisten tekijöiden kuittailuja kotimaansa sisäpolitiikan suhteen.

Luota minuun

Vaikka perusasiat ovat siis kunnossa, hukatuksi tilaisuudeksi jää Binary Domainin erikoisuudeksi kyhätty luottamus- ja komentojärjestelmä. Pelaaja voi komentaa ryhmän muita jäseniä valikon tai mikrofoniin huudettujen puhekomentojen avulla, ja välillä käydään monivalintakeskustelua samalla tekniikalla. Erityisen syvällistä jutustelu ei ole, ja kun Big Bo huomaa haukansilmillään, että ”Onpa tuolla typyllä näyttävä perse”, aina yhtä herkkä Dan voi ilmaista aivoituksensa tyyliin ”Jee!”, ”Hitto!” tai ”Eikä!”

Jos vastaukset miellyttävät ja Danin taistosuoritus osuu nappiin, mittariin rapsahtaa ”luottamusta”, joka määrää pelin lopussa osan ryhmän jäsenten kohtaloista. Mikrofoniin huutelun tekee mieli kuitenkin unohtaa, sillä peli tajuaa ainakin omat mutinani hyvin satunnaisesti, ja sama hoituu paljon luotettavammin perinteiseen tapaan ohjaimen kautta.

Itse luottamukseltakin katoaa pohjaa siihen, että pelaaja saa helposti mittarit maksimiin, kunhan jaksaa ammuskella pääosumia helpompiin vihollisiin ja kierrättää ryhmän jäseniä kentästä toiseen. Välillä ryhmätoverien hatara tekoäly ohjaa ne syöksymään keskelle tulitusta, mikä johtaa luottamuksen laskuun. Ihan totta, kaverit, ei ole lupaa valittaa, jos itse ryntää konekiväärin piipun eteen. Turhahko pelimekaniikka saa hienoa elvytystä aivan lopussa, jossa luottamustaso ratkaisee solttujen kohtaloja. Ei voi aivan puhua Mass Effect 2:n kaltaisesta monivalintalopusta, mutta luottamuspula saattaa johtaa maukkaan kirpeään päätökseen.

Hyvän yksinpelin jälkeen moninpelitarjonta jää turhaksi. Mukana on rutiinisuorituksena kaikki perusmatsauksen muodot pelaajien keskinäiseen kahinaan, mutta yksinpelin kiinnostavin mekaniikka eli robojen asteittainen niittaus katoaa pelaajien keskinäisessä pyssyttelyssä. Pakollisessa Horde-pelitilassa ohjataan sentään Japanin vastarintataistelijoita robolaumoja vastaan, mutta kovin epätoivoista fiilistä ei synny liian hitaan tahdin takia. Moninpelissä ei ole kauheasti vikaa, mutta ei sitä jaksa kovin usein käynnistää.

Moninpelin puutteet unohtaa kuitenkin nopeasti hienossa yksinpelissä, ja siihen palaa vielä mielellään haasteen takia kovemmilla vaikeustasoilla. Mekaanisen armeijan tuhoaminen on jollain vaikeasti määriteltävällä tasolla ajattoman retroa ja pelimäistä, ja alkuvuoden rutiiniräiskintöjen, kuten Darkness II:n ja Syndicaten, rinnalla Binary Domain on ehdoton voittaja. Big Bo’ta lainatakseni: ”That was sweeeeet!”