Hollywoodia etsimässä
Oli David Cagen tuotannosta mitä mieltä tahansa, hänen päättäväisyyttään ei voi epäillä. Ranskalainen peliohjaaja on ollut vuodesta 1999 asti suurella tehtävällä, jossa on tarkoitus yhdistää pelit ja elokuvat. Linja on pitänyt, vaikka kuraa on tullut niskaan rajalinjan molemmilta puolilta. Elokuvakriitikon pahin solvaus leffalle on tänä päivänä ”videopelimäinen”. Pelaajapuolella kyseenalaistetaan usein se, ovatko Cagen interaktiiviset tarinat pelejä ollenkaan.
Beyond: Two Souls on seuraava askel Cagen polulla kohti pelien Hollywoodia. Avaintemppuna on aitojen näyttelijöiden muuntaminen pelihahmoiksi liikkeet ja ilmeet tarkasti tallentavan tekniikan avulla. Pääosaa esittävä Ellen Page (Juno, Inception) ja tämän isähahmoksi ryhtyvä Willem Dafoe (Platoon, Kristuksen viimeinen kiusaus) ovat tähän loistavia valintoja. Molemmilla on näyttelijänlahjojen lisäksi mieleenpainuvat kasvot.
Page on Jodie Holmes, näkymättömään mutta vaaralliseen henkiolentoon syntymästään asti sidottu nuori nainen. Beyond onkin alusta loppuun yhtä Ellenin show’ta, sillä Cagen edellisen pelin, Heavy Rainin, laajemman hahmokaartin hylkääminen antaa tilaa näyttää Jodie elämän eri vaiheissa. Lapsena Jodie on kuin Poltergeistin Carol Anne ja Tulisilmän Charlie, ja teini-iässä elämä on tietenkin yhtä Carrieta. Hallitus tahtoo hyödyntää näkymättömään tappajaan kytkettyä naista, joten supersankarin ja tyypillisen pelihahmon työt tulevat tutuiksi. Tarinan teemana on kuolemanjälkeinen elämä, vaikka uskonnosta pysytään kaukana.
Beyondin juoni on rikottu ajallisesti itsenäisiin kohtauksiin. Se aloitetaan lopusta ja käydään läpi pompahdellen ees taas vuodesta toiseen. Se toimii, koska jo Heavy Rain oli peli, jota jonkun muun oli mukava katsella sivusta. Poukkoilu pitää pystyssä salaperäisyyden verhoa erityisesti aluksi, ja Quantic Dream -studiolla on selkeästi opittu rytmitystä hiljaisten hetkien ja paukkeen välillä.
Vääjäämättä tulee vastaan se suuri kysymys: onko tämä edes peliä? Heavy Rainiä pelanneille meno on tuttua ensi hetkiltä. Ruudulle ilmestyy nappien kuvia tai palleroita, jotka kertovat, mitä pitää painaa tai mihin suuntaan vetää tattia. Hiljaisina hetkinä ehtii tutkia paikkoja vapaasti ja seikkailupelimäisesti, kun toimintakohtauksissa lähinnä reagoidaan. Käyttöliittymä tunkee ruudulle hienovaraisemmin kuin aikaisemmin.
Pelaajalla on vaikuttamisen illuusio – ja vain illuusio. Juonen kulkuun ei vaikuteta merkittävästi, vaan pelaajan vastuulle jää selvittää, kuinka Jodie reagoi tunteellisissa tilanteissa tai kuinka sujuvan näköisesti hän selviää vaikeuksistaan. Peli kulkee kuin ylinopeutta kaahaava juna, joten ihmettelemään ei ehdi jäädä ennen loppua. Kai voidaan jo todeta, että tämä on vakiintunut omaksi peligenrekseen ja jokainen tietää jo, pitääkö tiukkaan purkitetusta ja sunnuntaipelaajillekin suunnatusta tyylistä vai ei. Suurin ero Heavy Rainiin on siinä, että Beyondiin ei oikeastaan halua palata erilaisen tarinan synnyttämiseksi, eikä se ole ollut tavoitteenakaan. Beyond on vain elokuva, joka ei voi päästä loppuunsa ilman pelaajan apua.
Nyt siis tiedetään, mitä Beyond on. Tärkeämpää on seuraavaksi selvittää, onko se hyvä siinä, mitä se haluaa olla. Vastaus on kyllä ja ei, sillä peli on hyvin epätasainen. Sen suurin onnistuminen on Jodien hahmossa. On todella helppoa unohtaa, että tämä on peliä, eikä Ellen Page -elokuvaa. Asiaa auttaa se, että graafisesti hämmästyttävä Beyond menisi parhaina hetkinään seuraavan sukupolven pelistä. Jodien kasvoissa on valtavasti yksityiskohtia, ja hyvä niin, sillä Cage tunkee kameran tytön kasvoille koko ajan herkutellen virtuaalisilla kyynelillä.
Beyondin kryptoniitiksi osoittautuu kuitenkin itse suuri visionääri, sillä mies häärii taas peliohjaajan lisäksi käsikirjoittajana. Tarinana Beyond on kuin pidemmälle viety uusiointi miehen aiemmasta tuotannosta, eikä mukaan ole otettu vain parhaita paloja. Fahrenheit-pelistä mukaan änkeää esimerkiksi kulunut intiaanimystiikka, joka pikemminkin halventaa kuin parantaa pelin yliluonnollista sävyä.
Isoin ongelma on se, että vaikka Cage hallitsee tarinan rytmin ja suuret linjat, hän ei tunne sanaa ”hienovarainen”. Kun peli on tunteellinen, se on usein korni ja sokerisen imelä. Juonenkäänteet väännetään rautalangasta, ja dialogi on kliseistä ja ennalta arvattavaa. Se on hyväksytty peleissä aiemmin, sillä onhan tämä nuorta viihdettä. Vaatimustaso on kuitenkin noussut parin viime vuoden aikana esimerkiksi The Last of Usin kaltaisten pelien ansiosta, ja Beyondissa se nousee entisestään selkeästä syystä: Pagen ja Dafoen kaltaiset hyvät näyttelijät kaipaisivat hyviä repliikkejä. Toisaalta juuri Pagen uskottavuus Jodiena paikkaa monia käsikirjoituksen aukkoja. Valkokankaalla pelottavan intensiivinen Dafoe taas onnistuu olemaan digihahmona ihmeen lämminhenkinen. Tähtistatus ei ole onnistumisen vaatimus, vaan myös CIA-agentti Ryania esittävä tuntematon nättinaama Eric Winter tekee hyvää työtä.
Cagen yltiödramaattisuuden takia Beyondin parhaiksi paloiksi kasvavat agenttiseikkailujen ja täystuhon sijasta hiljaiset arkihetket. Jodien lapsuusmuistoissa on hyvää tunnelmaa 1980-luvun kauhusta ja Stephen Kingin tuotannosta. Myös räyhähengen kanssa elävän nuoren ihmissuhdevenkoiluissa on sitä jotain. Yhdessä parhaista kohtauksista pelaaja on vuorotellen treffeille valmistautuva Jodie ja romanttisia hetkiä mustasukkaisesti sabotoiva kummitus – kenen puolelle pelaaja asettuu? Mystiikan, ihmissuhteiden, sodan ja draaman sopassa perättäiset kohtaukset ovat tyyliltään ja laadultaan kuin eri peleistä. Huippukohdat ovat huikeita ja harha-askeleet nolostuttavia. Loppu on venytetty, mutta ihmeen tyydyttävä.
Erittäin hyvä oivallus tekijöiltä on painottaa sitä tapaa, jolla monet pariskunnat ja ystävät läpäisivät Heavy Rainin eli yhden pelatessa ja toisen katsoessa. Koko pelin voi läpäistä kahden pelaajan yhteistyönä, jossa toinen ohjaa Jodieta ja toinen henkikaveria. Se vaatii tosin myös kärsivällisyyttä, sillä poltergeistina häärivä pelaaja pääsee puikkoihin vain, kun Jodien ohjaaja tai peli niin päättää. Katselijan ja pelaajan osat tulevat molemmille tutuiksi. Henkimaailmassa liikkuminen on joka tapauksessa hienoa sekä yksin- että kaksinpelissä, sillä ensimmäisen persoonan kamerana suihkiva olento voi liidellä seinien läpi, ihailla kenttien yksityiskohtia ja kaivaa esiin pelin tekemisestä kertovaa materiaalia.
Vuorovaikutteisena elokuvana tämä on taas askel eteenpäin, ja Cagen visio on näkemisen arvoinen. Beyondin perusteella tähtinäyttelijöiden siirtäminen pelielokuviin ei ole rahan haaskausta, vaan karisma selviää jopa tällaisen suotimen läpi. Jos Cagen tavoitteena on synnyttää täydellinen pelielokuva, seuraava etappi on kuitenkin selvä: pitäisi tehdä myös elokuvien mittapuulla hyvä elokuva. Siihen on matkaa, ja näyttelijöiden lisäksi Hollywoodista täytyisi värvätä käsikirjoittaja. Muuten Cagen kohtalona on olla pelien Spielbergin sijaan pelien M. Night Shyamalan.
7/10
Janne Pyykkönen