Kirjoittanut Miikka Lehtonen.
Killzone 2 on peli, jota PlayStation 3:n omistajat ovat odottaneet kuin sitä kuuluisaa toista tulemista, joskin yllättävän vähäisin perustein. Alkuperäinen Killzone oli keskinkertainen räiskintäpeli, josta kukaan tuskin sai elämää suurempia fiiliksiä ilman Sony-logolla varustettuja värilaseja. Mistä siis odotus?
Lyhyesti sanottuna, pelin julkistustrailerista. Ruudulle loihdittiin aivan käsittämättömän huikeaa grafiikkaa, jota vielä väitettiin aidoksi pelikuvaksi. Eihän se toki sitä ollut, mutta tunnustuksen jälkeen on arvuuteltu, odotettu ja väännetty kättä siitä, miltä se peli lopulta näyttää.
Kaiken tämän grafiikkaväännön keskellä hollantilainen Guerrilla Games on rauhassa ja hiljaisuudessa viilaillut ja hionut peliään. Useat lykkäykset eivät tällä kertaa olleetkaan merkki ongelmista vaan siitä, että pelistä haluttiin mahdollisimman viimeistelty pelikokemus. Sellaisen me myös saimme.
Ajatonta sotaa
Ensireaktio Killzone 2:n parissa on, ettei peli oikeastaan edes kaipaisi arvostelua, ainakaan myyntiperspektiivistä tarkasteltuna. Se nimittäin myisi itsensä koko kansalle pelkästään aidoksi pelikuvaksi leimatulla videomateriaalilla. Vaikka grafiikkahuoraus onkin hardcore-piireissä poliittisesti epäkorrektia, tässä tapauksessa siihen on sorruttava. Killzone 2 on nimittäin aivan käsittämättömän kaunis peli. Se ei välttämättä ole aivan yhtä hyvän näköinen kuin se kuuluisa traileri, mutta pääsee niin lähelle, ettei erotuksella ole lopulta mitään väliä.
Grafiikka ei myöskään ole pelkkää kuorrutusta, vaan oleellinen osa pelin viehätystä. Komea grafiikka, upeat savu- ja liekkiefektit sekä ruudulla riehuvan kaaoksen silkka määrä ja mittakaava ovat sellaista aistipommitusta, että heikommilla voi olla paniikkikohtaus lähellä. Kun mukaan lasketaan vielä erinomainen äänisuunnittelu, voidaan puhua jo tunnelmasta, joka kelpaisi vaikka useimpiin sotaelokuviin.
Killzone 2 on nimittäin puhdas sotapeli. Vaikka aseet ovat futuristisia ja vihollisten silmät kiiluvat punaisina, peli voisi yhtä hyvin sijoittua Verduniin, Ardenneille tai vaikka Vietnamiin, eikä pelattavuus juuri muuttuisi mihinkään. Pesäerona moniin muihin räiskintäpeleihin peli pitää nimittäin tehtävänsä ja tavoitteensa kovin maanläheisinä.
Sen sijaan, että pelaaja vaikka kekkuloisi tornin huipulla taistelemassa dinosauruksen kanssa, ryhmä putsaa kellareita, eliminoi vihollisen tuliasemia ja tukee saattueiden etenemistä. Vaikka moinen voi tuntua pikkujutulta, yleisen tunnelman ja ”being there” fiiliksen kannalta vaikutelma on suuri. Kun teemat ovat ajattomia, pelaaja pääsee uppoutumaan pelin tunnelmaan paljon paremmin kuin geneerisessä ötökkäjahdissa.
Huipputason pelattavuus
Olipa tavoitteena mitä tahansa, Killzone 2 hoitaa pelattavuutensa yhtä tyylikkäästi kuin grafiikkansa. Taistelu on kiivasta, ympärillä on jatkuvasti vino pino sekä ystävällisiä että vihamielisiä sotilaita ja tempo on hengästyttävä. Räiskintäkokemuksena peli onkin parasta A-ryhmää.
Peli onnistuu myös välttämään monien muiden räiskintäpelien klassiset sudenkuopat tarjoamalla pelaajalle paitsi paljon vaihtoehtoja, myös paljon erilaista tekemistä. Toisin kuin esimerkiksi Resistance 2, Killzone 2 antaa pelaajalle useimmiten monia mahdollisia reittejä voittoon. Haluatko sniputella vihollisia kauempaa? Haluatko rynnäköidä haulikon kanssa? Polttaa kaiken liekinheittimellä? Yleensä kaikki tyylit toimivat, joskin esimerkiksi IT-pesäkettä haulikolla vyöryttäessään on syytä olla varma taidoistaan.
Asevalikoimasta löytyy jotain jokaiselle, joskin tyypilliseen räiskintäpelien tyyliin toteutettuna. Toisaalta maanläheinen asevalikoima sopii hyvin pelin tunnelmaan, enkä itse huomannut kaipaavani mitään Ratchet & Clank tyyppisiä ihmeaseita. Vaikka aseiden pääasialliset erot ovatkin tulinopeudessa ja muissa realistisissa asioissa, mukaan mahtuu pari huikeampaakin asetta, kuten vaikkapa kymmensenttisiä teräspultteja ampuva teollisuusvekotin, jolla kelpaa naulailla vaikka vihollisia seiniin.
Pelin reiluun kymmeneen kenttään mahtuu myös jos jonkinlaista toimintaa. Välillä tuetaan liittolaisten hyökkäystä panssarivaunulla, välillä hiippaillaan yksin viemäreissä, toisinaan taas käydään epätoivoisia puolustustaisteluita juuri valloitetuissa linnoituksissa. Ilahduttavasti myös maisemat vaihtuvat, eikä koko peli suinkaan sijoitu harmaisiin raunioihin, kuten ennakkokuvien perusteella voisi odottaa.
Kun joka kulman takana odotti yllätyksiä, peli tuntui tuoreelta alusta loppuun saakka, eikä yhtään kenttää tarvinnut puurtaa läpi. Jälleen kerran Guerrilla Gamesin hyvin hyödynnetty pitkä kehitysjakso näkyy ja tuntuu.
PlayStationin kärkeä
Arvostelu on tähän saakka tuntunut melkoiselta ylistyslaululta, ja siihen on hyvä syy: Killzone 2 on huippupeli. On vaikea sanoa, onko se kokonaisuutena paras PlayStation 3:n räiskintäpeli, sillä pitää muistaa Call of Duty 4:n kaltaiset klassikot, joiden rankkaus on vaikeaa. Se on kuitenkin paras räiskintäpeli, jota voi pelata vain PlayStation 3:lla.
Killzone 2 on muutenkin kuin oppikirjaesimerkki siitä, miten tehdään hyvä PlayStation 3 -peli. Guerrillan pojat ovat selvästi olleet intiimeissä väleissä PlayStation 3:n kanssa, sen verran huikeaa pelin tekninen toteutus on. Hohto menee kuitenkin syvemmälle. Ohjaimen liikkeentunnistusta käytetään erinomaisesti. Sillä ei lähitaistella tai sammuteta tulipaloja, vaan käännetään kampia ja vakautetaan tarkkuuskivääriä. Myös Trophy-tuki on mainio, ja peli jakaa auliisti kätkettyjä palkintojaan jos jonkinlaisista erikoissuorituksista. Moninpeli on sekin rautainen, ja siitä Thomas kertoo enemmän.
On huvittavaa, mutta samalla myös ilahduttavaa, että vuoden ensimmäinen todellinen huippupeli tulee juuri Guerrillalta. Esimerkiksi Resistance 2:n hypejunan puksuttaessa ylikierroksilla Guerrilla teki omaa työtään ja luotti osaamiseensa. Palkinnon tästä saamme me kaikki, sillä Killzone 2 on ehdottomasti pelaamisen arvoinen peli. Se on myös muuta. Kun joku seuraavan kerran kysyy, miksi hänen pitäisi ostaa PlayStation 3, tässä on vastaus.
9/10
Tiedustelupalvelun leivissä
Pelin taustatarinaa kerrotaan pelaajalle pääasiassa tehtävänantojen sekä kentällä kuultavien keskustelujen muodossa. Yllättäen näin ei saa kovinkaan hyvää kuvaa koko konfliktin yleistilanteesta tai taustoista, mikä sopii toki hyvin pelin rivimies-henkiseen tunnelmaan.
Lisää tietoa haluavat voivat kuitenkin kerätä maastosta löytyviä kansioita, joiden löytäminen palkitaan pelin kotisivulle aukeavilla bonusmateriaaleilla. Mitä kaikkea saitilta lopulta löytyykään, sitä emme voi sanoa – ominaisuus ei nimittäin ollut mukana arvosteluversiossa. Mukana tuli kuitenkin paksun lehden verran komeaa ja hyvin kirjoitettua materiaalia, joten etsiminen kannattanee.
Ne pienet yksityiskohdat
Arvostelun yhteydessä on mainittu useita kertoja, miten viimeistellyn oloinen laatutuote peli on. Tätä ei voi korostaa liikaa, sillä Guerrillan miltei pakkomielteenomainen taipumus hauskoihin yksityiskohtiin näkyy ja kuuluu kaikessa. Vihollisten ja rintamakaverien ohimennen laukomat jutut ovat ehdottomasti kuuntelemisen arvoisia, ja maailmaan on kätketty paljon pieniä tärppejä, joista pelisarjan ystävät saavat paljon irti.
Ehkä silti paras esimerkki tiimin kekseliäisyydestä saadaan pelin latauskuvien aikana. Komean hologrammimaiset kuvat itsessään ovat jo todella nättejä, mutta koittakaapa heilutella DualShock-ohjainta ja yllättykää.
Vaihtopelaaja
Kirjoittanut Miika Huttunen
Vaikka olenkin samaa mieltä siitä, että Killzone 2 on audiovisuaaliselta toteutukseltaan ja suunnittelultaan tämän konesukupolven parhaita pelejä, en yhdy täysin Thomaksen ja Miikan hehkutuksiin sen pelattavuudesta. Ehkä se johtuu siitä, että olen varmaan pelannut vähintäänkin joka toista koskaan julkaista räiskintäpeliä, mutta monet pienet yksityiskohdat jäivät ärsyttämään. En esimerkiksi muista, milloin viimeksi olen joutunut säätämään pelin ohjausta niin paljon kuin nyt, jotta saan siitä itselleni jotenkin pelattavan. Ohjaus on hyvällä tavalla raskaampi, mutta tuntui myös liian tahmaiselta.
Se, että viholliset imevät luotia lippaallisen ennen kuolemaa ei haittaa, mutta se, että useimmiten yksi pääosuma ei riitä niiden pudottamiseen, rikkoo tunnelmaa pahasti. Sama pätee myös sinkoihin, jotka ovat yllättävän tehottomia. Ja miksi päähahmo jaksaa heittää kranaattia yhtä pitkälle kuin viisivuotias pikkutyttö tai kantaa pistoolin lisäksi vain yhtä asetta?
On kuitenkin myönnettävä, että nämä pikkujutut eivät estä nauttimasta pelistä ja etenkin sen huikeasta ulkoasusta tai tunnelmasta. Myös tarinassa on uskottavaa sotaelokuvatunnelmaa – ja tarkoitan tätä pelkästään positiivisessa mielessä. Pelkän yksinpelin vuoksi en kuitenkaan kykenisi täysin varauksettomasti suosittelemaan peliä räiskintäveteraaneille, sillä liian suuret odotukset voivat johtaa lievään pettymiseen. Tässäkö kaikki? Onneksi meillä on myös moninpeli.
Täysipainoisen modernin räiskintäpelin Killzone 2:sta tekee hyvin suunniteltu ja monipuolinen verkkopeli klaanitukineen ja tukisivustoineen. Huikea grafiikka yhdistettynä muokattaviin hahmoluokkiin ja dynaamiseen Warzone-pelitilaan pitää verkkosodan ääressä pitkään. Syystä tai toisesta yksinpelissä ärsyttäneet seikat eivät moninpelissä häirinneet lainkaan. Verkkopelin kentät ovat laajempia kuin on ehkä totuttu, mutta se ei häirinnyt ainakaan minua, sillä se lisää taisteluiden taktisuutta.
Lopuksi on vielä kerran nostettava hattua Guerrillan taideosastolle. Harvoin näkee pelissä yhtä hyvin suunniteltua ulkoasua ja maailmaa. Killzone 2 nousee kevyesti PS3:n sotaräiskintöjen kärkeen, ja sitä voikin hyvin kutsua konsolin vastineeksi Xbox 360:n Gears of Warille.
Vaihtopelaaja
Kirjoittanut Thomas Puha
Killzonen tietynlainen kuivakkuus on mielestäni sen vahvuus. Olen kuitenkin varma, että peli jakaa mielipiteet: joidenkin mielestä se on hieman yllätyksetön, kun taas minä ja Miikka pidämme juuri pelin tasaisuudesta ja tietynlaisesta realismista. Aseet ampuvat enimmäkseen luoteja eikä mutanttihirviöitä näy mailla eikä halmeilla.
Pidän Killzone 2:n raskaasta fiiliksestä ja ohjauksesta, joista Huttunen ei niin lämmennyt. Menkööt takaisin pelaamaan RTS-naksuttelua tai Battlefieldiä! Ohjaus vaatii tottumista, tähtääminen on tarkkaa ja ennen kaikkea tuntuu todella hyvältä tyhjentää lipas vihollisiin. Ne reagoivat pienimpäänkin osumaan, ja toimivan räsynukke- ja fysiikkamallinuksen ansiosta syntyy usein upeita tilanteita, joissa esimerkiksi Helghast-sotilas paiskautuu päin kaidetta ja taipuu sen yli räjähdyksen voimasta.
Fiilis on usein jopa painostava. Ensimmäiset neljä episodia pelataan Helghan-planeetan pääkaupungin Pyrrhuksen uumenissa, joka on niin ahdistava ja saastainen, että välillä oli pakko pitää pelaamisesta taukoa. Kun päähahmo Sev ja Alpha-ryhmä siirtyvät Suljevan kylään, niin ympäristöihin tulee enemmän vaihtelua. Matka vie aina avaruuteen, taistelualuksen uumeniin.
Tottakai, välillä tekoälyn ohjaamat omat sotilaat eivät toimi kuten sitä soisi ja dialogi kuulostaa joskus hiukkasen kankealta, mutta toisaalta eivät taistelukentällä olevat perussoltut olekkaan Shakespeareja.
Siellä olon tunne on pelin ehdoton vahvuus. Killzonen 2:n maailma on yksi vakuuttavimmista, mitä on tullut vastaan. Kaikki toimii harmoniassa grafiikasta äänimaailmaan – pelaaja tuntee olevansa vieraassa maailmassa, joka huokuu historiaa ja tuntuu eletyltä. Suosittelen Killzone.comin tarina-osioon tutustumista, joka valaisee, mitä on tapahtunut vuosisatojen ajan, aina Killzone 2:n tapahtumien kynnykselle.
Moninpeli
Täysiverinen moninpeli on vakuuttava ja äärimmäisen monipuolinen. Perustappomatsien ja lipunryöstön rinnalla on Warzone-pelitila, joka on taukoamatonta sotaa, jossa pelitilat vaihtuvat lennossa. Esimerkiksi tiimitappomatsista siirrytään lipunryöstöön, joka on tässä tapauksessa propagandaa suoltavan radion raahaamista. Siitä voidaan jatkaa Assasination-tilaan, jossa yksi pelaaja on VIP-kohde, jota omien pitää suojella ja jonka viholliset yrittävät eliminoida. Moninpeli on suunniteltu 32 pelaajalle, mutta pienimmätkin kentät tuntuvat vähemmällä pelaajaporukalla liian isoilta, joskin Huttunen taasen pitää kenttien koosta.
Hahmoluokkia on kuusi. Tarjolla on tuttuja luokkia kuten perussotilas, lääkintämies ja vakooja. Jokaiselle voi vielä valita kaksi eri erikoisominaisuutta, ja näitä voi vaihdella kaikkien hahmoluokkien kesken. Kaikki tämä pitää kuitenkin avata pelaamalla, ja ainakin moninpelin betaversiossa tässä kesti todella kauan. Toisaalta, perussotilas rynnäkkökivääreineen on jo tehokas tappaja, vaikka ei pääsekään käsiksi kaikkiin leluihin, kuten automatisoituihin tykkitorneihin.
Ruudunpäivitys takeltelee moninpelissä silloin tällöin, mutta Killzonen 2:n moninpeli on kuitenkin melkeinpä vakuuttavina, mitä PS3:lla on tällä saralla tarjota. Kaikenlainen säätäminen, kuten klaanien luominen, kavereiden peleihin liittyminen, viestintä, tilastot ja pelien aloittaminen on toteutettu esimerkillisesti. Tilastoja päivitetään viikoittain ja päivittäin, joten huipulle pääseminen ei ole mahdotonta, vaikka aloittaisikin pelaamisen jälkijunassa. Klaaneilla on myös mahdollisuus haastaa muita klaaneja ja pistää pistepotti jakoon. Moninpeli on suunniteltu pitkällä tähtäimellä, ja on helppoa nähdä, että Killzone 2:sta muodostuu CoD4:n jälkeen konsolin suosituin moninpeli.
Call of Duty 4:n tasoinen räiskintäpeli Killzone 2 ei kuitenkaan ole. Guerrilla tekee kaiken todella hyvin, mutta siinä missä visuaalinen kekseliäisyys ja mielikuvitus ovat huippuluokkaa, eivät erikoisemmatkaan toimintakohtaukset nouse pelien historian parhaimmistoon. Tarjolla on kuitenkin äärimmilleen hiottua ja viihdyttävää toimintaa uskomattoman taitavan teknisen toteutuksen kera.
Kommentit
"Halo on ylihypetetty paska. Tässä on se mestariteos." Mitenkäs se Killzone 1? Aivan törkeän huono peli. Haloissa ainakin on todella hyvä tarina ja pelattavuus, toisin kuin Killzoneissa. Mutta, säästän rahaa että voisin ostaa tämän pelin sekä pleikkarin.
Peli on todella, todella kaunis ja moninpeli on hyvä (Ei ihan COD4:n veroinen).. mutta olen snadisti vähän alamaissa. Peli ei tuo mitään, toistan mitään uutta pöydälle mitä ei olisi jo nähty, ja juoni on todella kökkö (Vahinko, sillä Helghastit ovat uber cooleja :D).. Voin tosin suositella peliä kaikille ketkä tykkäävät silmän ruuasta :D
"eli jos Halo ois tullu pleikalle se ois ollu universumin paras peli?"
Paremminkin niin että jos Killzone 2 olisi Boxin yksinoikeuspeli niin sitä ylistettäisiin maasta taivaaseen fanipoikien ja median toimesta. Edget ja vastaavat kuramediat heittelisivät kymppejä tuon tuosta ja metacritic keskiarvo olisi vähintään 98. Mutta kun kyseessä on PS3 yksinoikeus niin jenkkimedia yrittää sabotoida parhaansa mukaan arvosteluja, jottei kotimainen konsoli jäisi vaan japanilaisen koneen jalkoihin.
"Peli ei tuo mitään, toistan mitään uutta pöydälle mitä ei olisi jo nähty, ja juoni on todella kökkö "
Tuskin olet peliä pelannutkaan niin miten juonesta tietäisit mitään? Ja ei tuo mitään uutta pöydälle? Esimerkiksi first person suojaussysteemi, dynaaminen multiplayeri jossa koko ajan muuttuvat tavoitteet. Lisäksi myös pelin tekoäly ja animointi on parempaa kuin ennen on nähty muissa peleissä. Itse peli/grafiikkamoottori on myös mullistava deferred renderingin ansiosta esim. samanlaista valaistusta saa etsiä. Näyttävimmän näköinen konsolipeli tähän mennessä.
--->
The most light sources in one Killzone 2 scene is...
By now you should know about Killzone 2's deferred rendering and its talent for multiple lights. Most games have around four light sources, so how many does Killzone 2 have?
In a previous video interview, Killzone 2 development director Arjan Brussee demonstrated a scene featuring 230 different light sources, including multiple lights on flying sentry bots.
I thought that number was the game's pinnacle; however, in a highly recommended
3DWorld Magazine feature (available in UK shops now), it's revealed that there are an incredible 350 light sources in one Killzone 2 scene.
But what do the numerals mean when it's the end product that matters? Well, I'm playing through the game now and it really is striking how each level is lit in the game - it gives the game's aesthetic both realism and artistic polish.
When you realise that the Helghast's glowing eyes cast light on both themselves and other objects, you'll appreciate GG's attention to detail in Killzone 2's lighting engine.
''”Halo on ylihypetetty paska. Tässä on se mestariteos.” Mitenkäs se Killzone 1? Aivan törkeän huono peli. Haloissa ainakin on todella hyvä tarina ja pelattavuus, toisin kuin Killzoneissa. Mutta, säästän rahaa että voisin ostaa tämän pelin sekä pleikkarin.''
Killzone 1 ei ollut törkeän huono, mutta ei kauhean hyvä. Kakkonen on hyvä, TOISIN KUIN MIKÄÄN HALO!!!! TUHLAATTE RAHANNE PA****N.... JA nyt kun tuli killzone 2, kaikki boxipojut säästämässä rahaa ps3'n ja killzoneen.. xDD Säälittäviä epeleitä.
Miksi te vertaatte koko ajan Haloa ja KZ2 pelejä keskenään? Toinen on monisäikeistä sci-fiä ja toinen on riisuttua ja rankkaa sotaa. Ja molemmat ko. alueensa huipputeoksia selkeästi. Juonella (tai siis ilmeisesti sen köykäisyydellä) ei ole mitään merkitystä siihen, onko KZ2 hyvä peli vai ei.
Jos KZ2 ei iske (=ei siis ollenkaan tms) - ja rakastat muuten räiskintää, niin kannattaa ehkä vaihtaa peligenreä. Sen verran pihalla genrestä silloin olet.
Pelaajat ovat kyllä hemmetin outoa porukkaa. Ensin itsekään hyvien pelien perään - ja sitten kun sellaisia tulee niin aletaan itkemään jonkin vanhojen pelien perään (pitäisi olla samanlainen).
Noh, sellaista se on kun pikkupojat pääsee forumeille.
"Ei paras peli, mutta parhaita. Kerro minulle vaikkapa mikä pelissä EI toiminut?"
Halo3 oli hieno - muttei todellakaan mikään 10/10 peli. Ei se ollut täydellinen - jos sellaista nyt ylipäänsä on (musta ei).
Eli siellä 9/10 osastolla mennään kun puhutaan peleistä Halo3, KZ2, CoD4. Kaikissa on monia hienoa juttuja - mutta myös pieniä "puutteita" (ja osin puhtaita makuasioita) jotka tipauttaa tuon yhden "pykälän" pois.
On puhtaasti makuasia, mikä esim. näistä peleistä on "paras" ("paras peli" ei ole mikään universaali totuus, kuten ei "paras elokuva", "paras albumi" tai "paras kirja" - on AINA useampi kuin yksi), joten miten kauan te jaksatte näistä vääntää. "Totuutta" ette tule löytämään, vaikka 100 Xbox-fanaatikkoa tai PS-fanaatikkoa tulisi tänne kehumaan omaa suosikkipeliään. Joten antakaa jo olla.
Ei niistä mikään ole täydellinen.
en ole homo