PelaajaClassics: Legend of Zelda: Ocarina of Time / Uutiset / pelaaja.fi

PelaajaClassics: Legend of Zelda: Ocarina of Time

20.12.2009 // Kirjoittanut: finngamer

77

The Legend of Zelda: Ocarina of Time
Kehittäjä: Nintendo
Julkaisija: Nintendo
Julkaisu: Japani 21.11.1998, USA 23.11.1998, Eurooppa 11.12.1998
Pelikoneet: Nintendo 64, saatavilla Virtual Consolesta 1 000 Nintendo-pisteellä

Ocarinaa odotettiin vuosikausia. Aina Nintendo 64:n julkistamisesta lähtien yleisöä pommitettiin toinen toistaan hienommilla kuvilla kolmiulotteisesta Zeldasta. Osa ympäristöistä, esineistä ja vihollisista olivat tuttuja, osa tuntemattomia, mutta kaikki oli silti aivan uutta. Aikana, jolloin valtavirran kolmiulotteisuus oli vielä lapsenkengissään, suurin osa peleistä näytti vaikuttavilta, mutta niiden pelaaminen oli asia erikseen.

Mario 64 oli kovan haasteen edessä – miten luoda uudelleen koko pelimaailman kivijalka, eli kaksiulotteinen tasoloikka? Tästä lisää jossain toisessa PelaajaClassicsissa, mutta samanlaisten ongelmien edessä olivat myös muut kolmanteen ulottuvuuteen siirtyvät Nintendon sarjat. Metroidinkin menestys tällä saralla on historiaa, mutta entä Zeldan?

Tekniikka kuosissa

Sen grafiikat ovat toki tänä päivänä jo haalistuneet, mutta olennaista onkin, että Ocarinan pelaaminen sujuu edelleen kuin tanssi. Aikalaisiinsa verrattuna tämä on erittäin kova saavutus ja yksi syistä, miksi peli on edelleen Edge-lehden mielestä paras peli ikinä.

Kolmannen persoonan pelit taistelevat tänä päivänäkin tähtäys- ja kameraongelmien kanssa. Onkin liki uskomatonta, että yli kymmenen vuotta vanhat Mario 64 ja The Legend of Zelda: Ocarina of Time toimivat edelleen kutakuinkin niin kuin pelien olisi syytäkin toimia. On harvinaista, että et kiroa pelissä kameraa, jota et voi liikutella. Ocarinan kamera liikkuukin useimmiten kuin ajatus, mutta sitä avustamaan keksittiin myös viholliseen lukittuminen. Veto oli rohkea – mitä haastetta on taisteluissa, jos voit pysyä jatkuvasti kohti vastustajaasi? Toisaalta, tuottaisiko tämä koskaan oikeasti vaikeuksia minkään pelin supersankarille? Kaipaako pelaaja täydellistä kontrollia pelihahmosta vai vapauttaako pienistä asioista luopuminen sijaa muista asioista nauttimiselle?

Toinen yhtä rohkea veto olikin hyppimisen automatisointi. Täynnä loikintaa olevassa pelissä juostaan vain kohti reunaa ja Link loikkaa automaattisesti? Mitä hauskaa siinä on? Uskomatonta kyllä, tällaisten vapauksien poistaminen tekee pelistä juuri oikean verran sulavamman ja toimivamman. Olennaista onkin, että voit keskittyä olemaan Link, et vain pelaaja, joka pelaa Linkillä.

No, menipä juttu kovin tekniseksi. Monet saattavat ehkä pohtia, että puhun nyt peräti aiheen vierestä, mutta tässä onkin asian ydin. Mikäli et ole ajatellut noita asioita, on niiden toteutus onnistunut sitäkin paremmin.

Mutta tekniset asiat sikseen, Ocarina hurmaa muutenkin.

Ensiaskeleet

Linkin mahtava matka ajan halki alkaa vaatimattomasti. Kokiri-kylän asukeilla on kaikilla oma keijunsa, paitsi yhdellä pojalla. Painajaisten täyttämän yön jälkeen keiju nimeltä Navi saapuukin Linkin luo, ja pian pelaaja onkin ensimmäisen haasteen edessä, eli kylän suojelijapuun pelastamisen. Jättiläispuu toimii pelin ensimmäisenä dungeonina, kunhan pelaaja onnistuu ensin hankkimaan itselleen miekan ja kilven.

Itse asiassa nautin paljon tällaisten suurten seikkailujen alkumetreistä. Kaikki on vielä niin viatonta, ja jokainen yksittäinenkin esine tai raha tuntuu suurelta aarteelta. Ja ennen kaikkea mieltä lämmittää se tieto, että kaikki paras on vielä edessäpäin. Ja sitä parasta Ocarinasta löytyy paljon, noin 50–60 tunnin edestä, mikäli mielii kaiken tehtävän pelissä tehdä.

Nyttemmin moneen kertaan kolutut jää- ja tuliteemaiset temppelit olivat ensi kertaa kolmiulotteisena nähtynä jotain aivan muuta, valtavista pomoista puhumattakaan. On myös huikeaa huomata, miten täydellisesti pelintekijät olivat omaksuneet kolmannenkin ulottuvuuden ongelmanratkaisukohdissa. Monet pulmat vaativat katselua joka suuntaan ja kolmiulotteisen tilan hahmottamista.

Pelin nimen mukainen Ajan Okariina (eli savihuilu) on erittäin keskeisessä roolissa sekä pulmien ratkaisussa että perusseikkailemisessa. Analogitikun avulla huilun nuotteja voi manipuloida, jos vain soittaminen kiinnostaa, mutta seikkailun edetessä opitut laulunpätkät toimivat avaimina moneen ongelmaan. Lauluja voi käyttää niin teleportteina kuin yön ja päivän vaihtajanakin – sekä tietysti myös matkustuksessa ajan halki.

Zelda-pelien suola on minusta itse pelimaailma. Ensimmäinen saapuminen Kakarikon kylään. Uuden kaupan myyntivalikoima. Mystiset paikat, joilla selvästi on tarkoituksensa, mutta joiden ratkomiseen sinulla ei vielä ole välineitä. Kanojen kiusaaminen. Minipelit ja kilpailut. Ocarinan maailmasta löytyy niin paljon pelaajan huomiota vaativia kohteita, että monesti itse seikkailu jää taka-alalle.

Keskity epäolennaiseen

Yksi ajanviete on kuitenkin ylitse muiden, nimittäin kultaisten Skulltula-hämähäkkien metsästys. Näitä vaarattomia otuksia on ripoteltu yhteensä 100 kappaletta pitkin poikin Hyrulea. Ne ilmestyvät aina samaan paikkaan yön tullen, mutta paljastavat olemassaolonsa pitämällä sirittävää ääntä. Tämä on omiaan varmistamaan, että pelaaja ei tule näkemään tylsää hetkeä pelin aikana. Jos paikasta toiseen siirtyminen pelissä nähdään normaalisti tylsänä rutiinina, on se Ocarina of Timessa suoranainen aarrejahti. Vaikka Skulltulia ei näekään, kutsuu niiden viettelevä siritys tutkimaan jokaisen nurkan pelimaailmasta, katsomaan jokaiseen puuhun ja pensaaseen. Kaikkien sadan listiminen tuottaa matkan varrella materiaalistakin hyötyä sankarillemme, mutta loppujen lopuksi viimeisten puuttuvien hämähäkkien metsästäminen on suorastaan henkilökohtaista. Se on yksi hienoimmista alipeleistä, mitä peleissä on kuunaan ollut.

Enkä ole edes maininnut sydämenosien etsimistä, Poe-haamujen metsästystä, ratsastuskilpailuja tai naamarien vaihtorumbaa! Puhumattakaan aivan loistavasta kalastuksesta. Vaihtelevaa tekemistä riittää aivan joka makuun. Olen viettänyt varmasti tuntikausia kala-altaalla vonkaleita narraamassa jo kauan sen jälkeenkin kun olen lunastanut kaikki tarjolla olevat palkinnot.

Pelin kesto ei kuitenkaan ole seurausta vain alipelien määrästä, vaan Ocarinan tarina on vähintäänkin eeppinen. Siinä on iloja ja suruja, vääryyksiä ja oikeutta. Kun Link matkustaa ensimmäistä kertaa tulevaisuuteen okariinan kanssa, on järkytys suuri. Ennen niin vehreä ja elinvoimainen Hyrule on raunioina ja zombien kaltaiset olennot vaeltavat pääkaupungin kaduilla. Zelda-pelien pääpahis Ganondorf on vallassa. Kuten SNESin A Link to the Pastissa Pimeään Maailmaan siirtymisen jälkeen, on varsinainen peli kuitenkin vasta alussa.

Eeppisyys sikseen – on huikeaa, miten vanha peli jaksaa silti edelleen säväyttää. Tykkään yhä käynnistää pelin silloin tällöin ja vain ratsastaa uskollisella Epona-ratsulla ympäri Hyrulea. Ja käydä katsomassa Zorien vesiputouksia, käydä kuuntelemassa Gerudo Valleyn musiikkeja tai pelkästään mennä seisomaan Hylia-järven rannalle katsomaan auringonlaskua ja -nousua.

Ne pienet asiat.

Number one

Legend of Zelda: Ocarina of Time on kautta aikain parhainta arvostelumenestystä nauttiva peli, ollen edelleen sekä Metacriticin että Gamerankingsin ykkösenä. Se oli myös yli kymmenen vuotta ainoa peli, joka oli saanut täydet pisteet sekä Famitsulta että Edgeltä, kunnes Bayonetta saapui ja teki saman tempun. Kaikki pelaajat eivät tietenkään voi olla samaa mieltä sen parhaudesta, mutta kiistatonta on, että peli kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan pelaajan ruokavalioon. Ocarina of Time on täynnä aikansa mahtavimpia teknisiä oivalluksia, unohtumattomia spektaakkeleita ja sielukkaita pikku hetkiä.

PelaajaClassics palaa taas ensi vuonna, muistakaa pelata joululomalla uusien pelien lisäksi myös klassikoita!