Retrosunnuntai: Spider-Man

Spider-Man does whatever a spider can!

14.9.2011 22:39

Tämän viikkoisessa katsauksessa nostetaan jalustalle Neversoftin kehittämä Spider-Man-peli.

Spider-Man

Kehittäjä: Neversoft
Julkaisija: Activision
Laitteet: PlayStation
Julkaisu: Elokuu 2000
Saatavuus: Täysikuntoisen pelin alkuperäisen painoksen hinta käytettynä kymmenisen euroa.

Nykyään Guitar Herosta parhaiten tunnettu Neversoft nousi suuren pelikansan tietoisuuteen vuonna 1998 alkaneella Tony Hawk’s Pro Skater -pelisarjallaan. Skeittimeiningistä siirryttiin hieman yllättäen hevimpiin seitteihin ja Marvel-sarjakuvien maailmaan. Peter Parkerin sinipunaisiin trikoisiin sonnustautuneen alter egon vauhdikkaisiin seikkailuihin keskittyvä Spider-Man oli aikansa ehdottomasti parhaimpia sarjakuvasankaripelejä.

Se, mikä vanhana Hämis-fanina pelissä iski silmään, oli huolellinen panostus hahmoihin, erikoiskykyihin ja Marvel-mytologiaan. Jo heti alkuruudussa pärähti soimaan 60-luvun piirrettysarjasta tuttu tunnusmusiikki, joka on myöhemmin napattu myös tuoreisiin Hämähäkkimies-leffoihin – muun muassa Michael Bublén jazzahtavana tulkintana. Kuultiinpa Spider-Man -pelin kertojana itse hahmon luoja, sarjakuvalegenda ja mahtipontisia sanailuja harrastava Stan Lee.

Tarinallisesti ja tunnelmallisesti peli lainasi 1994 käynnistyneen Spider-Man: The Animated Series -piirretyn otetta, etenkin kepeän huumorinsa osalta. Toki mukana oli hienovaraisia vittauksia myös klassisiin sarjakuviin, ja vilahtipa pelissä nimekkäitä Marvel-sankareita, kuten Kapteeni Amerikka, Daredevil, Tuomari, Musta Kissa sekä Ihmenelosten Liekki.

Superkonnia vilisevän tarinan lähtökohtana oli vale-Hämähäkkimiehen tekemä varkaus, vieläpä elämäntapamuutoksen tehneen tohtori Mustekalan tiedenäyttelystä. Rikoksen käynnistämän tapahtumaketjun seurauksena seittisingon kimppuun kävivät Skorpionin, Mysteerion, Sarvikuonon ja Carnagen kaltaisten pahisten lisäksi niin perusgangsterit, pankkirosvot, vihamieliset symbiootit kuin New Yorkin virkavalta.

Erityisen suuressa roolissa nähtiin sarjakuvafanipoikien suursuosikki, torahampainen ja pitkäkielinen symbiootti Venom, joka selkäsaunan jälkeen yhdisti voimansa verkkopään kanssa. Vaikka pelattavaksi hahmoksi otusta ei kuitenkaan saatu, liitosta seurasi entistä hupaisampaa dialogia kaksikon välille. ”Surf the web, surf the web!”

Suuri lisenssi tuo mukanaan suuren vastuun

Spider-Man hyödynsi samaa pelimoottoria kuin Neversoftin toinen peli, Tony Hawk’s Skateboarding. Moottori taipui Hämiksen seittisinkoiluun erinomaisesti. New Yorkin pilvenpiirtäjien ja muiden maisemakattausten puitteissa heiluminen oli hauskaa ja vauhdikasta, eikä peli tarvinnut siinä onnistuakseen laajaa ja silmänkantamattomiin näkyvää pelimaailmaa.

Itse asiassa ulkokentissä piirtoetäisyydet olivat hyvin rajoittuneita, mikä onnistuttiin ovelasti pistämään tarinan piikkiin: salaperäinen pääkonna verhosi kaupungin sakean sumun peittoon varastamallaan laitteella. Kentät olivat täynnä hyvin suunniteltuja pelitilanteita, jotka toivat arkisempaan ahertamiseen sopivasti vaihtelua. Pelaajat pääsivät hyödyntämään Hämähäkkimiehen seittisinkoja ja kiipeilytaitoja niin jahtaavien helikoptereiden välttelemiseen kuin seittisinkoilukilpailuun Venomin kanssa.

Hauska yksityiskohta oli, ettei eteneminen vaatinut seitin osumista mihinkään pintaan. Kavereiden keskuudessa vitsailtiinkin, että Hämiksen verkko ilmeisesti kantoi kuuhun asti, kun verkkopää heilui katolta toiselle paljaan taivaan alla. Epäloogisuudestaan huolimatta ratkaisu ajoi asiansa erinomaisesti peli-ilon kannalta. Pelaajan piti vain pitää huoli, että edessäpäin todella häämötti rakennus, jotta singahdus onnistuisi.

Muutkin hämähäkkitaidot olivat aikoinaan käsittämättömän upeita. Sankari pystyi kiipeilemään kaikilla seinillä, sisätiloissa myös katossa. Tämä mahdollisti vihollisten yllättämisen hykerryttävillä tavoilla, kuten kutomalla konnat sievään pakettiin tavanomaisella seitillä. Tarjolla oli myös vihollisista varoittavan hämähäkkivaiston sekä pallomaisten tyrmäysseittien kaltaisia tavaramerkkiominaisuuksia, jotka todella saivat pelaajat tuntemaan itsensä Hämähäkkimieheksi. Jopa nyrkkitappelut toimivat sujuvasti ja pomotaistelut olivat vaihtelevia, kuten kerrostalon kokoiseksi venähtänyttä Mysteeriota vastaan taistellessa voi todeta.

Bonuspuolella hellittiin erityisesti pitkän linjan Hämähäkkimies-faneja. Kenttiin oli esimerkiksi ripoteltu klassisten sarjakuvanumeroiden kansikuvia kerättäväksi, minkä lisäksi seittisingolle avautui jatkuvasti uusia pukuja. Tyylimuunnosten ohella asusteilla saattoi olla erikoiskykyjä, esimerkiksi musta symbioottipuku takasi loputtomat seittivarastot. Massayleisölle kenties tuntemattomampia ilmestyksiä olivat metallihaarniska, Ben Reillyn Purppurahämähäkki-asu sekä vuoden 2099 Hämähäkkimiehen futuristisen tyylikkäät trikoot. Kaiken muun ohella kenttiin saatiin pieniä uutuuskäänteitä erikoisella What if -moodilla.

Joskus käy näinkin

On kuitenkin myönnettävä, että niinkin hieno kokemus kuin Spider-Man oli ilmestyessään vuonna 2000, peli ei ole vanhentunut aivan yhtä arvokkaasti kuin kiistattomimmat PlayStation-klassikot. Kontrollit ja Hämähäkkimiehen selän taakse hakeutuva kamera ovat nykypelien sulavuuteen tottuneena turhan kankeahkoja. Seikka ei kuitenkaan estä viihtymästä pelin parissa nostalgiankaipuun iskiessä. Se ei myöskään pilaa lukuisia sydäntä lämmittäviä muistoja, joita tämän aikansa parhaimpiin lisenssipeleihin lukeutuvan seikkailun parissa on kertynyt.

Loppuun mainittakoon vielä lyhykäisesti, että Spider-Man kääntyi kilpaileville konsoleille muiden kehitystiimien kuin Neversoftin toimesta. Edge of Reality vastasi Nintendo 64 -käännöksestä ja Treyarch Dreamcast-versiosta. Game Boy Colorin seikkailusta vastannut Vicarious Visions kehitti myös PlayStation-jatko-osan, Spider-Man 2: Enter Electron, joka hyödynsi alkuperäisen pelin moottoria.

Lisää luettavaa