On se melkoinen tunne: GTA V konsoliin, valot pois, puhelin hiljaiselle ja menoksi. Testaan Xbox 360 -versiota, joka tulee kahdella levyllä. Ensimmäinen levy asennetaan kovalevylle, jossa menee tovi ja kakkoslevyllä pelataan. Sen jälkeen en viikonloppuna juuri kotoa poistunut.
Vältän kertomasta juonta pilaavia yksityiskohtia, joten pelin alusta voi sanoa vain sen, että se on yllättävä. Kaikki kolme hahmoa eivät ole ihan heti pelattavissa, vaan aluksi pelataan Los Santosin katujen kasvatilla, gettohustlaaja Franklinilla. Itse lämpesin kovasti hänelle, koska hän tuo mieleeni GTA: San Andreaksen CJ:n. Franklin hustlaa törkeän hyvää läppää heittävän kotipoikansa Lamarin kanssa eikä kaduilla ole helppoa.
Asetuksia selaillessa löydän todella ihanan uuden ominaisuuden – peli antaa valita korkean tai matalan ajokameran väliltä. Itseäni on aiemmissa peleissä aina haitannut se, että ajaessa kamera on liian matalalla, mutta nyt asiaan löytyy siis ratkaisu. Kaikenlaisia asetuksia voi itseasiassa säätää hyvinkin paljon.
Pelimaailman saumattomuus on kuitenkin merkittävin uusi asia. En edes aluksi tajunnut kuinka saumaton peli nyt on tai kuinka merkittävästä muutoksesta on kyse. Tehtävät käynnistyvät edelleen usein tutun oranssin kartion avulla pelimaailmassa, mutta useimmiten vain kävellään lähellä tutkassa näkyvää oranssia merkkiä ja tehtävä alkaa saman tien. Kamerakulma ei välttämättä vaihdu lainkaan vaan edessä näkyvät hahmot alkavat jutella pelihahmollesi ja siitä tehtävä alkaa. Kaksi hahmoa voi näkyä jo kaukaa juttelemassa ja heitä lähestyttäessä dialogi alkaa samantien ja vasta hetken kuluttua tulee leikkauksia kamerakulmaan. Toisin sanoen enää et siirry tehtävätilaan latausruudun kautta, vaan tilanne on niin sanotusti koko ajan päällä. Se, miten Rockstarilla on kyetty toteuttumaan tämä nykykonsolien pienellä muistimäärällä, on aika uskomaton juttu. Tämä on ehkä isoimpia parannuksia, mitä vitososa tuo mukanaan.
Ainoa kerta, kun olen joutunut katsomaan latausruutuja on käyttäessäni taksia tai jotakin muuta ”oikotietä” liikkumiseen. Muutoin peli ei lataa mitään, vaan kaikki soljuu täysin saumattomasti. Tässa vaiheessa on kuitenkin jo nähnyt konkreettisesti mitä seuraavan sukupolven konsoleilla voi tehdä, joten ei voi olla ajatelematta milllainen kokemus GTA V olisi uusilla konsoleilla. Tämä ei tarkoita, etteikö peli olisi hieno nykykonsoleilla, mutta näin monen vuoden jälkeen ei PS3:lla ja Xbox 360:llä enää vain ole enempää tehoja annettavana. Tämä huomioon ottaen peli on teknisesti melkoinen saavutus.
Ajaessani ensimmäistä kertaa Los Santosin kaduilla ajattelen, että tämähän ennestään tuttua – tämä on Grand Theft Autoa. Ajellaan paljon, juostaan ympäriinsä ja välillä on paljon liikennettä kunnes päädytään yhtäkkiä autiolle kadulle. Voin vain ihalla miten uskottavasti Los Santos näyttää ja tuntuu Los Angelesilta, mutta uskon, että monelle maaseutu tulee olemaan se tärkein juttu.
Puhelin on jälleen isossa roolissa, mutta se on myös huomattavasti vähemmän ärsyttävä kuin GTA IV:ssä, jossa Roman-serkku pyyteli keilaamaan viiden minuutin välein. Luurilla ovi edelleen soitella kavereille, mutta myös käydä netissä, tilata taksin ja tallentaa pelin.
Ohjaus on pitkälti samaa kuin aiemmissa peleissä, mutta asetaistelut ovat ottaneet paljon oppia Max Payne 3:sta. Tulitaistelut ovat nyt nautittavia, sillä ohjaus toimii kuten moderneissa toimintapeleissä, eikä rajoita pelaamista. Asetuksista voi säätää täysin vapaan ja avustetun tähtäyksen välillä. Tähtäin liikkuu todella sulavasti, mitä se ei sarjan aiemmissa peleissä aina tehnyt. Niinpä vihollisiin on free aimillakin aiempaa helpompi osua ja räiskinnässä on hyvä napakka fiilis. Aseet myös kuulostavat todella hyvältä.
25 tuntia myöhemmin…
Nyt on tullut pelailtua Franklinilla, Michaelilla ja Trevorilla, eli kaikilla kolmella pelin päähahmolla. Jälkimmäinen asustelee hyvin Red Dead Redemption -henkisellä aavikkoalueella, joka on vahva kontrasti Los Santosin koville kaduille. Aavikolla on vapaampi fiilis kuin ja siellä on ok tykittää autolla miten sattuu eikä poliiseja näy mailla tai halmeilla.
Pelimaailma on aivan käsittämättömän iso. Sitä se oli jo Red Deadissa, mutta nyt tarjolla on valtava urbaani Los Santosin kaupunki ja sitten metsää, aavikkoa ja vuoria tarjoava Blaine County. Siellä voi metsästää, ajella prätkällä vuorilla ja tehdä ties mitä muuta. Moottoripyörällä ajelu on muuten kivan anteeksiantavaa, sillä tykitin ylös alas vuorenrinnettä ilman suurta pelkoa kolaroinnista. Rockstar yksinkertaisesti osaa tehdä avoimen pelimaailman kokemuksen paremmin kuin kukaan muu. San Andreas tuntuu pelialueena uskottavalta ja elävältä paikalta siinä missä Saints Row IV:n maailma tuntuu leikkikentältä, kuten se on tarkoituskin.
Rockstar on kyennyt repimään GTA V:een paljon tuoretta yhteiskunnallista satiiria, vaikka GTA IV:n julkaisusta ei niin montaa vuotta olekaan. Siinä missä Niko Bellicin luurissa ei Internet toiminut vaan piti mennä kahvilaan nettiin, on kaikilla GTA V:n päähahmolla nettivalmis älypuhelin, josta ei akku lopu. Lähes joka kadunkulmassa hahmot näpräävät luureillaan, aivan kuten oikeassakin elämässä. Sain paljon hupia irti siitä, että pystyn ottamaan selfiekuvia hahmoistani. Pysähdyin tekemään tätä yllättävän usein, sillä virtuaalipuhelimen käyttö on hyvin nopeata.
Jalankulkijoiden läpät ja pelimaailmassa näkyvät mainokset ovat edelleen taattua laatua ja vaikka molemmat ovat GTA-pelien tärkeimpiä rakennusaineita, niin on ilahduttavaa kuinka tuoreelta läpät onnistuvat tuntumaan. Pelissä voi näemmä käydä myös elokuvissa, mutta en vielä ole ehtinyt tekemään sitä – enkä pelannut golfia, joskin tennismatsin voitin. Olen keskittynyt pelaamaan paljon Franklinilla, jonka parissa olen jo päässyt muuttamaan pois getosta hienompaan asuntoon, josta löytyy mm. Madd Dogg -juliste.
Soundtrack on paras sitten Vice Cityn, mutta tämä on tietenkin subjektiivista. Diggailen useimmiten räppikanavia, kuten DJ Poohin luotsaamaa West Coast Classicsia, mutta huomaan suosivani useampaa kanavaa, sillä hyvää musaa tuntuu tulevan joka tuutista. Olen aina pitänyt sarjan huumorista, mutta nyt repeilein usein ihan ääneen radiomainoksille ja keskustelukanavien huikealle läpälle. Etenkin Proposition 208 ”Legalize Medical Cocaine” -mainokset ja puheet aiheesta ovat hulvatonta kuultavaa.
Ryöstöissä ja yleensäkin tehtävätilantessa soi selvästi Tangerine Dreamin kevyt, fiilistelevä elektroninen musa, joka tuo mieleen Heat-elokuvan äänimaailman. Franklinilla pelatessa musiikki on taas paljon enemän biittipohjaista, kiitos Alchemistin ja Oh Non.
Olen myös tuunannut Franklin autoa (jokaisen hahmon on ostettava omat vaatteensa ja kamansa kuten autonsa), jolla olen ajanut voitokkaasti useamman yöllisen ajokisan. Autojen ohjaustuntuma on huomattavasti vähemmän ”luisteleva” kuin ennen ja autot kestävät selvästi aiempaa enemmän kolarointia. Nämä kaksi asiaa tekevät ajamisesta aiempaa siistimpää ja myös kisoista paljon hauskempia, sillä huomaan voivani keskittyä ajamisen nautintoon enkä jatkuvaan hallinnan menettämisen pelkäämiseen. Erittäin suuressa nopeudessa törmätessäni on päähahmoni kerran jopa lentänyt tuulilasin läpi ilmojen teille!
Hahmot tuodaan pelin alussa yhteen todella hyvin ja käsikirjoitus on toistaiseksi erinomainen. En lämmennyt GTA V:n päähahmoille pelin trailereissa, mutta lämpenin heihin nopeasti pelatessani. Franklin muistuttaa todella paljon San Andreaksen CJ:tä ja Michael puolestaa edustaa perinteistä mafiosotyyppiä, mutta hänessä on lopulta enemmän syvyyttä kuin mitä aluksi tajuaa. Etenkin miehen vuorovaikutus tämän teinipojan ja -tytön kanssa ovat tuskallisen aidon oloisia, vaimosta ja tämän joogaopettasta puhumattakaan. Tai ainakin sen perusteella, mitä televisiosarjoista olen nähnyt ja lehdistä lukenut. Vähiten pidän Trevor-sekopäästä, joka on vain todella mulkku jätkä. Trevor pyörii landella, jossa tehdään tuttavuutta erään GTA IV:stä tutun jengin kanssa. Sarjan aiempiin peleihin on enemmänkin yhteyksiä, mutta ei niistä sen enempää.
Ensimmäinen kunnon keikka on jalokiviryöstö ja se on myös alkusoittoa pelin muille isoille keikoille, joiden ympärille tarina rakentuu. Keikat ovat isoja ryöstöjä, joita varten on tehtävä useampia pienempi valmisteleva tehtävä, kuten hankkia pakoauto, valepuvut ja maskit. Mieleeni tulee San Andreaksen loppupuolen Las Venturasin ryöstö, jota edelsi useampi valmisteleva tehtävä. Valmistelutehtävät eivät ole tuntuneet lainkaan tylsältä vaan jännittäviltä askeleilta kohti isoa keikkaa. Monet näistä tehtävistä voi pelata millä kolmella hahmonsa tahansa.
Rahaa saa melko nopeassa tahdissa, joten aseisiin on aina ollut varaa. Aseita ei myöskään menetä jäädessään kiinni tai kuollessaan. Tällainen virtaviivaistaminen on todella tervetullutta. Toisin sanoen, sitä voi alkaa revittelemään varsin nopeassa tahdissa sillä moniin leluihin, kuten kranaatinheittimeen, pääsee käsiksi muutamassa tunnissa. Kartalla näkyy useita ostettavia kohteita, kuten leffateatteri ja sadion, mutta nämä maksavat kymmenistä satoihin miljooniin dollareihin, enkä ole vielä miljonääri.
Olen toki viettänyt paljon aikaa ajaen autoilla, mutta päässyt myös käsiksi helikoptereihin ja salakuljettanut aseita pienellä kaksitasolla. Pelimaailma on lintuperspektiivistä melkein upeampi kuin kaduntasalta – etenkin yöllinen Los Santos on uskomattoman näköinen lukuisine valoineen. Se näyttää aivan siltä miltä Los Angeles oikeasti näyttääkin. Maaseutu näyttää paremmalta kuin kaupunki. Sen yllä lentäminen on suorastaan henkeäsalpaava kokemus, etenkin kun ylittää vuorenharjan ja näkee Los Santosin pilvenpiirtäjät kaukana horisontissa. Vitonen onnistuu todella yhdistämään Red Dead Redemption laajan ja rauhallisen maaseudun ja autiomaan perinteisempään kaupungissa suorittamiseen. Tuntuu melkein lomailulta!
Olen edelleen erittäin otettu pelin saumattomasta fiiliksestä – se vain yllättää kerta toisensa jälkeen. Nyt pelissä ei siirrytä latausruudun kautta tehtävätilaan tehtävän alkaessa kuten GTA IV:ssä, jossa tehtävät nollasivat ympäristön muutokset. Tällä tarkoitan sitä, että jos GTA IV:ssä vaikka ajoi tehtävän aloituspaikan risteykseen kasan autoja jumittamaan tehtävässä pakenevaa pahista, autot katosivat tehtävän alkaessa. Näin ei ainakaan parin yrityksen perusteella käy GTAV:ssä.
Olen viihtynyt yli parikymmentä tuntia pelin parissa ja tehnyt ties mitä. On merkillepantavaa kuinka hiottuja päätehtävät ovat – ne ovat vahvasti käsikirjoitettuja eikä toistaiseksi ole tullut vastaan sarjan perinteistä kamalaa vaikeustasopiikkiä, eikä sellaisia hetkiä kuten GTA IV:ssä, jossa useammassakin tehtävässä pystyi toimimaan vain kuin peli sen salli.
GTA V tuntuu juuri siltä miltä pitääkin. Se ottaa aiempien tämän sukupolven sarjan pelien parhaat ominaisuudet sekä lainaa muista Rockstar-peleistä, kuten RDR:stä sekä Max Paynesta, ja yhdistää kaiken tämän hiotumpaan teknologiaan ja parempaan tunnelmaan. Toki tekeminen on tuttua jo aiemmista osista: ajellaan paljon autolla, tapetaan paljon jengiä ja suoritetaan palvelus toisensa jälkeen oudoille tyypeille, jotka esittelevät sinut toiselle oudolle tyypille, joka hänkin haluaa sinulta jotain. Tämä ei tietenkään ole muuttunut, joten siinä mielessä pelaaminen on erittäin tuttua.
Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että Rockstarilla on ollut peliä tehdessä hauskaa. Itse pidin kovasti vakavammasta GTA IV:stä ja Niko Bellicistä. Tuosta pelistä kuitenkin kenties paistoi läpi se tuska ja angsti, jota Rockstarilla koettiin Hot Coffee -skandaalin myötä. GTA V taas tuntuu siltä, että Rockstar on vaihtanut vapaalle ja kuunnellut faneja. Peli on hauska, vapaampi ja tekijät ovat selvästi kuunnelleet mitä pelaajat siltä haluavat.
Takaisin pelin pariin…
Thomas Puha
Grand Theft Auto V:n arvostelun voit lukea lokakuun Pelaaja-lehdestä.
Katsasta myös:
– PelaajaHD: Grand Theft Auto V testissä
– Onko GTA V parempi PS3:lla vai Xbox 360:lla? Nyt se on testattu!
– Grand Theft Auto -historiikki – sarjan synty ja suurimmat kohut
– Rockstar huomauttaa: Älä asenna toista GTA V -levyä Xbox 360:llä
– PelaajaHD: Mitä GTA V Collector’s Edition pitää sisällään?
– Grand Theft Auto V:n yömyynti valloitti Kampin