"Tiesitkö?" on Pelaajalehti.comin uusi artikkelisarja, jossa kerromme faktoja pelialan, sen ikonien ja tekijöiden taustoista ja salaisuuksista.
1980-luvun loppupuolella Nintendolla arveltiin, että cd-levyissä olisi peliteollisuuden tulevaisuus. He halusivat markkinoille konsolin, joka toistaisi sekä Super Nintendon kasetteja että cd rom -levyjä. Yhteistyökumppaniksi valikoitui Sony, joka tuohon aikaan tunnettiin parhaiten musiikki- ja elokuvatuotannostaan. Super Disc -työnimeä kantavaa konsolia ryhtyi työstämään Sonyn Ken Kutaragi, joka oli aikaisemmin muun muassa suunnitellut Super Nintendon käyttämän äänipiirin.
Suurelle maailmalle yhteistyöstä kerrottiin vuoden 1991 CES-messuilla Chicagossa. Sony ilmoitti tekevänsä Nintendon kanssa Super Discistä Play Stationiksi nimensä vaihtanutta konsolia. Nintendo oli kuitenkin jo jonkin aikaa epäröinyt, koska esimerkiksi tekijänoikeusasioista ei oltu täysin yksimielisiä. Viihdejättien välisessä sopimuksessa eriteltiin, että siinä missä Nintendo hoitaisi kaseteista saadut tulot, Sony vastaisi cd-levyjen voitoista. Käytännössä tämä olisi päästänyt Sonyn käsiksi Super Marion ja Metroidin kaltaisiin hitteihin.
Konsolin julkistusta seuranneena päivänä Nintendo ilmoitti, että siirtyisi tekemään yhteistyötä Sonyn kilpailijan Philipsin kanssa. Sonyn toimitusjohtaja Norio Ohga päätti sopimuksen purkautumisesta tuohtuneena pysyä mukana konsolikilvassa ja jatkaa Play Stationin kehitystä.
PlayStation, joka kehittelykiireissä menetti välilyönnin nimestään, ilmestyi Japanissa joulukuussa 1994. Sen pääasiallinen kilpailija Nintendo 64 julkaistiin kesäkuussa 1996. Kun konsolit 2000-luvun alussa vedettiin markkinoilta, oli PlayStation myynyt 102 miljoonaa yksikköä, eli yli kolme kertaa enemmän kuin Nintendo 64, joka ylsi myynneillään 33 miljoonaan kappaleeseen.
Lue lisää:
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi.
Kommentit
Tiesin.
Niin, ei tuo nyt kovin hyvältä diililtä vaikuttanut, jos Sony vie kaikki tulot cd-levyistä.
PlayStationin syntytarina on oikea jälkiviisauden runsaudensarvi, tuolloin aikoinaanhan myös Sega hylkäsi Sonyn ehdotukset lyödä hynttyyt yhteen. Se, että Sony voisi lopulta olla Nintendoa ja Segaa menestyneempi ei tullut kenellekään edes mieleen. :)
Vähemmän tunnettua on, että Sony ja Nintendo olivat sopineet riitansa puolitoista vuotta myöhemmin. SNESin CD-lisäosa oli siis kuopattu, mutta Sonyn kehittelemässä erillisessä laitteessa (tämän uutisen kuvassa) oli edelleen Super Nintendon kasettiaukko ja firmat tekivät jälleen yhteistyötä. Sony sitten vuorostaan päätti, että kyseistä laitetta ei julkaista vaan odotellaan suoraan seuraavaan sukupolveen.
Virhe tapahtui pidättäytymisessa kalliimmissa kaseteissa kuin vaihtaa huomattavasti edullisempiin CD-levyihin joiden kapasiteetti oli myös suurempi. PS1 oli myös helppo modata lukemaan piraattipelejä mikä lisäsi osaltaan suosiota, mikä on hieman ironisesti yksi avaintekijä monen laitteen menestykseen.
Kyllä tietämättömyytesi floppaa surkeuteensa kans :D
90-luvun alun cd-pelikoneet ja cd-lisäasemat (kuten Segan Mega CD) eivät olleet kaupallisia menestyksiä, mikä varmasti omalta osaltaan vaikutti Nintendon varovaisuuteen SNES:n lisäosien kanssa. Nintendon CD-sekoilujen ratkaisevin virhe ei kuitenkaan ollut Playstationin synty, vaan väärin tehty arvio pitäytymisessä kasettiteknologiassa seuraavassa konsolisukupolvessa. Kun päätös asiasta vuonna 1993 tehtiin, cd-markkinat näyttivät sekasortoisilta ja huonommalta vaihtoehdolta Nintendon tuottaisalle moduuleihin perustuvalle lisenssibisnekselle. Uskon, että jos Nintendo 64 olisi käyttänyt cd-levyjä, Nintendo olisi säilyttänyt konsolikisassa asemansa kukkulan kuninkaana.