Äsken tuli pelattua läpi tänään julkaistu silmäkarkki peli nimeltä Crysis 3, alustana PC. Oli kyllä timanttista toimintaa ja ihan kiva juoni loppuun saakka. Pelasin aikalailla juoksutyylillä sniikaten eli peli meni melko nopeasti läpitte. Peliajaksi tuli karvan alle 5h. Jos olisin sivutehtäviä tehnyt ja pelannut vaikemmalla vaikeus-asteella niin oli varmaan mennyt n.7h. Mutta silti sisältö oli loistavaa eikä peli puuduttanut missään vaiheessa. Hieno lopetus kyseiselle trilogialle :)
Castlevania: Lord of the shadows
Tää oli aikoinaan semmone ostos että otampa tohon uuden telkkarin kylkeen jotain pelattavaa, ja ollu varmaa jo toistavuotta kesken. Mutta tänään pakotin itseni takomaan sen lävitte. Eipä mitenkään erikoinen, ihan viihdyttävä mättöpeli. Juoni oli mielestäni keskinkertainen ja bosseihin lähinnä meni hermot. Ei taida tulla toista kertaa kokeiltua.
Dishonored
Joulupukki toi tämmösen lätyn ja nyt vasta oli aikaa ja innostusta takoo läpi. BO2 vieny sen verta aikaa että jäi hiukan tonne hyllyyn odotteleen. Mielenkiintoinen ja välillä haastava paketti. Alkuun grafiikat näytti vähän semmosilta sun tämmösiltä, mutta kun rupesi tottumaan ja ajatuksella katteleen ympärilleen niin kyllähän se aika kaunista pelattavaa oli. Kaaosta tuli kerättyä vähän liikaakin eli mora heilui tiuhaan tahtiin, mutta täytynee ottaa työnalle tuo "mene peli tappamatta läpi" achievmentti jossain kohtia.
Call of Duty: Black Ops II
Kamppanijan tosta on läpästy jo heti julkaisun jälkeen saman viikon aikana, mutta vasta viimeviikolla tuli nettipelistä täyteen Max prestige, joten kai sen vois sanoa, että tämäkin peli on nyt pelattu, vaikka välillä tuleekin multiplayeria ja zombia mätettyä. Haulikot, LMG:t ja singot tempasin 10 prestigen aikana timanttisiks ja tulipahan sieltä muutama ihan herkullinen Challengekin tehtyä. Nuclear Killeriä ei vaan tunnu antavan...
Seuraavaks varmaan tars viimestellä toi Halo: Reach ja Halo Anniversary edition... Kummastakin kamppaniat lipasun päässä valmista... Ja samalla nousis Gamerscore tonne 14k puolelle :P
Viime viikolla päätin ahkeroida viimein Wii U:lle ostamani Assassin's Creed 3:n tarinan läpi. Tavoitteessa onnistuin sillä muutama päivä sitten monumenttaalisen pitkät lopputekstit kiiruhtivat näköradioni ruudulla.
Aiemmista osista olen pelannut vain AC2:n ja Brotherhoodin, mutta tarinan kaari on suhteellisen hyvin selvillä. Ezio oli aikoinaan mielestäni ihan passeli hahmo, vaikka en ymmärräkkään miksi jotkut niin kovasti hahmoa fanittavat. Renesanssin Italia oli myös paikkana oikein mielenkiintoinen ja toimiva, vaikka alkoikin sarjan järjettömän ilmestymistahdin takia menettää mielekkyyttään.
Nyt kun maisemaa on vaihdettu, niin pakko myöntää että huonompaan suuntaan on menty. Odotin suuria tuolta Ameriikan Frontierilta, mutta aika karvas pettymyshän se oli. Puissa kiipeileminen on toimivaa, mutta maastossa kiipeilyä on muutenkin melkoisen vähän. Ymmärrettävää että puita ei voi laittaa aivan yhtä tiheään kuin rakennuksia, mutta pelaaminen kyllä kärsi tuollaisesta ratkaisusta. Frontierilla ei muutenkaan ole oikeastaan mitään mielenkiintoista tekemistä. Metsästäminen on turhaa, samoin melkein kaikki sivutehtävät ovat mukana pelkästään sen takia että sivutehtäviä on pakko olla. Vielä kun niistä saisi edes jollain tapaa mielenkiintoisia.
Connor ei myöskään saa hahmona kovinkaan suuria kehuja. Intiaanilla on selvästi jalot päämäärät, mutta hemmetin tylsä ja yksitoikkoinen hahmo hän silti on. Koko tarinan ajan kuullaan vain lässytystä siitä miten Connorin kansa on vaarassa ja miten kaikki on kamalaa ja byyhyy. Emotukka tuosta vielä puuttuisi. Connorin koko tarina oli kokonaisuutena valtaisa pettymys, eivätkä edes oikeat historialliset henkilöt pääseet tällä kertaa oikeuksiinsa. Connorin ääninäyttelijä on myös harvinaisen surkea, vaikka muuten ääninäyttely on pelissä oikein mallikasta.
Mitenkäs sitten se toinen tarina. Desmond ja hänen kumppaninsa ovat kaikki yhtä mielenkiintoisia ja hurmaavia kuin käytetty vaippa, vaikka vaipassa on todennäköisesti enemmän sisältöä. Aina kun jouduin pelaamaan Desmondilla teki mieli lopettaa samantein. Saatikka jos jouduin kuutelemaan hänen puhuvan. Huhuhuh mitä paskaa. Tuo koko taustatarina on aina ollut valtava rasite koko AC-sarjalle ja yksi tylsimmistä ja kamalammista tarinoista mitä olen ikinä kohdannut videopeleissä.
[spoiler]Nyt kun Desmon on kuollut (harvoin muuten tulee iloiseksi siitä kun päähahmo kuolee, niin toivottavasti dumppaavat kokonaan tuon nykypaskan sarjasta. Paljon mielenkiintoisempaa ja toimivaa jos pysyisivät vain menneessä. Pelin tarinasta en siis anna pisteitä, sillä siinä ei vain tapahdu mitään mistä pitäisi kiinnostua. Harvinaisen huonosti toteutettu. Hyi olkoo. Pelin alku oli myös sanalla sanoen hirvittävä. Useita tunteja sai pelata sillä Connorin isällä ja sitten sai vielä leikkiä sillä kakaralla. Ihanaa. Se alun suuri momenttikin oli niin selvä, että melkein aloin itkeä. Lopustakaan ei ole sen suuremmin positiivista sanottavaa, tosin Desmondin kuolema oli hieno asia.[/spoiler]
Pelaaminen itsessään sitä samaa mitä aikaisemmin. Olin aluksi innoissani kun lupasivat uudistaa taistelusysteemiä kunnolla, mutta petyin tässä(kin). Kiipeileminen ja juokseminen on nyt entistä parempaa kun yksinkertaistivat sitä yhden napin varaan, mutta taisteleminen on edelleen sitä miten odotat vihollisten saapuvan rivissä eteesi, jotte voit counterilla tappaa kaikki. Hienolta se kieltämättä näyttää, mutta alkaa kyllästyttää melkoisen pian. Uusien aseiden ostamisellakaan ei ole mitään väliä, mikä taas tekee pelin rahasysteemistä melkoisen turhan. Nuolia ja ammuksia kävin ostamassa, muulle ei ollut tarvetta. Hiippailu ja taisteleminen olivat kuitenkin paikoin todella viihdyttäviä, joten eivät ne täysin paskoja ole. Pelin maailma on toki laaja ja tekemistä on hurjasti, mutta kun millään ei ole millekkään mitään väliä.
Yksi valtaisan hieno juttu pelistä kuitenkin löytyy, meritaistelut. Ne ovat vain niin toimivia ja hauskoja. Meritaisteluista ei ole mitään muuta kuin positiivista sanottavaa, koska ne olivat aina toimivia ja hauskoja. Omaan laivaan tulikin laitettua oikeasti rahaa, koska halusin saada kaikki lelut käyttööni. Kunpa tuota merisisältöä olisi vain ollut enemmän. Ehdottomasti parasta koko pelissää ja muutenkin hienoa sisältöä.
Wii U:lla tosiaan pelin pelasin ja käännös on suoritettu kyllä mallikkaasti. Peli jäätyi kerran, mutta muuten en huomannut yhtään bugia. Peli myöskin näyttää paikoin tooooodella kivalta ja muutenkin 'Tendon uusin suoriutuu pelin pyörittämisestä ilman ongelmia. Ainakin omalla kohdallani. Pädillä oleva kartta osoittautui hyödylliseksi ja pelkästään ohjaimella pelaaminen oli myös toimivaa ja sitä tulikin tehtyä useamman tunnin ajan.
Pettymys tuo lopulta oli. Tylsät sivutehtävät, umpipaska tarina ja kamala päähahmo, ugh. Jos vuodessa ostaa vain yhden pelin, niin AC3 tietenkin hyvä ehdokas, koska niin paljon saa rahoilleen vastinetta, kunhan kestää sen että sisältö on aina välillä melkoisen tylsää. Jos seuraava osa todellakin keskittyy pelkästään merimeininkiin, niin se voisi toimiakkin, koska silloin saisivat hiottua yhden asian kunnolliseksi. Ei AC3 mitenkään umpisurkea peli ole, on siinä paljon hyvääkin, mutta ei se todellakaan ole mikään mestariteos. Uskon tosin että se voisi olla, mutta jos tämä on oikeasti parasta mihin Ubilla pystytyään, niin sääliksi käy.
Pelasin Homefrontin tuommoisesa neljässä tunnissa ja vielä kymmenisen tuntia moninpeliä päälle. Juonipaljastuksia löytyy joukosta.
Peli muistuttaa paljon viime vuonna tullutta loistavaa Steel Battalion: Heavy armoria. Aasialaiset ovat kummassakin miehittäneet maan ja pelaaja tekee vastarintaa futuristisilla aseilla räiskien. Tällä kertaa tosin tavallisen siviilin näkökulmasta ja ilman suuria robottitankkeja.
Itse yksinpeli ei ole periaatteessa kummoinen. Putkimaiset kentät, hävyttömän lyhyt pituus ja tylsä juoni. Tekoäly tykkää ampua pelaajaa enemmän kuin selvästi uhkaavampi NPC kaveri. Mutta on pelissä pari hyvääkin puolta. Tykkäsin siitä taistelukentällä pyörivästä robotista, mikä pelaajan kiikareiden osoituksella laukaisee sarjan raketteja viholliseen. Oli suorastaan surullista joutua ampumaan se myöhemmin. Myöhemmin pelissä pelaaja pääsee ohjaamaan, siis ihan aikuisten oikeasti ohjaamaan helikopteria, jolla pitää suojata kavereiden bensaa kuljettavia rekkoja ja kylvää tuhoa alhaalla komeilevalle taistelukentälle. Tämä on pelin parasta antia ja nostaa huimasti arvosanaa. Kaikki varmaan muistaa sen Battlefield 3 kentän, missä pelaaja luuli pääsevänsä pelaamaan Top Gunia, mutta joutuukin hiirellä osoittelemaan vihollisten hävittäjiä ja maajoukkoja. Eli täysin raiskattu kenttä, joka olisi tarjonnut hyvää harjoittelua verkkopeliä varten. Homefrontti kuitenkin kaatuu lyhyeen neljän tunnin kestoon, joka iskee pelaajaan kuin seinä.
Verkkopeli on kuin Battlefieldiä johon, on lisätty Call of dutyn nopeatempoisuus ja pari omaa kikkaa. Tykkäsin siitä että mitään Killstreak Boonus pelleilyä ei ollut vaan vihollistiimiä suorastaan kannustetaan nirhaamaan taistelukenttien valtias. Kyllä sitä kymmenen tuntia jaksoi, kunnes kaipasinkin red Orchestran ja Battlefieldin taktisempaa sodankäyntiä.
Juuri äsken meni Stalker: Call of Pripyat läpi oikein mukavan ja paikoin helvetillisen Misery modin kera. Olipahan siinä seikkailua kerrakseen. Tämä nimensä veroinen modi teki reissustani Pripyatin aavekaupunkiin välillä todellista piinaa. Pelin alussa rahat, ammukset ja ruoka loppu koko ajan, puhumattakaan lääkintätarvikkeista. Tulitaisteluhin joutuessa henki yleensä lähti parista osumasta ja jo ensimmäinenkin oli usein niin vakava, että selviytyminen sellaisesta oli jo pieni ihme.
Ja toki sitten ne mutantit ja Zone itse. Paikalliset elukat olivat saaneet aika järkyttävät boostit tekemäänsä vaurioon. Rynnäkkökiväärin ja kunnon pistoolin lisäksi olikin pakko kantaa ladattua haulikkoa koko ajan mukana, jos jokin mörkö pääsi liian lähelle. Pelasinpa vielä niinkin nössöllä tavalla, että pysyttelin öisin yleensä sisätiloissa. Yöt ovat tuskallisen pimeitä tämän modin kanssa ja möröt ovat silloin aktiivisempia.
Pakkohan tuo on pelata uudelleen, etenkin kun modi tarjoaa peliin kolme erilaista aloitus classia, joilla on omat vahvuudet ja heikkoudet. Assaulter hahmolla meni ensimmäinen reissu ja Snipulla voisi lähteä tekemään toista. On tämä vaan upea peli ja erittäin tunnelmallinen sellainen. Sääli ettei Chernobylin ydinvoimalalle pääse tässä osassa, mutta Pripyatin kauhutkin riittävät mainiosti.
Max Payne 3 PC
Tuossa viime viikolla ostin tämän teoksen enkä pettynyt ollenkaan. Hieno peli alusta loppuun, grafiikat on nätit, tekoäly on mukavan haastava sekä tärkeimpänä peli tuntuu Max Payneltä. Vaikka peli sijoittuu isolta osalta aiempia pelejä aurinkoisempiin maisemiin ei se vienyt Maxin viehätystä taikka ylipäätään kokoajan päällä olevaa melankoliaa. Sinäänsä harmittaa etten jo aiemmin tätä pelannut mutta aina ei riitä kaikille hyvillekkään peleille aikaa heti. Yksi viime vuoden parhaista toimintapeleistä helposti.
Itsekkin pelin sain myös pelattua läpi tänään, ja aika samoilla fiiliksillä kuin Oselot. No disrespect Remedyä kohtaan todellakaan, mutta itselleni Max Payne 3 oli sarjan paras peli. Kirkkaat maisemat eivät todellakaan haitanneet, ja mielestäni Maxista saatiin paljon syvempi hahmokin tässä pelissä. Tekoäly myös toimi, se ei todellakaan jäänyt aina vain suojaan kykkimään, vaan saattoi hyvinkin agressiivsesti puskea päälle. Peli oli myös aika pitkä, joskus jopa tuntuu et liian pitkä. Voisin veikata että n. 12-14 tuntia meni pelin läpäisemiseen. Ehdottomasti viime vuoden, ellei jopa koko konsolisukupolven kovimpia toimintapelejä itselleni. 9/10.
Tuli tuossa pelattua Crysis 3 läpi. Minulla oli odotukset korkealla pelin kohtaa kun ennen julkaisua tuli katsottu liian monta video pätkää ja silloin tuntui että crytek on ottanut opikseen kakkos osasta. No jos aloitetaan grafiikoista pelaan itse boksilla joten graafikat ei ole parhaimmast päästä mutta silti ihan komeeta katsottavaa. multiplayeristä sen verran että gfaffat on ihan vähän suttuisenpi kuin tarinassa. Pc:een graffoista olen sen verran kuvista ja videoista nähnyt kuvaa että vaikuttaa aivan helvetin hienolta.Tarina jo ensimmäisessä kentässä huomasi miten crytek on panostanut väli videoihin siisteiltähän ne näytti alusta loppuun saakka. Kenttä suunnittelu oli paljon parantunut viime osasta nimittäin saat valita monia reittejä miten vaikka käyt kimppuun hiljaa ja sekä ryminällä. Pukua tuli hyödynnettyä paljon aina eri vaiheissa peli ympäristö oli kaunista katsottavaa melkein joka tehtävässä. Aseet olivat selvästi tehokkaampia kuin ennen ja nuo energia aseet olivat mahtavia silloin kun tuli joku hirvee lössi taikka oli apu tarpeessa. jouska oli mahti ase varmaan minun lemppari sillä saa helposti kumoon porukkaa varsinki jos olet stealthissa. Ammuksia löytyy riittävästi kaikkialta. ja eikä vihuja tarjottu edessä liikaa missään vaiheessa.Ääni maailma oli mukavan kuuloista. Prophet vaikutti syvällisemmältä hahmolta kuin muissa osissa ja tuo michael oli hyvin suunniteltu ja onnistunut hahmo pelissä. bossi taistelut oli sitä sun tätä olisi voineet olla ehkä ripauksen kiinnostavempia.Pelin tarina eteni suitsakkaasti. tässä tulee kyllä vielä lähiaikoina hakattua peli varmaanki tolla super soldierilla läpi ei pitäisi olla hirveen vaikeeta kun aikoinaan vedin pleikalla kakkos osan ilman ongelmia läpi supersoldierilla.
Multiplayeriin en ole hirveästi vielä syventynyt. Aluksi oli ihan kiva kun on itelläni tuo hunter edition niin saa heti 5levun ja double xp:een. Peli muodot ovat enimmäkseen hyviä ja varsinkin hunter mode oli kiehtova ja hauska jossa voi käyttää monia tunteja jatkossa.Voin helposti sanoa että crysis3 kuuluu nykyajan parhaimpiin toiminta/räiskintä peleihin Annan tarinalle 9 ja netti pelille nopeasti pelattuna 8 Suosittelen kaikille räiskinnän ystäville !
Ai että käykääpäs kaikki ostamassa System Shock 2 gog.comista jos ette ole aikaisemmin pelanneet. Itse olen jo vuosia halunnut päästä kyseistä peliä pelaamaan mutta en vain ole saanut sitä Windows XP/7:lla pyörimään ennen tätä hetkeä. Ja on kyllä n. 3 tunnin pelaamisen jälkeen aivan niin loistava peli kuin mitä on tullut jo ikuisuudet luettua netissä. Eniten yllätti ehkä se kuinka paljon hahmoansa voi muokata kyvyiltään. Hieman alan jo ymmärtämään miksi osa valitti sitä kuinka Bioshock:a oli liikaa yksinkertaistettu "henkiseen esiosaansa" verrattuna. Tosin tästä syntyi tietenkin se, että varsinkin alussa kaikkea haluamaansa eo voinut kehittää. Itse katsoin parhaaksi liittyä navy:iin ja halusin alkaa keskittyä teknisiin taitojen sekä eri aselajeihin. Sen johdosta hahmoni osaa tässä vaiheessa käyttää yksinkertaisempia laitteita ja ampua perustussareilla mutta mm. raketinheitin joutuu vielä lojumaan inventorissa tyhjän panttina kun heavy weapon skillini on liian alhainen tai pikemminkin olematon vielä :p
Parista asiasta kuitenkin näkee aika hyvin (positiivisessa mielessä), että kyseessä ei ole niinkään uusi peli:
-Vaikeustaso on oikeasti melko armoton. Olin nössö ja aloitin suoraan easylla ja siltikin alusta alkaen on tullut turpaan ja kovaa. Kunnon survivor horror tyyliin panokset ovat koko ajan lopussa, aseet meinaavat hajota koko ajan käteen eikä osat riitä kaiken korjaamiseen eikä niistä vähäisistäkään medpackeista ole niin paljon apua kun ne palauttavat niin vähän elämää takaisin (oma max hp määrä itselläni 75 ja yksi medhypo palauttaa 2 hp :) ). Vielä kun kaikki täydet elämät antavat medical pisteet eivät välttämättä toimi ellei sinulle ole osia niihin niin koko ajan on kuset housussa, että mitä seuraavaksi nurkan takaa tulee.
-Toisin kuin mm. Bioshokeissa joissa voit laittaa vain nuolen näyttämään mihin pitää seuraavaksi mennä, System Shock ei mitään apuja semmoiseen anna. On seuraava tavoite ja (ainakin alkupuolella) iso kartta jota tutkiskella melko vapaasti. Muutamaan kertaan on tullut jo eksyttyä mutta uuden paikan löytäminen sen jälkeen on aina vain palkitsevampaa.
Ja pakko vielä mainita ainakin pelin aivan uskotamattoman upea tunnelma. Peli onnistuu luomaan juuri sopivanlaisen häiritsevän/sydämentikitystä luovan tunnelman äänimaailmallaan sekä erinomaisesti näytellyillä audiologeilla. Musiikki on myös juuri itseeni täydellisesti iskevää 90-luvun teknojumputusta, mitä ei vain tule enää vastaan nykypäivänä.
Olin yllättynyt kuinka haastava tämä ensimmäinen osa olikaan, kuitenkaan tälläkertaa ei mennyt 20 kertaa Phantomiin niinkuin silloin aikoinaan. Vaikka peli on ihan hyvin käännetty ps3:lle näyttäen hyvältä ilman nykimistä niin täytyy ihmetellä miksi valikot sekä välianimaatiot eivät ole laajakuvina jättäen mustat palkit ympärille. Eivätkö he oikeasti voineet laittaa jotain taustaa ympärille tai mitään? Oli kyllä outoa kun alussa on vain pari comboa/liikettä mitä voit tehdä ja ilma comboja ei ole, nykyään tällaisissa peleissä pelaajalle annetaan vähintään kymmenen eri variaatiota combottamiseen sekä perus ilma combo.
Mekaniikoihin tottui suhteellisen nopeasti, combo ratingin ylläpitäminen on kuitenkin haaste jos ei ole stingeriä tai air raidia hankittuna, vihollisista on liikuttava nopeasti toisesta toiseen jotta rating ei lähde pois. Lukittumalla viholliseen voi tehdä sivuttais väistöliikkeitä, monesti kuitenkin turvauduin perus hyppyyn kun monet viholliset lyövät vaakatasossa aika leveästi. Pelissä ei siis ole itsenäistä väistö tai counter liikettä/nappia.
Ääninäyttely on näin nykyaikana välillä aika huvittavaa vaikka dialogi on ihan ok tasoa ainakin näin japsi peliksi. Dante egoilee ja vattuilee aina kun pystyy, aivan kuten siistin japsi sankarin kuuluukin tehdä. Tarinaltaan taas peli on aikalailla perushuttua tyyliin tuntematon nainen tulee ja nakkaa päähahmoa moottoripyörällä, tämän jälkeen pyytää apua tuhoamaan demonisen alamaailman jolloin Dante lähtee mukisematta mukaan. Vaikka tarina ja hahmot ovat suhteellisen kliseisiä anime hömpötyksiä niin silti se on viihdyttävää ja tarina hahmoineen hoitaa hommansa. Kuitenkin suurin pääpaino on itse gameplayssä.
Koko pelin tapahtumapaikkana on iso linna jossa pelaajan täytyy etsiä avaimia, miekkailla, ammuskella ja availla erillaisia portteja. Kuvakulma on aina ennalta määritetty kuten vanhoissa Resident evil peleissä, tähän tottuu mutta joskus kuvakulma voi olla todella huono kun vastustajaa ei näe ollenkaan. Vaikka kaikki tapahtuu samassa paikassa niin variaatiota löytyy oikein mukavasti, kokonaispeliaika liikkuu 7-9h kieppeillä. Pelilaskuri näytti minulla 3-4h johon ei lasketa välinäytöksiä eikä uudelleen yrittämisiä jne.
Väistämiset ja taistelussa liikkuminen on tärkeä oppia nopeaan jos halajaa parempiin tyylipisteisiin. Paremmilla tyylipisteillä saadaan enemmän punaisia orbeja joilla taas päivitetään Danten max elämää, devil triggeria ja ostetaan uusia liikkeitä. Tietysti kuten RE peleissäkin on ollut tapana niin löytyy pelistä aina piilotettuja orbeja ja pieniä puzzleja, siis alunperinhän DMC:stä piti tulla Resident evil peli. Kunhan Dantelle hankkii lisää hyökkäyksiä ja iskuja niin taisteluihin saa mukavaa vaihtelua sekä taktikointia kehiin. Pelaajalle esitellään aina uusien paikkojen ohella myös uusia vihollisia, vaikka loppupeleissä erillaisten vihollisten määrä ei ole huikea niin niitä on tarpeeksi.
Rasittavimpia ovat nämä Viikatemiehet jotka leijuvat korkealla ilmoissa seinien sisässäkin, ampumalla menee pieni ikuisuus ja iskemällä menee hermot sillä Dante ei osaa ilma comboja. Air raid ja Vortex onneksi auttavat asiassa jos vain Devil Triggeri on käytettävissä. Bosseissa on perus japsi kaava eli sama vihu laitetaan pakettiin ainakin se kaksi tai kolmekkin kertaa, joka kerralla bossi on vähän erilainen tai kovempi kuin edellisellä kerralla. Bossitaistelut ovat aina kunnollisia näytöksiä, ase ja miekkabalettia. Eivätkä nämä bossit ole mitään äänettömiä monstereita, vaan persoonallisia demoneita joiden kanssa Dante tykkää tivata.
Vielä nykyaikanakin DMC on hyvä tekele. Tarinassa ja hahmoissa on sitä ehtaa japanilaista meininkiä ja viileyttä. Tiukat kontrollit ja hyvin tehty taistelumekaniikka ampaisee mukaansa parin kentän jälkeen. Peli näyttää hyvältä HD muotissa, harmi vain että välianimaatiot ja valikot ovat vielä SD muotissa eikä kääntäjä ole edes vaivannut tekemään taustoja.
Kyllä se miekka voittaa pistoolit…vaikka onhan kaksi demonista pistoolia aika badass!
Hienoa tekstiä, aika samaa mieltä jokaisesta asiasta. Mutta onhan DMC(1) nyt kuitenkin genrensä ehdottomasti merkittävimpiä teoksia vaikka sillä omat ongelmansa ovatkin ja tänä päivänäkin lajinsa kärkeä pelinä. Sekin on totta, että eihän tuota pelata juonen takia vaan rautaisen pelattavuuden. Huomaa kyllä hyvin pelistä, että on alunperin suunniteltu RE-peliksi sillä pelissä on lähes kokoajan oma jännittävä tunnelma. Pidän kuitenkin sarjan kolmatta vaikeimpana, sillä minulla ei ollut ihan yhtä paljon ongelmia ensimmäisen kanssa. Nuo viikatemiehet ovat tosiaan rasittavia. Paikoitellen heikohkosta HD-käännöksestä voi kyllä rokottaa hieman.
Siinä missä Rorona löi itselleni luun kurkkuun heti alussa ja aikarajan tuoma game over lävähti ruutuun, niin Totori pistää aikarajapelleilyn kunnolla päälle vasta puolenvälin jälkeen. Ranking jäi 1000 pisteen päähän ja kaikkia key itemeitä ei ollut aikaa valmistaa kun osia ei tahtonut löytyä.
Itse pidän jrpg-peleissä verkkaisesta menosta ja paikkojen tutkimisesta, mutta tämä pelin aikaraja tappaa peli-ilon tehokkaammin kuin Final Fanrasy XIII:n putki. Toki New Game + pelastaisi paljon, mutta Atelier Totorin uudelta kierrokselta putoaa ne kaikkein tärkeimmät asiat, vain raha ja varusteet jää, kaikki muu katoaa.
Täytyy myöntää sen verran että peliä olisi hauska pelata jos aikaraja antaisi, mikä tekeekin tästä sitäkin ärsyttävämmän.
Onkin aika katsoa loput youtubesta sillä pelin pelaaminen läpi peliohjetta tarkasti seuraten ei vastaa minun käsitystäni pelinautinnosta.
Kuten varmaan moni jo tietääkin niin kyseessä on peli jonkalaisia harvemmin nähdään ja enkä ihmettele, ei monella länsimaisella pelitalolla ole rohkeutta tehdä peliä jonka aihe pyörii raivostuneen Demigodin ympärillä ja se tapa tehdä pelistä ikäänkuin episodemainen TV-sarja. Kaikeksi onneksi, se paljon parjattu QTE oli yllättävän vähällä käytöllä mutta myönnettäköön että jos olisi hieman vapauttakin saanut niin peli olisi entistä parempi.
Joka tapauksessa, pelimekaniikka ja tarina toimii, en itse muista aikoihin pelanneeni peliä joka saisi aikaan naurua vain koska peli saa puhtaan raivonkin näyttämään mielipuolisen koomiselta (hyvällä tavalla)
Ärsyttävät asiat, offtopic vai tämä ketju. No valitsin tämän.
Elikkäs tilanne omaa pelihyllyäni katsoessa ei tällä hetkellä ole ollenkaan häävi. Far Cry 3 viimeksi ostettuna pelinä on jo yksinpelin puolesta vedetty ja nähty tapaus. Co-op on testauksen perusteella hirviö ja moninpeliä en haluakkaan avata. Jokatapauksessa laihtunut hyllyni ei ole nyt kuukauteen tarjonnut mitään mielenkiintoista pelattavaa. Eilisen Slopestyle-kilvan (lumilautailun WST, TV2) innoittamana mietin kuitenkin, että josko viime vuoden pettymys SSX olisi saanut pientä parannusta ja siitä ehkä jopa voisi nauttia kuka ties..?
Kuinka väärässä ihminen voikaan olla. Jo ensimmäinen kenttä sai tuntemaan sen kohta vuoden takaisen vihan peliä kohtaan. Ei reset-nappia ja ne sumukuopat... Kolme kisaa maaliin ja levy äkkiä ulos koneesta. Yksinkertaisesti pelikelvoton se on. hyihyi. Kokeillaanpa jotain muuta.
Nooh Uncharted 3:n ilmainen moninpeli ei suostunut löytämään pelaajia puolessa tunnissa. Mikä yllätys kun kakkosessakin se kesti joskus vartin ja no totta puhuen kiinnostus loppui täysin siinä puolessa tunnissa mitä tuo tiimitappomatsiin pelaajia metsästi. Karatekan demo sen sijaan vakuutti ihan pätevältä, joskin äärettömän yksinkertaiselta, tapaukselta mutta saipa senkin kanssa puolituntisen tuhlattua.
Tylsyyden aste kasvoi niihin lukemiin että päädyin lopuksi käynnistämään Homen. Kyllä, tämän unohdetun virtuaalikävelysimulaattorin ja parin(sadan) päivityksen jälkeen päädyin omaan huoneistooni kyttämään, kun vene kulki sataman läpi ja katosi horisonttiin. Pitää ilmeisesti ennemmin kuin myöhemmin ostaa jotain uutta ja tuoretta pelattavaa, mutta halusin nyt kuitenkin jakaa teille nalleille tämänpäiväiset pelailut. Tomb Raiderista kuulisi mielellään isäntien kokemuksia, joten laittakaas toki niitä tulemaan.
Kuinka väärässä ihminen voikaan olla. Jo ensimmäinen kenttä sai tuntemaan sen kohta vuoden takaisen vihan peliä kohtaan. Ei reset-nappia ja ne sumukuopat... Kolme kisaa maaliin ja levy äkkiä ulos koneesta. Yksinkertaisesti pelikelvoton se on. hyihyi. Kokeillaanpa jotain muuta.
Tiedän tunteesi, ihmettelen välillä itsekkin että miten jaksoin pusertaa nuo kaikki läpi noista vioista huolimatta. Harmillisesti vain noin puolet kentistä ovat SSX tyylisiä "laske ja pidä hauskaa" kenttiä, loput onkin sitten tuommoisia suden kuoppia joita edes Chuck Norriskaan jaksaisi katella. Sitten kun ei ole reset nappia vaan tämä loistava rewind joka joskus kelaamisen jälkeen toistaa juuri sen saman minkä teit viimeksi vaikka sinun pitäisi päästä heti ohjaksiin kelauksen jälkeen... argh. Kävin joskus tästä kirjoittelemassa EA SSX foorumeilla, tyyppien mukaan rewind pitääkin olla juuri tuollainen, ei kyllä minun mielestäni.
Dead Space 3
Pelien tärkeimmät kohdat mielestäni on alku ja loppu, nämä pitää olla hyvin hoidettu jotta kokemus lähtee hyvin käyntiin ja että saadaan pelaajalle hyvä maku läpäisyn jälkeen. Tällä saralla Dead Space 3 ei hoida asiaansa, syynä näissä kohdissa on heikosti tehty suojausmekaniikka ja kultin aivottomat rivisotilaat. Se miten Iisakki taas saadaan uudelle necro täytteiselle reissulle on myös hoidettu heikosti, tosin ei tarinalla ole muutenkaan hurraamista. Tarina tuntuu aika pakkopullalta ja pitkitetyltä, samoten myös koko pelikin jonka läpäisyyn menee rapeat 15 tuntia. Tietenkään mitään vikaa jos peli on hyvä ja nautittava, mutta itseään toistavuus ja ravaaminen käyvät jo tylsäksi puolessa välissä peliä.
Tarinassa on pari käännekohtaa mutta ne ovat nähtävissä jo kilometrien päässä siinä vaiheessa kun ne paljastetaan. Ääninäyttely on hyvää mutta dialogissa olisi parantamista, tarinan pääkolmikko hoitavat kuitenkin oman osuutensa parhaiten. Muut hahmot jäävät aika paljon taka-alalle näihin kolmeen verrattuna, jopa myös tarinan pääpahis. Danik on todella kliseinen pahis, hänen "cool" ulkonäkönsä ei todellakaan auta asiaa. Näyttää niinkuin hän olisi karannut Miami Vicen Winter editionin kuvauksista tähän peliin. Yksinpelatessa tulee pakostakin sellainen olo että koko peli olisi tarkoitus pelata co-oppina, monesti Carver vain katoaa kuin tuhka tuuleen ja soittelee että tapaa sinut sitten perillä vaikka toisin oli sovittu välianimaation aikana. Monesti hän myös ilmestyy aivan tyhjästä auttamaan eikä hahmon välille saa mitään yhteyttä, lopussa Carver jopa puhuu Iisakille kuin he olisivat olleet yhdessä jo pitkän aikaa vaikka olen nähnyt häntä vain mennen tullen.
Kontrolleiltaan DS3 on sulava lukuunottamatta kyykky/suojausmekaniikkaa, uusi kieriminen toimii hyvin ja sitä joutunee käyttämäänkin tiukemmissa tilanteissa. Suojaan mennessä et voi juosta ja liukua suojaan etkä myöskään voi ampua kulmien takaa mikä on todella tönkköä ja epäkäytännöllistä. Vaikka suojassa ollessasi Iisakista näkyy jonkun verran niin viholliset eivät kuitenkaan voi osua sinuun, eivätkä viholliset koita kiertää Iisakin selustaan vaan mustapukuiset sotilaat juoksevat suoraan syliisi Uncharted tyyliin. Myöhemmillä tasoilla normaalit pulliaiset kyllä käyttävät kranaatteja COD tarkkuudella joten on oltava tarkkana, samoten tähän peliin on saatu kertalaakista tappavat bazooka miehet ja kyllä ne ovat yhtä ärsyttäviä kuin muissakin peleissä. Jos edessäsi ei ole suojaa jonka taakse voisit kyykistyä ja katson nurkan takana olevaa vihollista niin on varmaa että saa tulitusta naamaan sillä Iisakki ei osaa kurkkia nurkkien takaa lainkaan. Keskivaiheilla ja lopussa tulee kohtauksia jossa necromorphit ottavat yhteen sotilaiden kanssa, sinällänsä mielenkiintoinen ja hyvä idea mikä ei kuitenkaan toimi. Useimmiten sotilaat ja necromorphit näyttävät pitävän Iisakkia paljon parempana kohteena jolloin saat kaksi taistelevaa osapuolta kokonaan omaan niskaasi.
Onneksi alun sotilaiden kanssa kaupungilla asioinnin jälkeen päästään avaruuteen seikkailemaan necromorphien kanssa. Tässä osiossa Iisakkilla voi matkata viiden aluksen välillä miten lystää ja leijailla avaruudessa näiden läheisyydessä kunhan vaan happea riittää. Tässä DS3 on miltei parhaimmillaan, ahtaita pimeitä aluksia ja hyytävä arvaamaton avaruus. Vaikka aluksista löytyy jonkin verran koluttavaa niin olisi sisältöä ja tutkittavaa saanut olla enemmän. Miltei kaikkien necromorphien ulkonäkö on muuttunut peitellymmän ja geneerisempään suuntaan. Viholliset eivät ole enään niin karun ja ällön näköisiä kuin aikaisemmissa osissa, kai se johtunee noista avaruus toppavaatteista (sarcasm). Teini pack viholliset ovat vaihtuneet muumioituneisiin luurankoihin ja lonkero lapset koiriin jne. Kuitenkin necromorphien kanssa taistelu on paljon uskollisempaa pelisarjalle ja mukavempaa kuin sotilaiden ammuskelu.
Tämän osion jälkeen matkataan jäiselle planeetalle jossa vietetään loput kymmenen tuntia. Lumisesta ja karusta planeetasta ei kyllä saada kaikkea irti jotta pelissä olisi niin hyvä tunnelma kuin sisätiloissa. Viimeinkin myös täällä alkaa saamaan enemmälti tavaraa jotta voi parantaa omaa asuaan ja rakentaa aseita. Ensimmäisten tuntien aikana ei oikeastaan saa mitään kunnollista asetta kasaan. Ainakin näin hard tasolla alussa tehokkaimmillakin aseilla ei ihan heti vihollisilta jalkoja katkota, aseissa ei kuitenkaan tunnu sellaista potkua kuin aiemmissa osissa. Myöskin aseen primary firestä vaihtaessa secondaryyn tai toisinpäin on epämukava viive. Noin vähän ennen pelin loppua on RIG ja aseet maxattu jos käyttää osat järkevästi, harmillisesti kuitenkaan aseiden statistiikat eivät kuvaa aseen oikeita tehoja. Itselläni oli ase joka oli jo itsessään miltei täydessä tehossa DMG suhteen, kun laitoin sen täyteen niin raajat lähti kahdella tai kolmella ammuksella. Lisäsin vielä lisää DMG pojoja vaikka se oli jo täynnä, tämän jälkeen raajat lähtivät yhdellä. Myös eri aseiden täydet tehot eivät vastaa toisen aseen täysiä tehoja, olisi ollut hyvä saada jotkin numerelliset statistiikat mistä tehon olisi oikeasti saanut selville. Propsit kyllä siitä että nyt saa tehdä uusia aseita ja niillä ominaisuuksilla mitä itse haluaa.
Kaikkien health packkien yms teko myös vaatii romutavaraa kuten aseet ja puvun eli RIG:in ylennykset. Hard tasollakin ainakin health packkeja saa enemmän kuin tarpeeksi, ammuksiakin tulee ihan hyvin mutta perus romutavaraa jota tarvitaan miltei kaikkeen saa välillä aika niukasti että saa RIG ja kaksi asetta maximiin yhdellä peluu kerralla. Eli voi olla että toinen pelikerta tai co-op tantereella riehuminen ja grindaus olisi paikallaan jos haluaa ihan kaiken täyteen ja tehdä vaativimmat aseet blueprinteistä.
Osa yhteenotoista ovat puuduttavia horde aaltojen lahtaamista kerta toisensa jälkeen, joiskus voi huomaa kuinka takkuileva tekoäly voi olla jos olet lähellä ovea josta juuri tulit. Viholliset eivät tällöin tiedä kävisikö he sinun kimppuusi vai ei jolloin ne on helppo teilata. Tuntuu että tässä viholliset käyvät enemmän naamalle kuin aijemmissa, on siis hyvä käyttää stasista usein. Loppuolella myös esitellään aivan uusia vihollisia joka on kyllä mukava lisä pelillisesti ja ihan tarinankin puolesta.
Tiivistettynä Dead Space 3 tarjoaa hyvää räimettä necromorphien kanssa, sotilaiden kanssa sitten ei niin hyvää. Peli tuntuu hieman venytetyltä joten loppua kohti se voi olla puuduttava. Tarina ei ole erikoinen mutta lopun käänne tekee siitä kuitenkin hieman mielenkiintoisemman. Tunnelmaltaan ei päästä DS1-2 tasolle. DS3 hard taso vastasi suunnilleen DS2:n mediumia.
Koska vihasin niin paljon Roronan ja Totorin aikarajoja niin päätin hankkia myös Merurun. Homma ei ala hyvin, sillä ensimmäinen vuosi menee läpi rimaa hipoen. Onneksi homma hiukan helpottuu ja seuraavat vuodet sujuvat helpommin kunnes huomaat että viides vuosi lähestyy loppuaan ja päätarinan viimeinen bossi paljastuu.
Harmi vaan että kaikki aika tuli käytettyä kaupungin kehitykseen ja aikaa ei ollut kehittää haarniskoja parhailla traiteilla ja qualityllä tai nostaa leveleitä kovinkaan paljon 50:ntä ylemmäs, joten bossi lahtaa koko porukan yhdellä iskulla eikä korista löytyvästä massiivisesta parantavien määrästä ollut juuri hyötyä.
Viisi kertaa murskatappio ja on aika taas todeta että pelin umpisurkeasti toteutettu aikarajasysteemi vei taas voiton, minä 0-3 Atelier-sarja. Kuten aina, kovinkaan paljoa ei new game plussaan, jotennuudelleenpeluuarvo on lähes nollassa. Sääli jälleen kerran sillä maailmaa olisi kiva tutkia ja synteesillä kiva leikkiä, mutta aikaraja ei anna.
Jonkun verran homma on parantunut edellisistä, mutta toivoisin että tästä pelin rampauttavasta systeemistä luovuttaisiin tai tähän lisättäisiin kunnon new game+.
Seuraavana vuorossa Atelier Ayesha ja ikävä kyllä aikarajasysteemi ei ole kadonnut tästäkään mihinkään.
Ni no Kuni alkoi puuduttaa hiukan kun siinä seikkailun ohella oli minuutin välein "hakkaa x:ää" -taisteluita. Muutenkin alkanut tappaminen ja tappeleminen kyllästyttää peleissä hieman niin alkoi aivot kaipaamaan jotain jonka pääpointti ei ole taistelemisessa.
Minecraft onnistui sitten taas koukuttamaan kovasti. Kertakaikkisen tyydyttävää suunnitella jotain rakennelmaa ja alkaa näkemään sen muodostuvan pikkuhiljaa. Ja jos lähtee tutkimusmatkalle niin vaikka siinä saa pari zombia yöllä niputtaa ei se silti tunnu siltä että saa olla jatkuvasti miekka ojossa, vaan pääpaino on selviytymisessä. Toki jos haluaa enemmän olla zombimetsästäjä tai luurankoeliminaattori, on se täysin ihmisestä kiinni. Itse saan parhaat fiilikset suunnittelemisesta, rakentamisesta ja ties minkä timanttien löytämisestä, ja se on ah niin mukavaa. Kunpa tällaisia pelejä olisi enemmänkin. Terrariakin tuntuu turhan rajoitetulta 2D:n takia.
Toki joku voisi sanoa että Day-Z voisi myös kuulua kategoriaan, mutta se on aivan perhanan tylsä lopulta. Jos siinä voisi pilkkoa puita ja rakentaa itselleen mökin niin voisin palata pelin pariin.
Onneksi on myös aina vanhat point'n'click seikkailut joiden pariin on mukava palata kun ei kaipaa turhaa "väkivaltaa" peleiltä.
Tulkaahan boardilaiset kaikki pelaamaan Minecraftia...kunhan pääsen töistä kotia ja saan serverin auki.
Palasin Forza Motorsport 4:sen pariin kunnianhimoinen saavutus mielessä, ajampa jokaikisellä autolla hot lapin Top Gearin kuuluisalle radalle nähdäkseni kuinka hyvin autot noudattelevat oikean maailman kiesejä ja on kieltämättä harmittavaa että autot on rankattu sen mukaan miten ne "suoriutuvat" kuviittellisella radalla koneen laskemana, käytännössä siis C luokan autolla ET voi päihittää A luokan ajoneuvoa, piste. Vaikka tosielämässä autot eivät tunne moista "rajoitusta"
Noh, simulaatiota on Forzasta turhaa hakea mutta on se kieltämättä hyvä ajopeli joka tapauksessa.
Tuossa muutama viikko takaperin lähes koomisen erehdyksen takia kävelin Gamestopista kainalossani Playstation Vita muutamalla pelillä kuorrutettuna. Nuo kaksi peliä (LBP Vita ja NFS: Most Wanted) on kumpikin vielä pelaamatta mutta Plus-jäsenenä "ilmaisia" pelejä oli Vitalle tarjolla enemmän kuin tyydyttävästi.
Gravity Rush on kiinnostanut siitä lähtien kun siitä ensimmäiset tiedot pelistä saavuttivat yleisön aivot. Olikin siis ilo huomata että Plus-jäsenille kyseinen tekele ei kustantanut mitään ja hetihän tuo lähti lataukseen. Ensimmäiset tunnit eivät täysin vakuuttaneet, sillä tarina oli melko puista ja päätavoitteena tuntui olevan oman kotikolon sisustaminen viemäriin. Mutta kun alkukankeudesta päästiin irti ja tarina otti kunnolla tuulta alleen, se olikin sitten menoa! Tarina oli juuri japanilaisella tavalla hämärä ja peli käsitteli vaikeampia asioita kuin terroristiuhkaa tai ydinsotia mihin länsimaisissa peleissä on tottunut. Aika-avaruus vääristymät ja kaiken olevaisen olemattomuus tekivät juonesta ajoittain jopa miltein haastavan seurata, mutta kun alusta pääsi eteenpäin tarina oli varsin timanttista seurattavaa.
Toiminnasta teki mielenkiintoista se ettei "Nevi"-hirviöitä voinut vain silmittömästi mättää turpaan vaan iskut piti kohdistaa punaisina hehkuviin "orbbeihin" jotka toimivat heikkoina kohtina. Aluksi tämä vaikutti aivan loistavalta idealta, kunnes myöhemmillä tasoilla piti mättää turpaan lohikäärmeitä joilla oli selässään lähemmäs kymmenen orbbia joihin pitäisi ihmeenkaupalla osua. Tässävaiheessa kontrollit astuivat tielle. Suurimman osan ajasta kontrollit toimivat aivan hyvin ja gyroskooppi/kiihtyvyysanturi-hässäkät on ympätty mukaan varsin toimivasti, Vitaa kallistelee aivan huomaamattaan. Silti intensiivisimmissä taisteluissa tulee väkisinkin se fiilis että homma voisi toimia paremminkin.
Graafinen tyyli on todella hieno, mutta silti sahalaitoja on niin järkyttävästi ja aivan kaikkialla, että siihen kiinnitti varsinkin aluksi paljon huomiota. Pelialue on kuitenkin todella suuri ja ruudunpäivitys pysyy tasaisena ilman ärsyttäviä nykimisiä, joten hieman teknisesti kärsineen ilmeen voi helposti antaa anteeksi. Taiteellinen tyyli on lähes lumoava, kehystäisin mieluusti huoneeseeni Gravity Rush julisteita. Hahmot ovat myös tyyliltään todella cooleja ja ekstrapropsit Yunicalle! Vaikka puolirobottineitokaisesta tuleekin hitusenhäiritsevästi Megaman mieleen, tuossa luukissa on makeeta supersankarifiilistä.
Vielä erityismainintaa pitää antaa pelin loppupäälle, jossa on kunnon supersankarimeininkiä. [spoiler]Lopputaistelu kolmen likan liittona (Kat, Raven ja Yunica) supertuhoojakonetta vastaan on yksi hauskimmista loppupomoista pitkään aikaan. [/spoiler] Pelin soundtrack ei ole maailman pisin, mutta todella nautittavaa kuunneltavaa. Ajoittain musiikista mieleeni tuli hämmentävän paljon Kingdom Hearts. Mistä lie johtuu. Olipas tässä pelissä myös ehkäpä parhaat collectiblesit ikinä. Joidenkin tylsien aarteiden sijaan tässä etsittiin pariskuntaa joka oli jäänyt jumiin eri ulottuvuuksiin pilalle menneen aika-materia-ulottuvuus-mikälie kokeen takia. Heitä sitten löytyi pitkin kaupunkia eri paikoista, ja tämä pieni sivutarina oli oikeasti niin mielenkiintoinen että noita etsi enemmän kuin mielellään.
Kun ensimmäisen kerran tämän käynnistin en olettanut että kyseessä olisi näinkin hyvä teos. Pienistä teknisistä ongelmista huolimatta peli ansaitsee vakaan 9/10.
Tänään tuli pelattua loppuun alkuvuodesta aloitettu Sniper Elite V2. On kyllä kyseessä sellainen peli jota olen kaivannut koska pidän videoepeleissä Sniperin roolista (Battlefield-sarjassa lyömätön,Bad Companyissä tuhansia Sniper tappoja). Ja kun pelistä saa realistisen luodin putoamisilla ja tuulen avulla. Suurinosa tehtävistä tosi mielenkiintoisia mutta olisi voitu käyttää enemmän mielikuvitusta. Etenkin pitkän matkan tehtäviä oli liian vähän. SPOILERPelin loppu oli aika lyhyt ja ei mitenkään erikoinen,piti vain ampua autolla karkuun menevää vihuaSPOILER LOPPUU. Muuten peli oli loistava ja Hitlerin tappo dlc todella hauska. Viimevuoden erikoisempia räiskintöjä.
Metal Gear aiheessa tuli aika palasina peliä kommentoitua joten jos sitä pyöräyttäisi tähän ihan kunnon arvion. Eli Metal Gear Rising Revengeancea on tullut tässä pelailtua.
Spinoff vai cannon, en oikein osaa sanoa mihin sarja lukeutuu sillä peli kuitenkin tosissaan sijoittuu tapahtumiin suoraan Metal Gear Solid 4:n jälkeen, mutta on toisaalta aivan oma sarjansa pelimekaniikkan ja lähtökohtaisesti ihan nimensä vuoksi. Tai ehkä on väärin sanoa pelimekaniikkaa aivan omaksi sarjaksi sillä jos mitään niin peli huokuu sitä Metal Gear fiilistä joka paikasta. Ainoa ero lähinnä on että hiippailu ei ole pääteemana ja peliä pelataan siistinä kyborgininjana.
Tarinan päähenkilönä toimii siis MGS2 debyyttinsä ja MGS4 ninjautumisensa tehnyt Raiden. Vaikka tämän oli tarkoitus jättää taistelu MGS4:n jälkeen, oli sitä rahaa jostain saatava perheelle ja mikäs olisikaan luontaiselle taistelijalle parhain tapa tienata kahisevaa sodan pyörittämässä maailmassa kuin taistelu? Tämä työskentekee Maverick Security Consulting nimisen PMSC:n (Private Military and Security Company) alaisuudessa ja peli alkaa siitä kun he alkavat olla loppusuoralla kolmivuotisen urakkansa kanssa auttaa eräs Afrikkalainen valtio jaloilleen.
Paikalle kuitenkin rysäyttää PMC nimeltä Desperado Enforcement LLC, jonka myötä Raidenin suojelema pääministeri kuolee, ja tämä itse menettää silmänsä sekä vasemman kätensä. Noh, tämähän ei ole tälle mitään uutta ja uupuvat osaset saadaan mukavasti korvattua paremmilla osilla. Tämän myötä Raiden alkaa ottaa vastaan tehtäviä liittyen Desperadoon, saaden selville näiden hirveän suunnitelman ja löytäen samalla sisimpänsä.
Totta puhuen en odottanut tarinalta näin jämäkkää lopputulosta. Asiaan ehkä vaikutti hiukan se ettei PlatinumGames ole Infinite Spacea lukuunottamatta tehnyt hyvää tarinaa peliin koskaan, mutta toivoa toi fakta että Kojima Productions oli tällä kertaa tarinasta vastuussa. Lopputulos oli todellakin hyvä, mitään hiukeita käänteitä ei toki nähty mutta tarina oli hyvinkin mielenkiintoinen sekä erittäin Metal Gear henkinen, vaikkakin toiseen potenssiin mitä tulee yliampuvuudessa. Välivideot kuitenkin loistavat lyhyydellään, asian ytimessä pysytään ja turhat asiat jätetään selittämättä. Käsikirjoitus pelissä on erittäin miellyttävää, satunnainen läppä mitä on heitetty on hyvää, ympäriinsä on viljelty lukuisia viittauksia Metal Gear sarjaan sekä popkulttuuriin yleensä, kemiat Raidenin ja taustatukitiimin välillä on hyviä ja ennenkaikkea hahmot - joidenkin stereotyyppisyydestä huolimatta - ovat hyvin antoisia. Ainakin pomovastukset.
Pelimekaniikan puolesta taas pystyi odottamaan huikeaa settiä, onhan PlatinumGames kuitenkin sen takana. Siinä missä Bayonetta ja Vanquish olivat tarinallisesti köyhiä osoittautui näiden pelimekaniikka varsin rautaiseksi. Metal Gear Rising ei ole poikkeus, vaikka parantamisen varaa olisi.
Siinä missä puolustaminen pelissä on useille ehkä iso kynnys pelissä ja ennenkaikkea mysteeri miten se varsinaisesti tapahtuu, itse en siitä oikeastaan lähtisi nipottamaan. Mielestäni tämä "yksi parry yksi isku" järjestelmä on varsin mukava ja ennenkaikkea onnistumisen tunnetta antava. Puolustaminen on helppo mokata joten aina on vähän varpaillaan onnistuuko se ja on erittäin tyydyttävää kun tässä sitten onnistuu. Kieltämättä kyseessä on ehkä turhan vaikea ja epäselvä ratkaisu, mutta Easy-vaikeustasolla tälle on mahdollista saada helpotusta.
Muuten pelimekaniikassa ei ole oikeastaan valittamista, comboja riittää joten peli ei ole ihan puhdasta nappuloiden rämpyttämistä ja toiminta on erittäin nopeatempoista, mukavaa ja kaikkea sitä säestää vielä loistava soundtrack. Asioiden leikkely on kanssa hauskaa puuhaa (en sitten tiedä onko oikein sanoa sitä "hauskaksi" kun vihollisen pistää sadaksi palaseksi) ja yllättävän monia asioita ympäristöstä saa oikeastaan pistettyä palasiksi. Joskus hajoavaa ympäristöä saa käytettyä taistelussa hyväksi mutta juuri järkeviä tilanteita hyvin harvoin taitaa pelissä esiintyä. Pelimekaniikka on myös hyvin uskollinen Solid sarjan peleille, nimittäin suurimman osan tehtävistä voi ratkaista ilman viholliskontaktia ja tarpeeksi kun pelaa niin jopa ilman tappoja! Aseenasi ei ole myöskään pelkästään miekka vaan pelistä löytyy useaa kranaattia ja raketinheitintä, kaikista vihollisia harhauttavista esineistä puhumattakaan. Hiippaillessa harhauttavat kranaatit ja pahvilaatikot tulevatkin todella tarpeeseen.
Peli on loppujen lopuksi hyvin lyhyt. Ajastin ei toki laske välivideoita ja muuta mutta nämäkin kun ohittaa peli ei muutamaa tuntia pidempi ole. Henkilökohtaisesti tämä ei itseäni haittaa vaan mutta on ymmärrettävää jos joku kokee ettei se ainakaan 60-70€ arvoista ole, vaikka väittäisin että Metal Gear Risingin toiminta on jotain jonka jokaisen toimintapelejä arvostavan tulisi kokea hinnalla millä hyvänsä. Sanottakoon kuitenkin että peli sisältää runsaasti kerättävää mikä antaa syytä pelata peli useampaan kertaan läpi ja tämän lisäksi pelistä löytyy myös 20 VR missiota joiden parissa voi vierähtää tovi... ensin tehtävien löytämisessä tarinan sisältä ja sitten näiden kaikkien peittoamisessa.
Yksi asia mitä itse ainakin jäin kaipaamaan oli chapter select. Tai en ainakaan ole mistään tätä ominaisuutta löytänyt, mutta juurikin keräiltävien juttujen takia olisi helpottavaa jos voisi hypätä suoraan siihen lukuun missä haettava asia on eikä aloittaa peliä aina alusta.
Vaikeustasoa hakevat saavat myös osansa tässä pelissä, haastetta riittää VR missionien kultaamisessa sekä kaikkien tehtävien ässääminen Revengeance vaikeustasolla. Jos siis achievementtejä tai trophyja haluaa. Uskoisin silti että kovimmatkin toimintapelikonkarit saavat nuoleskella maata Revengeance vaikeustasolla.
Teknisistä jutuista en paljoa osaa sanoa mutta kaikesta toiminnasta ja rytinästä huolimatta on kyllä huikeaa huomata ettei peli juuri framedropeista kärsi. Joskus "ingame codec-keskustelujen" aikana tuntuu peli hiukan tökkivän mutta sen kummempaa en ole nähnyt. Peli pyörii uskomattoman sulavasti, vaikkakin ympäristöt jäävät vähän tyhjiksi ja hajotetut asiat häviävät aina hetken päästä. Itseäni tämä lähinnä kosmeettinen vaiva ei tosin haittaa, en kyllä odottaisikaan että taistelutantereella nähtäisiin lukuisia siviileitä (tai ylipäätänsä elämää) ja jos vihollisia olisi yhtään enempää ehkä repisin hiukseni vaikeammilla vaikeustasoilla.
Ehdottomasti suosittelen peliä kaikille toimintapelien ystäville. Metal Gear faneista osa taitaa ernuilla hiiviskelyhalullaan mutta eihän peli edes ole Metal Gear "Solid", ja lähinnä ihmettelen kuka haluaa puhtaan hiiviskelyn pelistä joka kertoo kyborgininjasta. Metal Gear sarjassa kun ninjat ovat aina osoittautuneet niin koviksi hiippailijoiksi (sarkasmia jos joku ei ymmärtänyt).
Jos pitäisi peli arvostella niin objektiivinen arvosanani olisi 7/10 mutta henkilökohtainen arvosanani olisi 97/100. Hölmö sanoa "objektiivinen arvosanani" mutta tarkoitan tällä sitä että sysään sen kaiken intoni pelistä sivuun ja edes yritän katsoa peliä objektiivisesta näkökulmasta.
edit. Perun puheeni Chapter Selectin puutteesta, siellähän se lymysi Story valinnan takana. Luulin että sieltä lähtee vain uusi peli käyntiin. Tässä tapauksessa 98/100.
Peli on jatkumoa ensimmäiselle osalle, mutta pelin takana on kuitenkin ollut aivan eri tiimi ja se näkyy. Juonenkaan puolesta DMC2 ei koita ollenkaan, pikkukylän vanha nainen ja tiukkapeppu Lucia pyytävät Dantea päihittämään ison pahan korporaation johtajan joka myös sattunee olemaan demoni. Tämä demoni havittelee erinnäisiä esineitä tehdäkseen itsestään kaikkivoimaisen ja tietäväisen demonin...ai niin ja avatakseen portin demonien maailmaan. Tuppisuu Dante hyväksyy pyynnön heittämällä kolikkoa ja näin matka alkaa.
Tarina ei kehity mihinkään suuntaan eikä ole erinnäisen viihdyttävä, eikä asiaa auta vakavampi mutta naurettava ääninäyttely. Pelin pääpahis Arius näyttäisi olevan jotain sukua Heihachi Mishimalle ainakin ulkonäön puolesta, äänensä puolesta jollekkin ranskalaiselle kirkujalle. Puheliaasta japsi cool dantesta on taas tehty vakavempi tuppisuu joka letkauttelee pari sanaa aina siellä täällä. Lucian aksentti ei myöskään ole vakuuttava, jos peli ei koittaisi olla niin vakavempi niin nämä oisi paljon helpompi sulattaa. Monissa välianimaatioista ei ole edes mitään dialogia vaan hahmot katsovat kaukaisuuteen kunnes rating ruutu päsähtää näyttöön. Ensimmäisen osan bossien persoonallisuus loistaa myös poissaolollaan, he ilmestyvät jostain ja taistelu alkaa. Useimmat bossit siis ovat äänettömiä luoti/miekkasieniä.
Pelissä on kaksi kamppanjaa, toinen on omistettu Dantelle ja toinen Lucialle. Danten ristiretki 18 chapteria kestänee noin 3-4 tuntia johon ei ole laskettu välianimaatioita jne, Lucian kampanjan 13 chapteria kestää 2-3 tuntia. Lucian kamppanjassa mennään samoja kenttiä ja vihollisia mutta eri järjestyksessä, tosin lucialla on yksi oma vedenalainen kenttä joka on ehkäpä pelin heikoin kenttä kiitos kömpelön ja hitaan kontrollien joiden kanssa pitäisi vielä taistella monia vihollisia yhtä aikaa.
Pelissä on kyllä uppgrade systeemi mutta se on oikeastaan vain osta itemi, lisää hp, lisää DT, vähän tehokkaampi ase X, vähän tehokkaampi tuliase X tyyppiä. Eli uusia iskuja tai comboja ei ole ostettavissa, kaikki aseet on löydettävä tehtävistä. Kummallekkin on kolme miekkaa ja neljä tuliasetta, useimmiten standardi ase millä aloitat ovat ne parhaimmat. Kaikilla aseilla perus combo, stinger ja ylöslyönti ovat täysin samanlaiset. Ainut oikea mukava kustomointi on amuleteissa jotka muokkaavat Devil Triggeriä, voit esim: valita että pystyt lentämään DT:llä tai juoksemaan nopeaan taikka lyöt paljon kovempaa tai lyödessäsi hidastat aikaa jne.
Noh kun juoni ja ääninäyttely on vielä vähemmälle huomiolle jätetty niin eiköhän luulisi että ainakin gameplay olisi rukattu täydellisyyksiin, kuinka väärässä olinkaan Kentät itsessään ovat ihan hyviä, mutta taistelusysteemi ja kamera eivät yllä tarvitulle tasolle. Kun Dante/Lucia hakkaa niin joka lyönnin jälkeen hahmo pitää kiusallisen tauon aivan kuten hänen aseensa olisi liian raskas tai jotain. Tykkäsin kyllä että peliin oli lisätty dodge nappi, mutta Dante/Lucia ei osaa väistää jos lyönti tai combo on jo käynnissä. Osalla vihollisista on myös ohjautuvia iskuja/projectaaleja jotka on pakko väistää tätä dodgea käyttäen, mutta asiaa ei helpota kiusalliset tauot lyöntien jälkeen ja se että lyöntien aikana ei voi väistää. Samaan kun laitetaan se että agressiivisemmat viholliset käyvät samantien naamalle vaikka iskun väistääkin ja se että monet näistä ovat myös kunnollisia ammus/miekkasieniä jolloin pitää valita että tapanko tämän nopeaan jotta saan paremman scoren ajasta vai olenko ottamatta iskua että saan paremman scoren siitä. Jo menettämällä 1/5 hp:sta saat C tai D ratingin otetusta damagesta joten valitsin mielummin nopeamman läpäisyn.
Rating systeemiä on helppo käyttää hyväksi kunhan ei ota osumaa, lyö stingerillä/ilmoihin ja ampuu tämän jälkeen pari kertaa -> toista niin saa nopeasti hyvät arvosanat kunhan ei ota osumaa. Monesti kuitenkin kamera tuppaa jättämään pelaajan jomman kumman puolen täysin pimentoon tai kuvakulma muuten niin toivoton että kameran ulkopuolelta tulevaa vihollista on hankala väistää. Ainakaan oman muistin mukaan ei yhdessäkään hack and slash pelissä ole ollut näin huonoa kameraa, targetointikaan ei hoida asiaansa senkään paremmin. Ainakin itse ajattelen että järkevintä olisi että targetointi aina ottaisi lähimmän vihollisen tai sen isoimman/vaikeimman vastuksen tähtäimiin. Tässä kuitenkin targetointi ottaa välillä kenet sattuu tähtäimeen vaikka toinen vihollinen olisi suoraan edessäsi. edes seinät eivät joskus estä targetointia ottamasta vihollista tähtäimeen, näin ollen taas menetetään rating ihan turhan takia. Bosseissa ja isoissa vihollislaumoissa targetointi aina yleisesti pikkuiset viholliset ensin vaikka olisit bossissa kiinni asti, todella rasittavaa.
Osa vihollisista tosiaan osaavat pitää itsensä kaukana jolloin tehokkaista aseista on hyötyä, toisaalta nämä aseet ovat kaikkeen aika tehokkaita jolloin osa bosseistakin voi tiputtaa pelkästään ampumalla. DMC1:ssä tällainen strategia oisi vienyt aivan liikaa aikaa sillä aseet eivät olleet kovin tehokkaita, kyllä tuohon ammuskeluun silti menee bosseissa kauan sillä niillä voi olla monen monta palkkia hp:ta. Joitain ei vain saa kiinni ilman Devil Triggerin lentokykyä, vaikka viimeinkin Dante/Lucia osaa tehdä 3-4 iskun ilma combon on sen kantama surkea ja sen joutuu tekemään samaan viholliseen monta kertaa jos kaikki iskut eivät osu ensimmäisellä kerralla.
Vihollistyyppejäkään ei ole kovin montaa, enemmän kuitenkin kuin ensimmäisessä mutta ne ovat tehty ilman mitään mielikuvtusta. Esim Infested tank, tuliapina, naapurin pässi. DMC2 kehittäjät kehtasivat vielä ottaa pari bossia ensimmäisestä osasta ja nämä toimivat huonommin kuin ensimmäisessä osassa. Heidän liikkeistään ei saa niin hyvää visuaalisia merkkejä ja puolet heidän iskuistaan ovat kadonneet.
[spoiler]Ariuksen viimeinen muoto näyttää jotenkin tutulta....hmm oisikohan otettu RE2:n bossista. Yhdennäköisyys on huomattava -___-[/spoiler]
DMC2 ei siis ole kestänyt ajan hammasta. Juoni on täysin olematon ja ääninäyttely on karseaa. Taistelu tönköhköä vaikka uusi väistö nappi on ihan mukava lisä, 10x hp naamalle tulevat viholliset taas tekevät taisteluista aivan tarpeettoman pitkiä. Eikä mitään uusia liikkeitä ole opittavaksi jolloin käteen jää 2x kertaa pelattava puuromassa jota on vaikea suositella muille kuin HC DMC faneille.
Neverwinter Nights oli Baldurin Porttien ohella Biowaren vanhemmasta tuotannosta jäänyt aikoinaan kokematta, mutta nyt on tuokin aukko paikattu. Kuten Baldurs Gatet, myös Neverwinter Nights perustuu D&D-sääntöihin (en nyt muista mihin versioon) ja Faerunin maailmaan. Muutenkin peli muistuttaa BioWaren ensimmäisiä mestariteoksia paljon, paitsi ettei Neverwinter Nights yllä ainakaan juonensa ja hahmojensa osalta Baldur's Gate pelien tasolle. Juoni on varsin ennalta-arvattava ja kliseinen, eikä pääse oikein säväyttämään missään vaiheessa, vaikka sitä muuten seuraa ihan mielellään.
Yksi BioWaren pelien vahvuuksista on ollut hahmojen välinen dialogi, mutta Neverwinter Nightsin pääkampanjassa tätä ei oikein pääse syntymään. Hahmoja ei voi olla mukana kuin yksi kerrallaan ja verratuna monini muihin BioWaren peleihin keskustelua näiden hahmojen kanssa on melko vähän. Jokaisessa pelin chapterissa nämä hahmot kertovat omista taustoistaan ja pyytävät pelaajaa etsimään jonkun esineen, mutta siinäpä se sitten onkin...toki romanssejakin on mukana, mutta vaikka niitä pääsikin syntymään, niin peli loppuu tylysti lähes heti pahuuden kukistamisen jälkeen, eikä pelaaja pääse viemään romansseja sänk....siis loppuun asti ja muutenkin oman hahmon kohtalo jätetään auki, sillä pelin lisäosissa pelataan toisella hahmolla (vaikka se hahmo olisi täysin sama jolla pelasit pääkampanjan läpi ja tapaisit pääpelistä tuttuja hahmoja, nämä eivät hahmoasi tunnista)....en kyllä käsitä, miksi BioWarella on näin typerään ratkaisuun päädytty.
Itse pelaaminen/taisteleminen on melko suoraviivaista Baldur's Gate pelien tapaan...pelin saa tuttuun tapaan pysäytettyä, mutta tälle ominaisuudelle tulee melko harvoin käyttöä, sen verran helppo peli, ettei mitään taktiikoita tarvitse juuri miettiä. Inventaario tilaa on onneksi Baldureita enemmän ja oikeastaan harvoin tulee tilannetta eteen, että kamaa joutuisi heittämään pois. Tekoäly-kavereille pystyy antamaan erilaisia komentoja, kuten käyttävätkö nämä melee vai ranged aseita, kuinka kaukana ne pysyvät pelaajasta jne. Valitettavasti sivuhahmojen varusteita ja aseistusta ei pääse itse muuttamaan, vaan ne vaihtuvat automaattisesti pelin edetessä.
Neverwinter Nights oli BioWaren ensimmäinen peli, jossa nähtiin 3D-grafiikkaa ja tämä näkyy etenkin kulmikkaissa hahmoissa, sekä maaston vaatimattomina yksityiskohtina. Valaistus, sekä varjoefektit ovat kuitenkin suhkot komeita peliltä joka on julkaistu v.2002. Ääninäyttely sekä musiikki ajavat asiansa, mutta eivät nekään yllä Baldur's Gaten tasolle. Pisteitä Neverwinter Nightsin pääkampanjalle voisi antaa 8/10. Ihan kiva peli, mutta ei yllä hätyyttelemään kummankaan Baldur's Gaten klassikko-statusta.
Pelin ensimmäinen lisäosa Shadows of Undrentide on sekin ihan kiva, mutta samalla jotenkin mitäänsanomaton kokemus. Lisäosassa olisi tosiaan tarkoitus jatkaa uudella hahmolla, mutta itse jatkoin samalla Paladinilla, jolla pääkampanjankin pelasin läpi....tästä johtuen etenkin alkupään surkeat koboldit eivät tarjoa minkäänlaista vastusta. Juoni ja hahmot eivät tälläkään kertaa oikein säväytä, poikkeuksena Kobold-bardi Deekin, jonka tosin monet voivat kokea myös ärsyttävänä hahmona. Lyhyesti sanottuna lisäri tarjoaa lisää samaa Neverwinteriä ilman suuria uudistuksia ja yllätyksiä, joten tästä 7/10
Pelin toinen lisäosa Hordes of the Underdark onkin sitten koko paketin paras osuus. Mukana voi olla kaksi kumppania kerrallaan, hahmot myös silloin tällöin keskustelevat toisensa kanssa ja näiden varusteita voi vapaasti muokata. Myös pelin juoni on pääkampanjaa ja ensimmäistä lisöosaa kiinnostavampi, mahtuupa mukaan eräs suurempikin valinta-tilanne. Vastaan tulee myös pääkampanjasta tuttuja hahmoja ja tällä kertaa juoni myös saatetaan kunnolla päätökseensä, sillä pelin lopussa kerrotaan mitä kullekkin hahmolle loppujen lopuksi tapahtui....Hordes of the Underdark tarjoaa kaikkea sitä, mitä jo itse emopelin olisi pitänyt tarjota, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan.8,5/10
Kaiken kaikkiaan Neverwinter Nights lisäosineen oli positiivinen pelikokemus, vaikka BioWaren parhaimmistoon se ei kuulukkaan. Neverwinterin suurimmat ansiot taisivat aikoinaan tullakin sen online-ominaisuuksista, sekä modi-tarjonnasta, mutta kyllä tuo yksinpelattunakin maistui.
Trine & Trine 2 (PC)
Trinet kuuluvat kyllä ehdottomasti Suomalaisen pelitarjonnan parhaimmistoon. Pelit yhdistävät tasoloikkaa, ongelmanratkontaa, (yksinkertaista/helppoa) taistelua ja co-op pelaamista todella nättiin ja komeaan paketiin.
Pelattavan on kolme erilaista hahmoa, Warrior, Thief ja Wizard ja näistä jokaisella on omat erityistaitonsa.Warrior on tietenkin paras taistelija ja pystyy kilpensä avulla suojaamaan paitsi itseään, myös muita. Thief pystyy paitsi ampumaan nuolia, myös köytensä avulla kiipeämään/heiluttamaan itsensä paikkoihin, johon muut eivät välttämättä pääse. Wizardin päätehtävä on avittaa puzleissa, hahmo pystyy taikomaan tyhjästä laatikoita sekä "lautoja", ja näitä levitoimalla Wizard pystyy auttamaan muut hahmot vaikkapa rotkon yli. Hahmot keräävät kokemusta kentistä löytyvillä xp-potioneilla ja "palloilla", joita ajoittain tippuu myös vihollisilta. Näitä tarpeeksi keräämällä hahmot saavat skillpointseja, joita sitten voi käyttää uusien kykyjen ostamiseen tai vanhojen kykyjen parantamiseen.
Molempien pelien ja ETENKIN Trine 2:n ehdoton vahvuus on audiovisuaallinen toteutus. Pelit nojaavat vahvasti klassiseen satu-fantasiaan ja tämä näkyy taidesuunnittelussa ja kuluu pelin soundtrackissa, joka luo peleihin juuri sopivan "satumaisen" tunnelman. Ensimmäinen Trine on nätti peli, mutta Trine 2 tuo jatkuvasti silmien eteen lähes käsittämättömän upeita ja värikkäitä maisemia, että niitä on lähes pakko jäädä hetkeksi ihastelemaan. Ainakin PC:llä parhaimmilla asetuksilla pelattuna Trine 2 on ehdottomasti yksi komeimmista peleistä koskaan!
Ensimmäisessä Trinessä yksi häiritsevä tekijä oli se, että erilaisia vihollistyyppejä ei ollut oikeastaan ollenkaan, taistelemaan joutui ainoastaan luurankoja vastaan. Vaikka Trine 2:ssa suurin osa vihollisista on goblineita, vastaan tulee myös silloin tällöin hämähäkkejä ja isompiakin mörriäisiä. Kaiken kaikkiaan Trine 2 tekeekin juuri sen minkä jatko-osan pitää, ja pistää lähes kaikilla osa-alueilla edeltäjään paremmaksi.
Vaikka Trinet on mahdollista pelata myös yksin, kannattaa ne ehdottomasti kokea ainakin yhden kaverin kanssa. Ensimmäinen peli tuli pelattua broidin ja toinen (joka on tosin vielä hiaman kesken) tyttöystävän kanssa ja hauskaa on ollut :D. Juonta peleissä ei ole kuin nimeksi, mutta se on täysin sivuseikka. Trinet ovat hauskoja, visuaallisesti upeita pelejä, joissa hinta-laadu suhde on enemmän kuin kohdillaan.
Trine: 8/10
Trine 2: 9/10
Saints Row the Third (PC)
Sarjan kaksi ensimmäistä peliä eivät juuri koskaan kiinnostaneet, mutta kolmas-osa sai sentään hiaman kiinnostumaan, kiitos täysin älyvapaan meiningin. Kun THQ-sitten jakoi pelejänsä miltei täysin ilmaiseksi Humble-Bundle paketissa, niin pitihin tuo ostaa...eikä tarvinnut katua, vaikka rahaa pistikin enemmän kuin vain sen 10 senttiä ;)
Sainst Row the Thirdin ehdottomat vahvuudet ovat sen älyvapaa juoni ja meininki. Kun tuntuu että peli ei enää voisi hullummaksi mennä, heittää peli toisen vahteen silmään. Vakavahenkisenä pelinä en varmasti olisi nauttinut tästä läheskään yhtä paljon, etenkin kun Steelport pelin tapahtumapaikkana noin muutoin on varsin ankean näköinen ja muistuttaa ehkä jopa liikaa GTA IV:n Liberty Citya. Vaikka hahmot eivät pelihistorian parhaimmistoon kulukkaan, pistivät ne silti enemmän naurattamaan, siinä missä monet GTA IV:n hahmot lähes ärsyttivät. Kampanjalla on juuri sopivasti pituutta ja pelissä riittää myös sivutehtäviä, joista monet jatkavat pelin älyvapaalla linjalla, tylsimpinä näistä ehkä ajoneuvon kaappaus ja tappo-keikat. Oman pelihahmon ulkonäköön pääsee vaikuttamaan ehkä enemmän kuin yhdessäkään vastavaassa genren pelissä....mikään ei estä tekemästä vaikkapa vihreää Hulk-hahmoa ja juosta munasillaan pitkin katuja.
Saints Row the Third ei älyvapaan huumorin lisäksi pääsee varsinaisesti loistamaan oikein millään osa-alueella, mutta toisaalta peli on varmaa laatutyötä, jossa ei myöskään todella selkeitä heikkouksia ole. Hyvä että Volition ja Saints Row löysivät uuden kodin THQ:n kaaduttua ja toivottavasti sarjan seuraava osa jatkaa samalla linjalla, mutta pistää entistäkin paremmaksi. Vakava henkisemmän GTA:n rinnalla hullunkurinen Saints Row ehdottomasti ansaitsee paikkansa. 8/10
Company of Heroes (+ lisäosat)
Toinen THQ:n Humble-Bundlen peli, joka erityisesti kiinnosti. Ylistävistä arvosteluista ja kommenteista huolimatta ohitin Relicin toisen RTS-hitin aikoinaan vain olan kohautuksella, sillä toinen maailmansota ei pelien aiheena ei oikein koskaan kiinnostanut....nyt virhe tuli kuitenkin korjattua ja Company of Heroes nousi välittömästi suosikki RTS-pelieni joukkoon.
Relic siirsi monia Warhammer 40k: Dawn of Warissa käyttämiään ideoita CoHiin ja kehitti joistakin niitä paremmiksi. Kuten Dawn of Warissa, myös CoHissa resursseja ei kerätä kaivoksista tai metsää hakkaamalla, vaan kartalla olevia pisteitä valtaamalla....CoHissa Relic jalosti tätä ideaa eteenpäin, kentältä löytyvät strategiset ja resurssi-alueet pitää olla yhdistettynä toisiinsa, tai muuten resursseja ei tipu.
Yksittäisiä sotiaita ei sniperin ja engineerin lisäksi kouluteta, vaan riflemanit ja vastaavat toimivat Dawn of Warin tapaan pienissä yksiköissä, joille pystyy halutessaan ostamaan paremaa anti-tank tai anti-infrantry aseistusta. Sotilaat myös pysyvät paremmin elossa ottamalla suojaa esimerkiksi muureista, heikkasäkeistä ja rakennuksista. Rakennukset tosin voivat myös hajota ja lopulta kokonaan romahtaa vihollisen tulituksessa ja helpoin tapa päästä rakennukseen linnoittautuneista vihollisista onkin kranaattien ja muiden räjähteiden käyttö, liekinheitin tankin ohella. Musertavien tappioiden ja ylivoiman edessä jäljellä olevat yksiköt voivat myös panikoida ja paeta. Tankkien välisessä taistelussa on ilahduttavasti otettu huomioon Saksalaisten kaluston selvä tekninen paremmuus....Jenkkien Sherman on lähes avuton Pantherin, saatika sitten Tigerin edessä...ainoa järkevä tapa näiden teräspetojen tuhoamiseen on yrittää kiertää tankkien sivustaan tai taakse, jossa panssarointi on heikompi. Tankeista voi myös erikseen tuhoutua vaikkapa moottori tai tykki, tosin telaketjut kestävät vaikka ajaisi miinoitteen yli. Pelin edetessä saa kokemusta oikeastaan kaikesta mitää tekee, oli se sitten alueiden valtaamista, rakennuksien pystyttämistä tai vihollissotilaiden tappamista. Tarpeeksi kokemusta keräämällä saa pisteitä, joilla pystyy kolmesta kehityspuusta valtisemaan esimerkiksi tykistökeskityksia, ilmatukea, parempia tankkeja, jne. Kaikki nämä edellä mainitut asiat auttavat CoHia erottumaan edukseen RTS-pelien joukosta, ja ehdottomasti haluasin nähdä vastaavia elementtäjä lisää tässä genressä.
Vaikka CoH julkaistiin jo 2006, on sen ulkoasu edelleen komeaa katseltavaa, etenkin räjähdysten osalta. Etenkin tykistökeskitykset näyttävät ja kuulostavat todella upeilta ja muutenkin äänimaailma ja grafiikka on kunnossa. Emopelin kampanja ei ole järin pitkä ja siinä seurataan jo moneen kertaan nähtyä Normandian maihinnousua ja Ranskan maaseudun vapauttamista. Pelin lisäosista ensimmäisessä, Opposing Frontsissa päästään sotaa kokemaan myös saksalaisten ja brittien näkulmasta. Siinä missä Jenkeillä ja Britellä pelattaessa ollaan lähes aina niskan päällä, Saksalaisten kampanja onkin sitten tunne lähes epätoivoista taistelusta ylivoimaista vihollista vastaan. Pelin toinen lisäri, Tales of Valor onkin sitten heikompi esitys...se tarjoaa peräti kolme kampanjaa, mutta valitettavasti näistä jokainen on vain kolmen tehtävän mittainen ja jokainen kolme tehtävää tapahtuu yhdessä ja samassa kentässä. Positiivisena puolena lisäri sentään yrittää tarjota jotain vaihtelua...yhdessäkään kampanjassa ei juurikaan kerätä resursseja vaan esim ensimmäisessä "Tiger Ace" kommennetaan yksittäistä "super-Tiikeriä", toisessa kampanjassa vain kourallista amerikkalais-sotilaita ja kolmannessa puolusetaan kylää ylivoimaista vihollista vastaan....tällaiset tehtävät olisivat olleet ihan mukavaa vaihtelua jonkin pidemmän kampanjan ohessa, mutta tällaisenaan kyseessä on kuitenkin varsin tarjoava lisäosa...mikäli kyseisen lisärin olisin joskus aikoinaan ostanut erikseen, tuntisin itseni huijatuksi. Tehtävät olivat ihan viihdyttäviä, mutta sisältöä on liian vähän ja kenttien kierrätyksestä on pakko rokottaa pisteitä.
Moninpeliä tuli kokeiltua pari matsia, ja se olisi varmasti kaveriporukalla viihdyttävää, mutta veteraanipelaajia vastaan ei niinkään xP...Yksinpelinäkin CoH lisäosineen oli kuitenkin sen verran hyvää viihdettä, että varmasti tulee myös jatko-osa hommattua jossain vaiheessa. Ehdin CoHin jo haukkumaan maan rakoon, kun en sitä omalla (tehovaatimukset täysin täyttävän) PC:llä saanut toimimaan, mutta onneksi sitten broidin koneella pääsin tämän loistavan RTS-pelin kokemaan.
CoH: 9/10
Opposing Fronts: 8/10
Tales of Valor: 6/10
Fable: The Lost Chapters
Fablen pelasin jo aikoinaan pariinkin kertaan Xboxilla ja vaikka en todellakaan ole samaa mieltä joidenkin pelaajien kanssa siitä, että kyseessä olisi yksi kaikkien aikojen parhaista RGP-peleistä, niin Fablesta silti jäi todella hyvät muistot, joita päätin PC:lle v.2005 julkaistun The Lost Chaptersin myötä virkistää.
Kuten aikoinaan Black&Whiten, niin myös Fablen kanssa Peter Molyneux lupasi kuun taivaalta. Mitä lopulta jäi käteen ei todellakaan ollut roolipelien vallankumous tai klassikko, mutta kuitenkin laadukas ja viihdyttävä peli, joka hurmasi etenkin Albionin klassiella fantasia-maailmallaan. Toisaalta pelin juoni on yksinkertainen ja hiaman tylsähkö, mutta tämä asia häiritsee loppupeleissä kuitenkin yllättävän vähän, kuten myös se että pelimaailma on mallia kapeahko putki, eikä Fable roolipeliksi ole edes järin pitkä, saatika vaikea. Kaiken järjen mukaan Fablen pitäisi tämän perusteella olla varsin keskinkertainen peli, mutta näin ei mielestäni kuitenkaan ole. Itse pelaaminen on nimittäin kuitenkin hauskaa ja kuten todettu, Albionin maailmassa on sitä taianomaista vetovoimaa. Taisteluun ja kokemuksen keräämiseen lisätty näppärä idea on Combat Multiplier. Mitä pidempään pelaaja onnistuu väistämään vihollisen iskut ja samalla jatkamaan hyökkäystä, sen suuremmaksi CM kasvaa, jonka kauttaa experince-orbeista saa enemmän kokemusta. Hahmon kehityksen kannalta on myös mukavaa, ettei sitä rajoiteta mitenkään, vaan oma hahmo voi olla miekkaa heiluttava wizard ja siinä sivussa ampua jousella jos mieli tekee (jälkimmäinen kuitenkin hyödyttömin taito koko pelissä)
The Lost Chapters ei loppujen lopuksi lisää hirveästi uuttaa Xbox-versioon nähden. PC-versiossa juoni kuitenkin jatkuu vielä siitä mihin se Xbox-versiossa päättyi täysin uudella alueella parin uuden vihollistyypin kera, joskin tämä uusi pätkä ei ole kovin pitkä ja tämän lisäksi siellä täällä tuli vastaan parisen uutta lisätehtävää, joten Xboxilla pelin tahkonneiden iloksi uutta sisältöä ei silti ole kovinkaan paljon, ensimmäisen pelin kokonaan missanneiden kannattaa tietenkin hommata tämä PC-versio.
Fablen pariin oli kutenkin mukava palata monen vuoden tauon jälkeen ja verestää muistoja. Fable ei lunastanut kaikkia Molneyxin lupauksia, enkä osaa sanoa onko ensimmäinen Fable sarjan paras peli vai huonoin, sillä Fable 2 ja 3 ovat edelleen pelaamatta, mutta pelaamattakin voin sanoa, että ei tämä ainakaan sarjan mustaa lammasta, Fable:Journeya huonompi peli ole xP 8/10
Tuli tuossa puolitoista tehtävää Normal-tasolla. Pelihän jatkaa Sniper Elite V2:n jalanjälkiä, mutta sijoittuu ennen ensimmäistä DLC:tä (Let's Kill Hitler taisi olla nimi). Pelin juonihan melkoisesti tiivistyy tuohon, että Hitler lykkää Plan Z:n käyntiin ja sitten alkaakin selviytyminen.
Peliä siis pelasin yksinpelinä, vaikka peli onkin kaavailtu parhaimmillaan olevan neljän pelaajan co-op. Ensimmäiset tehtävät ainakin liikkuivat putkijuoksumaisesti puolustuspaikasta toiseen, joissa mentiin hieman last stand -periaatteella eteenpäin. Kun kaikille zombeille oli tasapuolisesti jaettu lyijyä, niin aukeni mystisesti ovi, josta pääsi eteenpäin.
Peli itsessään on hyvinkin viihdyttävää, kaikkine hidastuksineen. Jos Sniper Elite V2 oli mielestäsi hyvä, niin on tämä peli puolestaan hauska. Suosittelen lämpimästi, mukavaa mättöä Ni No Kunin jälkeen ;)
Videossa sitten pörräilee kaverit Mumblessa pelaamassa Dota 2:ta, elkää ihmetelkö. Koitin näin saada videoon hieman enemmän sisältöä. Jos tykkäätte niin tykätkää ja tilatkaa, tulee aika tasaisin ajoin uusia videoita uusista peleistä :) Seuraavaksi Tomb Raider!
Elikkäs tuon nimihirviön takana on siis Rebellion-studio, joka on tunnettu myös Dead Island -pelistä.
Dead Island on kylläkin Techlandin kehittämä ja pääasiallisesti Deep Silverin julkaisema tuote. Rebellion on sen sijaan vääntänyt juuri Sniper Elitea, NeverDeadin ja Aliens vs. Predatoreja.
Lainaus käyttäjältä HekekeSniper Elite: Nazi Zombie Army
Elikkäs tuon nimihirviön takana on siis Rebellion-studio, joka on tunnettu myös Dead Island -pelistä.Dead Island on kylläkin Techlandin kehittämä ja pääasiallisesti Deep Silverin julkaisema tuote. Rebellion on sen sijaan vääntänyt juuri Sniper Elitea, NeverDeadin ja Aliens vs. Predatoreja.
Oliko näin! No voihan! Jotenkin tuntui yks yhteen. Korjaanpas virheen
Monien erinäisten vaiheiden jälkeen sain vihdoin läpäistyä tuossa muutama päivä sitten Far Cry 3:sen läpi. Itse kuuluin siihen hieman pienempään joukkoon joka tykkäsi myös Far Cry 2:sta, joten odotukset tätä peliäkin olivat korkeat, etenkin kun pelimedia tätä hieman enemmän kehuikin. Ja voi pojat, ei pettänyt peli ei!
Peli on ensinnäkin erittäin komea! Itse pelasin PS3-versiota, joten voin vain kuvitella miltä peli näyttäisi PC:llä. Lagimista ja bugaamistakin tapahtui erittäin erittäin harvoin, enkä itse kuulu niihin pelaajiin edes jotka noista jaksaisivat nitistä, ainoastaan silloin jos ne vaikuttavat omaan pelisuoritukseeni. Otetaan vielä huomioon kuinka valtavan kokoinen pelialue on, ja kuinka se silti näyttää hyvälle, pitää kyllä näyttä peukkua ylöspäin Ubisoftin poppoolle.
Sitten itse tarinaan. Tästä eräästä kannessakin esiintyvästä pahiksesta on luultavammin sanottu kaikki mahdollinen, mutta sanotaanpa nyt vielä omasta puolesta: Vaas, helvetin hyvä pahis! Jotain niin karmivaa ja kiehtovaa tässä henkilössä on, etten tiedä vihaanko vai rakastanko häntä enemmän. Yksi asia on kuitenkin sanottava: [spoiler]Hieman harmittaa tietyllä tavalla tapa millä Vaas tapetaan. Ehkä myös se, että mielestäni Vaas oltaisiin voitu jopa sinne loppuun asti pitää, sillä Hoyt ei yltänyt samalle mielipuoliselle tasolle[/spoiler]. Muutenkin sivuhahmoja on pakko kehua, kun taas sitten Jason... jotenkin oli todella vaikea kuvitella usein, että tämä noin parikymppinen Jenkki-nuori muuttuisi todelliseksi tappokoneeksi yhtäkkiä. Toki tarinankerronnallisesti ei tähän mikään karski machomies olisikaan sopinut, mutta silti immersio välillä tuntuu menevän pieleen. Loppuratkaisu oli taas aika ennalta-arvattava kun oltiin loppumetreillä, ja riippuen myös vähän pelaajasta, voi luvassa olla jopa aika traaginen loppu, ainakin itse koin sen niin. [spoiler]Tässähän siis tietysti viittaan tähän K-18-kohtaukseen Citran kanssa, missä Citra päättää tappaa sinut saadessaan sinulta vaadittavan saadakseen lapsen. Whadda biatch![/spoiler]
Itse suoritin kahta lukuunottamatta kaikkia radiomaston valtaukset ja eipä vihollisleirejäkään jäänyt kuin muutama. Lisäksi kaikki tarvittavat eläimet tuli metsästettyä, jotta sain päivitettyä kaikki tarviketyöt täyteen. Vihollisleireistä voisi sanoa sen verran, että mielestäni hieman liian useissa vihollisleireissä on porukka mahdollista vain tappaa vapauttamalla joku eläin sieltä kopperosta. Tosin on kuitenkin hyvä että stealthiin ei porukkaa pakoteta, mutta siitä kuitenkin palkitaan antamalla moninkertaisesti XP:tä.
Co-Op:a tuli myös testailtua (terveiset Ton-Tonille) ja se vaikutti myös ihan toimivalta. Se perustuu kuitenkin aika paljon toimintaan, ja paria yksittäistä kohtaa lukuunottamatta stealthi mahdollisuudet ovat aika harvassa. Silti, ihan toimivaa meininkiä.
Joten, mitä pelistä jäi käteen? Erinomainen kokemus, jopa niin erinomainen että hyvinkin tästä saatan kerätä itselleni ensimmäinen Platina-trophyn. Voisin hyvinkin sanoa, että kyseessä on itselleni paras FPS-peli tässä sukupolvessa, ja ehdottomasti yksi kovimpia pelejä itselleni tässä sukupolvessa. Vahva 9/10.
DMC3 on ehdottomasti sarjan monipuolisin ja kaikin puolin erinomainen peli, vaikka kehittäjätiimin johtoasemissa oli samat tyypit jotka tekivät umpisurkean DMC2:n. Peli alkaa kun mysteerinen kaljupää Arkham tulee visiitille, kaataa pöydän Danten päälle ja katoaa, ja paikalle tulee Pride-viikatemiehiä Dantea listimään. Pian keskelle kaupunkia ilmestyy demoninen torni jonka päällä Danten veli Vergil katsoo kaukaisuuteen, Arkhamilla ja Vergilillä on siis pahat mielessä eikä Dante ei aio myöhästyä pirskeistä. Eli perus demonimaailman portin aukaisuja taas meneillään, tarina ei siis tarjoa ihmeellisempää mutta se on viihdyttävää ja on siihen nähty enemmän vaivaa kuin aiemmissa osissa. Myös ääninäyttely on hyvää tasoa kaikin puolin, mitään myötähäpeää huokuvia kohtauksia ei ole jos perus japsimeininkiin on tottunut. Onneksi pääpomoilla on nyt oma persoona ja näiden kohtaaminen Danten kanssa on viihdyttävää katsottavaa. Peli näyttää HD-muotissa aivan loistavalta, harmi että sekaan on sattunut kohtauksia joista huomaa että anti-aliasing ei ole päällä jolloin sahalaidat pistävät pahasti silmään.
Pelattavaa on enemmän verrattuna aiempiin osiin. Pelissä on 20 chapteria ja läpäisyyn menee noin 8-10 tuntia, mutta jos kaiken haluaa niin täytynee pelata joitain kenttiä uusiksi tai koko peli uusiksi eri vaikeusasteella. Kun peli on läpäisty aukeaa areenamoodi jonne voi mennä kokeilemaan taitojaan, ja Vergil aukeaa pelattavaksi hahmoksi. Vergilillä on samat tehtävät kuin Dantella, mutta pelaaminen on erilaista koska hänellä on eri liikkeet ja aseet. Vergilin käsissä Beowulfilla on eri liikkeet, ne ovat nopeampia ja iskuja ei voi ladata. Force Edge toimii Danten rebellionin tavoin mutta silläkin on vähän erilaiset liikkeet. Yamato on ainoastaan Vergilillä, se on hidas mutta iskujen kantama ja tuhon määrä ovat vertaansa vailla. Vergil ei myöskään käytä mitään tuliaseita vaan hänellä on maagiset miekat jotka lentävät vihollisia kohti, ne ovat aika tehokkaita mutta vähän hitaita ja niitä voi lentää vain pari kerrallaan.
Kuten kaikissa DMC peleissä pelin suola on sen gameplayssä, ja tässä se on ehdottomasti parhaimmilaan. Dante/Vergil ovat ketteriä ja reagoivat näppäilyihin hyvin, voit väistellä kesken combon ja hyökätä takaisin sisään samantien väistön jälkeen. Combojen suorittaminen ja ratingin ylläpitäminen on mukavaa ja välillä haastavaa. Vihollisia tulee yleensä joukkio, eivätkä ne seiso tyhjänpanttina jos teilaat yhtä jätkää comboilla. Tässä ei onneksi tule mitään luotisieniä kuten aiemmassa osassa, bossitkin voi teilata aika nopeasti jos tietää oikeat taktiikat. Taistelut eivät koskaan mene epäreiluksi ainakaan normal-tasolla, viholliset ja bossit eivät tee halpoja temppuja. Hengissä selviää perustaidoilla mutta hyvän ratingin eteen joutuu tekemään töitä, parhaaseen loppuarvosanaan ei riitä vain tyylikkäästi hoidetut taistelut vaan kenttä pitää läpäistä nopeassa ajassa ja ottamatta vahinkoa. Vihollistyyppejä on perushyvä määrä. Ehkä ärsyttävin itselleni oli lentävä demonienkeli, johon olisi tarvinnut Swordman-tyyliä joka on ainoa jolla voi tehdä ilmacomboja. DMC4:ssä tyylejä pystyi vaihtamaan lennosta mutta tässä valitettavasti ei. Kaikki bossit ovat erillaisia ja miltei kaikilla on oma persoona, joten ne jäävät mieleen ja tuovat peliin hyviä kohokohtia. Kamera toimii moitteetta suurimman osan ajasta mutta parissa huoneessa ja boss taistelussa se voi tuottaa ongelmia.
Tehtävien alussa ja ostopaikoilta voi vaihtaa aseita. Dantella on aina mukana kaksi lyömäasetta ja tuliasetta joita voi vaihdella lennosta. Tuliaseet pitää löytää ja lyömäaseet saa päihittämällä bosseja, eli aseet ovat bossien sieluja. Dantella on pelin lopussa viisi lyömäasetta ja viisi erilaista tuliluikkua, esim. jääiskua tekevä kolmipäinen nunchaku ja raketinheitin. Jokaiselle tuliaseelle voi lisätä tulivoimaa tai nopeutta kolme tasoa, ja lyömaseilla on jokaisella vähintään kolme erilaista liikettä tai comboa jonka voi ostaa. Vergilillä on kolme lyömäasetta ja lentävät miekat joihin voi ostaa kolme eri liikettä, comboa tai tasoa. Kaupoista voi myös ostaa itemeitä kuten potioneita tai sinisiä kiviä joilla saa lisää max hp:ta.
Ympyrä-nappi toimii tyylinappina, eli riippuen tyylistä se tekee eri asioita. Tricksterillä Dante tekee nopeita väistöliikkeitä, isoimmilla leveleillä väistöjä voi tehdä monta kertaa ja ilmassa. Swordmasterilla tehdään spesiaaleja liikkeitä lyömäaseilla ja ilmacomboja, Gunslingerillä voi tehdä tulitaisteluliikkeitä, Royalguardilla voit torjua iskuja mutta menetät hieman energiaa. Jälkeenpäin saa pari erikoista tyyliä: Quicksilver hidastaa aikaa, Doppelganger tekee sinusta kopion joka tekee samat liikkeet kuin sinä mutta vähän jäljessä. Kumpikin näistä kahdesta kuluttaa Devil Triggeriä. DT tekee sinusta nopeamman, kestät paremmin iskuja ja teet enemmän vahinkoa, mutta on nuo Quicksilver ja Doppeli niin hyviä että uhraus DT:stä voi kannattaakkin. Tyylejä ei voi ylentää ostamalla vaan niitä pitää käyttää jotta ne saavat leveliä.
Kaikenkaikkiaan Devil May Cry 3 on vieläkin loistava peli ja HD-muotissa todella hyvännäköinen. Dante on ketterä ja nopea demonintappaja jolla on ilo pelata, ja aseita ja tyylejä löytyy joka lähtöön. Ylennettävää jää varmasti toisellekkin pelikerralle, ja läpäisyn jälkeen aukeava Vergil sekä areenamoodi lisäävät uudelleenpeluuarvoa entisestään. Tarinassakin on nähty enemmän vaivaa kuin muissa osissa ja sen huomaa, on viihdyttävää katsoa mitä seuraavaksi tapahtuu.
EDIT: Ninja Gaiden 3 Razors Edge Demo onko kukaan tätä koitellut? Yksi suosikeistani on NG Sigma 2, mutta tämä kolmas osa tuntui ihan hirveältä. Kamera on liian alhaalla, kameran alta/takaa tulevat viholliset tulevat eteen ja ei näe mitään. Ja miksi ihmeessä tällaiseen peliin täytyy laittaa joitain raketinheitin miehiä jokaiseen nurkkaan? Kyllähän nuo normitaistelut tuli vedettyä suht hyvin mutta ärsytti kuinka paljon viholliset torjuvat vaikka niille mitä koittaa. Eniten ärsytti tuo maaginen kolmikko jotka tekee ”mukavan” halpamaisia liikkeitä, piti väistellä vaikka kuinka kauan ja tehdä aina välissä pari iskua että ne sai pakettiin. Toisella kerralla koitin läpällä easyä ja hahmo tällöin tekee väistöt itse O_o. Kyllähän varsinkin ensimmäisessä ja jokseenkin toisessa osassa viholliset käyttivät halpamaisia keinoja, mutta kyllä kolmannen osan demo vie kruunun.
Elikkäs kolmikkona pelattiin ARMA 3:sta! Sääli että nuo valmis co-op -tehtävät ovat (vielä) melko kuraa, varsinkin pienelle porukalle. Kaipa tämä peli simuloi niin realistisesti, että kolmena ei saa tehtyä mitään. AI apuun ja pelittämään!
Ensimmäiset fiilikset: WAU! Eteenpäin on menty. Peli on sulavaa kuin vesi ja näyttää komeammalta kuin mies smokissa. Maisemat ovat upeita, hahmot näyttävät hienoilta. Kuitenkin huomaa, että tässäkin Armassa on melko suuri aloituskynnys. Uudet kujeet vaativat uudet näppäimet & näppäinyhdistelmät. Liikkuminen ei ole ollenkaan niin tönkköä, mitä se oli aikaisemmissa osissa. Enää ei tarvitse löytää laatikoita, minkä yli näkee juuri ja juuri seisten, vaan nyt voi rauhassa etsiä eri kokoisia suojia makuu- ja seisoma-asennon väliltä. Hahmo ei siis ole enää sidottu kolmeen eri asentoon, vaan nyt löytyy pystysuunnassa noin 7 eri korkeitta ja sivuillekkin voi ottaa askeleen (ei tarvitse enää A:ta ja D:tä raiskata nurkan takaa ampuessa).
Kommunikointi on vieläkin tönkköä. On mahdotonta kommunikoida ryhmänjohtajana bottien kanssa ja vaikuttaa samaan aikaan vihollisen toimintaan. Yleensä jätän ryhmänjohtajan roolin fiksummille, mutta nyt olikin vain kaksi savolaista mukana ;)
Nykyäänhän pelit voidaan julkaista jo keskeneräisinä jakoon, kunhan muistaa lätkästä kylkeen Beta-merkin. Bohemia Interactive on muodissa edellä kävijä, sillä nimen perästä löytyy jo Alpha-lisäke. Pelistä löytyykin useita hauskoja bugeja/glitchejä. Itselleni ei iskenyt se kaikkein hauskin, mutta mahdollisesti veemäisin. Hahmo laskee aseen alas ja alkaa kävelemään eteenpäin hölkkäysnopeutta. Asetta ei pysty nostamaan, voit vain mennä eteenpäin. Videosta näkee kuinka tässä kävi :)
Kaikin puolin peli on hieno & hyvä, vaikka onkin vain kehitysvaiheilla. Optimisointia tulee olemaan toivon mukaan vielä paljon. Vaikka peli onkin vasta Alpha-vaiheessa, suosittelen ostamaan pelin. 25 € ei olisi edes näin keskeneräisestä pelistä paha hinta. Jos mietit tosissasi käyttäväsi 25€ Dota 2:ssa Linan liekehtiviin hiuksiin, niin lyö itseäsi naamaan ja osta tämä tilalle mieluummin. 25€ sisältää pelin Alphan, Betan ja koko versio. Suosittelen siirtelemään sen neljännesosan sadasta PayPaliin ja heittämään nekin rahat Bohemia Interactivelle. Maksa mieluummin 25e nyt, kuin 40-50e vuoden lopussa!
Tänään aamulla päätin pitkän matkani Ni No Kunin karkkimaailmassa. N. 40 tuntia kestänyt matkani oli täynnä yllätyksiä ja suurin niistä oli kenties se, että sain nauttia kenties parhaasta PS3:n yksioikeudesta koskaan. Arvioiden nostama hype ei ainoastaan täyttynyt, vaan se ylittyi ja kohosi taivaalle aivan kuten violetti lohikäärme konsanaan.
Ylistämisen voisi aloittaa siitä ilmeisimmästä, peli on jumalaisen upean näköinen. Todellakin, jumalaisen. Ulkoisen ilmeen lisäksi animaatio ja hahmomallit ovat kerrassaan taianomaisia. Ghiblin kädenjälki on jatkuvasti mukana ja monet hahmot tuovatkin mieleen studion eri elokuvat. Maailma on luotu uskomattoman mielenkiintoiseksi aina kissakuninkaan hoveista possuprinssin kaupunkiin asti. Peli suorastaan pursuaa hienoja ja täysin mitättömiä yksityiskohtia joita jaksaa ihastella tunnista toiseen. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon Castaway Coven pienet ja siniset ravut. Ghiblin tekemät animaatiopätkät olivat kuin suoraan studion omista elokuvista ja näyttivät huikeilta, vaikka ei pelin omalla moottorilla tehdyissä videoissa vikaa ollut.
Pelin kuvankaunista ja yksityiskohtaista ulkokuorta tukee upea musiikkiraita. Joe Hisaishi on varmasti käyttänyt jonkinlaista pimeää magiaa kun on musiikkia kellarissaan säveltänyt, sillä huonoa kappaletta ei tästä pelistä löydy. Musiikkien kaunetta korostaa entisestään se, että kaikki biisit ovat orkesteroituja. Usein tulikin seisottua vain paikallaan ja kuunneltua musiikkeja. Pientä toistoa on ehkä havaittavissa, mutta koska pelin eri alueet ovat saaneet eri musiikkeja ja rytmitys toimii niin loistavasti, ei toistoa huomaa melkein ollenkaan.
Hahmoistakin lötyyy paljon hyvää sanottavaa. Päähenkilö Oliver on kerrassan ihana tuulahdus JRPG-genreen. Kerrankin päähahmona häärii joku muu kuin piikkitukkainen emoteini. Mukana kulkeva tyttökään ei ole puolialasti kulkeva höttöpää, vaan ihan oikeasti mukava persoona. Oliverista ja muusta pääpoppoosta on ihan oikeasti kiinnostunut, kun kerrankin päähenkilöillä on maailman pelastamisen lisäksi muitakin motiiveja kuin oman teinilempensä hehkuttaminen. Toki, maailman pelastaminen ja oman äitinsä auttaminen ovat tuttuja juttuja, mutta niitä käsitellään todella freshillä tavalla. Mr. Drippy on varmasti yksi hauskimpia sidekickejä koskaan peleissä ja kaveri heittääkin hauskaa läppää tunnista toiseen. Flippin mun, flippin. Sivuhahmoista mieleen jäivät ainakin alun puuvanhus, Vileheart ja keijuäiti. Muitakin voisin mainita, mutta kestäisi jonkin aikaa kirjoittaa heistä kaikista.
Lontoonkielistä ääniraitaa itse kuuntelin ja valitettavaa ei löytynyt. Ääninäyttely oli mallikasta alusta loppuun ja erityisen kiitoksen ansaitsee Shadarin ääninäyttelijä joka teki mestarillista duunia. Hahmo heräsi hienolla tavalla eloon ja muuttui välittömästi kiinnostavammaksi kun avasi suunsa. Sama pätee herran kätyriin Vileheartiin, hieno sivuhahmo, vaikka olikin melko lyhyen aikaa kehissä. Pelin kääntäminen ja dialogi saa myös papukaijamerkin ja kymmenen pistettä.
Sitten pelaaminen. Itsellä meni n. 40 tuntia läpäisemiseen ja osa sivutehtävistä jäi tekemättä. Bounty Huntit tuli tehtyä kaikki, tosin niitäkin avautui lisää tarinan läpäisemisen jälkeen. Tekemistä oli yllin kyllin ja monet sivutehtävistäkin olivat aidosti mukavaa suoritettavaa. Niistä sai myös monenlaista hyötyä, mikä oli mukava yllätys. Tekemistä tuossa pelissä riittäisi itselle varmasti vielä ainakin kymmeneksi tunniksi, ellei sitten vielä pidempään. Huikea määrä siis.
Taistelusysteemi sopi omaan suuhun hienosti. Se oli alussa yksinkertainen, mutta pelin edetessä se sai melkoisesti lihaa ja läskiä luidensa ympärille. Taikojen ja erilaisten familiarien yhdisteleminen ja omien taktiikoiden hiominen oli hauskaa puuhaa ja haastavaa. Parissa kohdassa taisin joutua grindaamaan muutamat levelit tekemällä sivutehtäviä ja metsästämällä monstereita, mutta melko kivuttomasti pelin sai suoritettua. Vaikeuskäyrä oli hyvin kohdallaan ja haastetta oli juuri siinä määrin että kuolemiakin kertyi mukavasti. Epäreiluksi en peliä missään nimessä sanoisi, vaan omien taitojen ja taktiikoiden hiomisella pääsi pitkälle. Pomovastuksia kurmoottia aina mielellään ja melkoisen vaikuttia ilmestyksiä sieltäkin löytyi. Jotkut väittäneet taistelusysteemiä yksinkertaiseksi, mitä en todellakaan ymmärrä. Ensimmäisen kymmenen tunnin ajan se on tosiaan erilainen kuin koko loppu pelin ajan, mutta mielestäni on hyvä, että kaikkia nyansseja ei heitetä pelaajan naamaan kerralla.
[spoiler]Tarina oli hauska. Juonenkäänteet olivat osin ennalta-arvattavia. Shadarin ja Oliveri yhteys oli alusta asti selvä, mutta ei se pelaamista haitannut. Tarina jaksoi kantaa kaikki kymmenet tunnit hyvin ja se oli myös hienosti rytmitetty. Erilaisia sivuhahmoja, taikoja ja uusia pelimekaniikoita oli jaettu hienosti sinne tänne. Valkoisen Noidan tarina oli aidosti koskettava, samoin Shadarin historia antoi hahmolle lisää syvyyttä. Yksikään pelin pahiksista ei ollut paha vain koska pelissä on oltava päävastus, vaan koska heilläkin oli omat, traagiset taustansa. Loppu oli juuri sitä mitä kaipasinkin, onnellinen. Oliverin äitiä ei toki saatu takaisin, mutta poika pääsi yli äitinsä kuolemasta ja pääjuonta käsiteltiin muutenkin pelissä hienosti.[/spoiler]
Jotain negatiivistakin on sanottava. Omien tekoäly-ystävien tekoäly voisi olla paremmalla tolalla. Lähinnä siltä osin, että ystävät eivät osaa puolustautua pomovihollisten isompia iskuja vastaan, mikä rokottaa usein parantavia itemeitä melko turhaan. Tosin, jos heidät käskee parantelemaan muuta porukkaa tai hyökkäilemään kaikella voimalla, niin se toimii melko mallikkaasti. Todella pieni napinan aihe siis. Osa sivutehtävistä on toki myös pelkkiä hakutehtäviä, mutta se on melko turha valituksen aihe, koska niissäkin korjaillaan ihmisten sydämmiä, mikä on toki omalla tavallaan erikoista.
Ni No Kuni oli loistava. Aina kun ulkona satoi räntää ja koulussa oli ollut päivä suorana helvetin seitsemänneltä tasolta, niin se toi aina valoa risukasaan. Sen avulla pääsi toiseen maailmaan, mikä oli värikkäämpi ja vailla huolia. Aivan kuten Oliverinkin matka. Se siis onnistui siinä, mitä eniten peleissä arvostan.
Tämä kannattaa laittaa tässä kohtaa soimaan. Parasta pelissä oli kuitenkin se, miten se on suoranainen haistattelu viime vuosien japanilaisille roolipeleille. Piikkitukat ja huonosti kirjoitetut teiniromanssit loistavat poissaolollaan ja peli on todella hiottu. Bugeja tai jäätymisiä ei ollut ainoatakaan joten peli oli myös hyvin hiottu.
Ni No Kuni on paras JRPG mitä olen pelannut sitten Wiin Xenoblade Chroniclesin ja ehdottomasti paras JRPG mitä olen pelannyt Sonyn kotikoneella sitten alkuperäisen Kingdom Heartsin. Jos Sonyn musta laatikko vain sattuu talosta löytymään, niin on suorastaan ihmisoikeusrikos jättää tämä peli pelaamatta.
10/10.
Oikeastaan, pelin ideahan on siinä, että lapset jaksavat uskoa parempaan huomiseen. Taito, mikä ainakin itseltäni nykyään tuntuu osittain puuttuvan. Tietenkin kysy on myös kilpa-autoista. Maailman nopeimmasta kilpa-autosta vieläpä.
Ni No Kuni on paras JRPG mitä olen pelannut sitten Wiin Xenoblade Chroniclesin ja ehdottomasti paras JRPG mitä olen pelannyt Sonyn kotikoneella sitten alkuperäisen Kingdom Heartsin. Jos Sonyn musta laatikko vain sattuu talosta löytymään, niin on suorastaan ihmisoikeusrikos jättää tämä peli pelaamatta.
Yleensä olen pitänyt täysin vuoropohjaisista tai sitten aktiivisista (jossa voit kontrolloida ihan kaikkea) taisteluista, jotenkin nuo Ni no Kunissa ja Xenoblade Chroniclesissa juoksentelu taistelussa sekä samalla valikoitten pläräily tekee hommasta jotenkin turhan vaivalloista ja hidasta tai ainakin tällaisen kuvan olen noiden Demoista saanut. Miten tuo plarailu ja juoksentelu sitten toimii kun oikeasti on vaikeita vastuksia tai tiukkoja tilanteita, tuleeko sen takia sitten joskus dunkkuun? eihän noista demoista kokonaista kuvaa saa, mutta maistaiset ovat jättäneet jotenkin tylsähkön maun suuhun.
Entäs oletko pelannut The Last Storyä? siinä ainakin näyttäisi sellaiselta missä itse on kontrolloimassa jokaista liikettä, iskua tai väistöä kuten KH peleissä...jotenkin se kiehtoo minua enemmän kuin nämä ns. puoli-aktiiviset taistelumekaniikat muissa peleissä.
Lainaus käyttäjältä Muksu+
Ni No Kuni on paras JRPG mitä olen pelannut sitten Wiin Xenoblade Chroniclesin ja ehdottomasti paras JRPG mitä olen pelannyt Sonyn kotikoneella sitten alkuperäisen Kingdom Heartsin. Jos Sonyn musta laatikko vain sattuu talosta löytymään, niin on suorastaan ihmisoikeusrikos jättää tämä peli pelaamatta.
Yleensä olen pitänyt täysin vuoropohjaisista tai sitten aktiivisista (jossa voit kontrolloida ihan kaikkea) taisteluista, jotenkin nuo Ni no Kunissa ja Xenoblade Chroniclesissa juoksentelu taistelussa sekä samalla valikoitten pläräily tekee hommasta jotenkin turhan vaivalloista ja hidasta tai ainakin tällaisen kuvan olen noiden Demoista saanut. Miten tuo plarailu ja juoksentelu sitten toimii kun oikeasti on vaikeita vastuksia tai tiukkoja tilanteita, tuleeko sen takia sitten joskus dunkkuun? eihän noista demoista kokonaista kuvaa saa, mutta maistaiset ovat jättäneet jotenkin tylsähkön maun suuhun.
Entäs oletko pelannut The Last Storyä? siinä ainakin näyttäisi sellaiselta missä itse on kontrolloimassa jokaista liikettä, iskua tai väistöä kuten KH peleissä...jotenkin se kiehtoo minua enemmän kuin nämä ns. puoli-aktiiviset taistelumekaniikat muissa peleissä.
Ympäriinsä juoksentelemalla voi väistellä osan vihollisten iskuista ja koittaa hakea iskukulmaa esimerkiksi vihujen selän takaa. Suurin osa iskujen torjumisesta kannattaa tosin hoitaa ihan puolustautumalla. Iskuja ja taikoja valitaan valikoista ja huomioon pitää myös ottaa, että joidenkin taikojen animaatiot kestävät hetken latautua. Normaalit hyökkäykset hahmo tekee automaattisesti kun vain valitsee ne valikoista, mutta ne pitää valita uudestaan kun hyökkäys loppuu. Kaiken kaikkiaan, nautin Ni No Kunin tappelumekaniikasta melkoisesti juuri siksi että se kannusti kehittämään omia taktiikoita ja muovaamaan omasta tiimistä omaan pelityyliin sopivan.
Last Storya en ole valitettavasti päässyt pelaamaan, mutt olisi ehdottomasti suunnitelmissa hankkia yksi Wiin joutsenlauluista joskus hyllyyn. Paljon hyvää olen pelistä kuitenkin kuullut.
Aika pelata jälleen aikarajojen riivaaman Atelier-jrpg sarjan uusinta osaa. Tällä kertaa mukaan on eksynyt juonikin, eikä Ayeshan siskon kohtalon selvittäminen olekkaan yhtään hassumpi mysteeri.
Pelaamiseen annettu aika on kasvanut peli peliltä, mutta siitäkin huolimatta se on vieläkin ärsyttävä vapautta rajoittava tekijä, varsinkin kun new game plus ei vieläkään tuo kovinkaan paljoa mukanaan edelliseltä pelikierrokselta.
Ärsyttävää että aikarajallisessa pelissä eri hahmot on ripoteltu ympäri karttaa pahimmillaan viikkojen matkan päähän.
7/10
Spec Ops - The Line
Itselleni hiukan tuntemattomaksi jäänyt sotapeli vaikuttaa perin tavalliselta suojan takaa ruikkimispeliltä. Homma toimii tosin mallikkaasti muutamia tekoälykaverien sekoiluja lukuunottamatta. Lisäksi aavikon valtaama ja hiekkamyrskyjen runtelema Dubai on paikoitellen varsin tunnelmallinen jonka ympäristöä voi käyttää hyödyksi.
Osa-alue joka tekee suurimman vaikutuksen on kuitenkin tarina, jonka käänteet vetävät pariin otteeseen hiljaiseksi.
9/10
Call of Duty - Black Ops 2
Juonessa ei löydy tällä kertaa yhtä jännää twistiä, vaan nyt ollaan enemmän Modern Warfarejen Hollywood-tyyppisen actionin viitoittamalla tiellä. Munakasta ja viihdyttävää action-rymistelyä alusta loppuun.
Eri loput ovat ihan kiinnostava lisä, tosin hiukan ärsyttävää että hukatut loput saadakseen täytyy peli aloittaa lähes alusta.
Kuvittelin etukäteen pelin olevan pelkkää roskaa, mutta ennakkoluuloni osoittautuivat virheellisiksi. Ei tämä mikään mestariteos ole, mutta todella huolellisesti tehty kokemus joka tapauksessa. Tekisi melkeinpä mieli ryhtyä seuraamaan Naruto-animea tämän pelin takia. En kuitenkaan taida ryhtyä siihen urakkaan, koska sarja on niin mammuttimaisen pitkä, ja kuulemani mukaan fillerintäyteinen.
Tuossa viime viikolla piti änärihuuman takia hankkia tämä viimeisin vuosipäivitys pelisarjasta, koska 11 ei ihan niitä pystynyt täyttämään. Nyt kun muutamia pelejä on pelailtu tekoälyä vastaan GM-modessa, niin olisi vaan kannattanut jättää ostamatta. Sen verran vitutusta tuonut joka matsissa. Slidereita vääntelemällä olen saanut pelin hieman siedettävämmäksi, mutta ei aivan riittäväksi. Suurin valituksen aihe ja juuri se ongelman ydin johtuu maalivahdeista, myös syötteleminen on heikkoa. Moket tuntuu hörppäävän todella helposti noita helppoja kuteja, kun samalla melkein jokainen one-timeri päättyy torjuntaan..hieman ristiriitaista. Myös harmaita hiuksia olen saannut siitä, kun vastustajan alueella rupenut tekemään kuviota, niin eipä sillä mitään vaikutuksia tunnu olevan, sillä paljon paremmin maaleja saa vaan suoraan sooloilemalla. Täytyy kai siirtyä takaisin 11 pariin, kun se ei nakertanut ihan yhtä paljoa kuin tämä uusin.
Tuossa viime viikolla piti änärihuuman takia hankkia tämä viimeisin vuosipäivitys pelisarjasta, koska 11 ei ihan niitä pystynyt täyttämään. Nyt kun muutamia pelejä on pelailtu tekoälyä vastaan GM-modessa, niin olisi vaan kannattanut jättää ostamatta. Sen verran vitutusta tuonut joka matsissa. Slidereita vääntelemällä olen saanut pelin hieman siedettävämmäksi, mutta ei aivan riittäväksi. Suurin valituksen aihe ja juuri se ongelman ydin johtuu maalivahdeista, myös syötteleminen on heikkoa. Moket tuntuu hörppäävän todella helposti noita helppoja kuteja, kun samalla melkein jokainen one-timeri päättyy torjuntaan..hieman ristiriitaista. Myös harmaita hiuksia olen saannut siitä, kun vastustajan alueella rupenut tekemään kuviota, niin eipä sillä mitään vaikutuksia tunnu olevan, sillä paljon paremmin maaleja saa vaan suoraan sooloilemalla. Täytyy kai siirtyä takaisin 11 pariin, kun se ei nakertanut ihan yhtä paljoa kuin tämä uusin.
I feel you Zalera. Tämä on ollut aina NHL:n synti, ja siksi juuri itsekkään en jaksa pelata enään yksin NHL:ää, vaan ainoastaan kaverin kanssa. Kuitenkin kun hieman nettiä tutkin, löysin ns. realistiset sliderit, mitkä tekevät pelistä kyllä niiiiin paljon paremman kuin oletussäädöillä. Eli kokeileppa täältä ensimmäisestä postauksesta löytyviä slidereita ja kokeile uudestaan (itse tosin tein muutamia pikkuviilauksia vielä noihin itsekkin) niin voin melkein luvata, että et enään niin paljon kiroile pelin takia. Omasta mielestäni kun NHL 13 on ehdottomasti paras NHL-peli mikä on tullut.
I feel you Zalera. Tämä on ollut aina NHL:n synti, ja siksi juuri itsekkään en jaksa pelata enään yksin NHL:ää, vaan ainoastaan kaverin kanssa. Kuitenkin kun hieman nettiä tutkin, löysin ns. realistiset sliderit, mitkä tekevät pelistä kyllä niiiiin paljon paremman kuin oletussäädöillä. Eli kokeileppa täältä ensimmäisestä postauksesta löytyviä slidereita ja kokeile uudestaan (itse tosin tein muutamia pikkuviilauksia vielä noihin itsekkin) niin voin melkein luvata, että et enään niin paljon kiroile pelin takia. Omasta mielestäni kun NHL 13 on ehdottomasti paras NHL-peli mikä on tullut.
Kiitoksia, täytyykin tässä lähiaikoina tesmailla noita asetuksia. Varmaankin jo tänään jossai vaiheessa. Jospa sitten noilla säädöillä olisi pelaaminen mielekkäämpää. Ehdin jo tänään aikasemmin lukea noista slidervinkeistä.
Eilen tuli vihdoinkin läpäistyä Ässässs Krrrdd 2, ja voi huh. En hetkeen muista peliä jossa olisi ollut näin laiska viimeinen kenttä. Pelkkä kappelin katolle kiipeäminen huomaamatta olisi ollut mielenkiintoisempi ja luontevampi kuin merkityksetön putkijuoksu. Olin muutenkin valmis lopettamaan pelin noin 3 tuntia ennen varsinaista loppua. Näin jälkeenpäin huomasinkin, että puuduttavuutta aiheuttavat tehtävät olivat nuo kaksi loppupuolella tapahtuvaa täysin päälleliimattua dlc missionia. Olisin pärjännyt paljon paremmin ilman niitä, ja Battle of Forlin alkaessa olinkin jo harkitsemassa pelin jättämistä kesken. Kesken jättäminen ei tosin kuulu hyviin tapoihin, ja listittyäni viimeiset kusipäät, juostuani läpi surkeimman Rooman pitkään aikaan, ja annettuani turpaan viimeisellekin läskipäälle, olo oli helpottunut. Lievästä taisteluväsymyksestä huolimatta pelin viimeiset cutscenet onnistuivat palauttamaan takaisin maan pinnalle, ja kiinnostus jatkaa Ezion tarinaa nousi hieman. Eiköhän tuo Brotherhoodkin tule jossain vaiheessa läpi koluttua. Etenkin jos sarjan stealth-puolta olisi jollain tapaa monipuolistettu, sillä tässä vaihtoehdot olivat useasti todella itseään toistavia.
Tuli pelattua pikkutunneilla läpi suomalainen point n click-seikkailu nimeltä Alpha Polaris. Peli jonka demon olen pelannut vuoden pari takoperin ja sitemmin niin kiihkeästi etsinyt peliä mutten löytänyt, mutta vihdoinkin viikonloppuna lähimmästä Gamestopista.
Peli on todella hyvin ääninäytelty ja juoni on todella mielenkiintoinen. Tuntuu jännittävältä olla grönlannissa keskellä ei mitään vain muutaman henkilön kanssa. Muutamia hyviä kauhuvivahteita löytyy myös.
Puzzlet ovat haastavia ja piti käyttää muutamaan otteeseen läpipeluu opasta avuksi : D
Todella hyvä tarinapohjainen seikkailu peli näin loppujen lopuksi.
Bioshock Infinite
Koskaan ei ole peli saanut minua näin pahasti vakuutettua alkuhetkistä lähtien. Tälläinen AAA-pelin pitäisi ollakkin! Nyt takaisin pelaamaan!
Vaikka ME1 oli jo aikoinaan läpäisty boxilla, niin pitihän se läpäistä uusiksi nyt kun hommasin trilogyn PS3:lle. Pelin alussa valitaan perus ropejutut kuten tausta, nimi ja classi, sitten ampaistaan peliin. Shephard on menossa Eden Primelle tehtävää varten, mutta kuten arvata saattaa kyseessä ei ole mikään perustehtävä vaan selviää että hyökkäyksen takana on eräs kuuluisa maailmanpoliisi-spectre Saren. Hyökkäyksen kohteena on Prothean-laite, joka antaa ennen tuhoutumistaan Shephardille näyn jota hän ei osaa heti tulkita. Tavoitteena on siis pysäyttää Saren ja selvittää mitä hän ajaa takaa. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta tarinan edetessä juoni käy paljon mielenkiintoisemmaksi ja luvassa on hyviä twistejä.
Dialogi on yhä loistavaa ja ääninäyttely hyvää kaikin puolin, itsellä ainakin tuli juteltua ja kyseltyä kaiken mitä pystyin. Olin vaikuttunut kuinka paljon eri asoista jo tässä ensimmäisessä osassa pystyi kysymään ja juttelemaan. Joskus immersio voi kärsiä kun keskustelujen alussa ja lopussa hahmot asettuvat keskusteluasentoon ja animaatiot voivat olla kankeita ja töksähtelevän näköisiä.
Pelin alku on auttamatta todella hidastempoinen Eden Primen jälkeen, varsinkin jos aikoo tehdä kaikki lisätehtävät. Asiaa ei auta että kymmenet planeetoilla olevat sivutehtävät pitää tehdä ajaen makolla, ja planeetat ovat niin vuoristoisia ja möykkyisiä että välillä ajaminen on suorastaan kurjaa. Lisäksi planeetoilla olevissa rakennuksissa on vain kolme variaatioita, joten ne käyvät tutuksi todella nopeasti vaikka sisustus onkin vähän eri. Pelin helmi ovatkin loistavat ja vaihtelevat päätehtävät sekä hyvä taistelumekaniikka. Päätehtävät koostuvat monesti eri osista ja ovat mukavan laajoja verrattuna lisätehtäviin.
Vaikka taistelu tuntuu aika kankealta jos on viimeksi pelannut ME3:sta, niin kyllä se silti toimii ja on mukavaa kunhan porukalla on tarpeeksi taitoja opittuna. Taitojen kombottaminen onnistuu, mutta mitään hienoja räjähdyksiä tai vastaavaa ei tapahdu kuten uusimmissa ME peleissä. Se mikä on tässä parasta on tavaran määrä ja valinnanvara. Aseita tulee joka suunnasta ja pelin aikana voi saada sadoittain kamaa. Ne kamat ja aseet mitä lopussa on päälläsi ovat varmasti kymmenen kertaa paremmat kuin ne millä aloitit, kun uusimmissa peleissä ne olivat vain 15-30% parempia. Lisäksi jokaiseen armoriin ja aseeseen voi valita maksimissaan kolme eri modia jotka ehostavat kamoja entisestään. Voit vaikka laittaa aseeseen -14% ylikuumentumiseen, +20% stabilityä ja tulipanokset. Aseet eivät siis käytä panoksia, ne vain voivat ylikuumeta.
Harmillisesti inventaariosysteemi on aivan hirveä, se on todella hidas eikä siellä voi järjestellä mitään. Jos poistat jotain inventaarion pohjalta niin kursori siirtyy automaattisesti ylimmäiseen tavaraan ja joudut scrollaamaan takaisin alas joka kerta. Jos inventaario täyttyy ja menet katsomaan kamojasi sinun täytyy muuttaa kamoja Medi Geliksi, mutta et voi muuttaa vanhoja tavaroitasi vaan niitä joita olisit saamassa inventaarioosi. Kaupoissakin on samankaltaisia vikoja ja niiden antama valikoima on useasti surkea, kolmesta kaupasta saattaa löytää ehkä yhden hyvän tavaran/aseen.
Mielestäni on paljon parempi että sentään tässä hahmon panostyyppi ei ole taitopuussa vaan sen voi valita itse laittamalla aseeseen ammustyypin modin. Jokaiseen kohtaan on 12 pisteen verran, harmillisesti nämä väliosiot taitojen välillä ovat turhia 20-40 vahingon lisäyksiä kunnes saa lvl 2-3 jolloin kyvyn voima kasvaa merkittävästi, näin ollen uusimmissa on ehkäpä menty parempaan suuntaan tämän kanssa. Myös Charmi ja First Aid ovat ihan turhaan tuolla taitopuussa, nuo passiiviset kyvyt ovat ihan hyviä. Noin keskivaiheilla voi valita itsellensä erikoistumisen joka muuttaa peruspassivea tavalla tai toisella. Kaikista ärsyttävin on bonus talent, jonka saa vain jos on pelannut aiemmalla hahmolla ja käyttänyt jotain talenttia viholliseen 75 kertaa tai ampunut aseella 150 vihollista.
Pelin läpäisyyn meni rapeat 28 tuntia, hitaan 14h alun jälkeen peli lähti oikein hyvin käyntiin kun oli mukavasti jo leveliä ja pääsi kunnolla aloittelemaan päätehtäviä. Tavaraa on vaikka muille jakaa ja perus ME taistelumekaniikka toimii. Harmillisesti PS3-versiossa on bugeja joita ei muilla alustoilla ole näkynyt. Ikävin oli pelin lopussa jossa konsoli jäätyi joka kerta, piti koittaa erilaisia kikkoja ja seitsemännellä kerralla se sitten meni mukisematta... joten vähän rokotusta siitä.
Surullista, mutta olen viime aikoina ollut hyvin paljolti veren peitossa. Veren ja kamalan kiukuttelelun jos nyt tarkkoja ollaan. Torstaina nimittäin raivosin tieni läpi viimein yhden PS3:n suurimman pelin lävitse, kyseessä on tietenkin God of War 3. Kratos repi, raateli, raivosi ja keuhkosi, mutta oliko siitä nyt mitään ilo kenellekkään?
Voisi aloittaa siitä ilmeisimmästä, pelissä oli melkoisesti verta. Siis aivan järjettömästi. Pelin väkivalta oli julmaa ja brutaalia, mutta aina paikoin jopa oivaltavaa. Itse en saa minkäälaisia kickejä siitä, että joku repii kentaurin auki otsasta munaskuihin, mutta onhan nuita sairaampia yksilöitä useita. Joku tuosta varmasti nautti enemmänkin. Näyttävää taistelu ainakin oli, etenkin animaatioiden osalta.
Näyttävää oli myös grafiikka, vaikka ei tosin läheskään koko pelin ajan. Mieleen jäi tosin melko terävänä pelin koko alkupuoli, kun pelaaja kiipesi Gaian kanssa Olympusta ylös ja aina kohti Zeusta. Tällöin peli oli jumalaisen näyttävä ja muutenkin näytöllä tapahtui enemmän kuin monessa muussa pelissä useamman tunnin aikana yhteensä. Poseidon sai myös kikattamaan, koska olihan kaveri melkoisen näyttävä koko komeudessaan.
Poseidonista tuli mieleen, pelin aihemateriaalia käytetään enemmän kuin kiitettävästi hyödyksi. Jumalat on kuvattu mielenkiintoisella tavalla ja muutenkin kreikkalainen mytologia on hemmetin mielenkiintoinen aihepiiri. Mielenkiintoisella tavalla revittelevät historialla, saisi eräs tietty salamurhaajasarja ottaa oppia.
Ei peli tosin ole ongelmaton, ei ollenkaan. Näyttävän alun jälkeen tapahtuu nimittäin jotain täysin käsittämätöntä. Pelistä tulee ruma ja tylsä. Kun juokset samanlaiset harmaat luolat, käytävät tahi Haadeksen useat eteiset läpi miljoonaan kertaa, niin alkaa tosiaan kaipaamaan ihan mitä tahansa muuta. Teknisesti niin vaikuttava peli osaa olla paikoin käsittämättömän mielikuvitukseton. Etenkin Manalassa ja Tisiphonessa haukottelin kovaan ääneen rumille ja mielikuvituksettomille ympäristöille. Samoin tiettyjen mekaniikoiden kierrättäminen, kuten se Manalasta Olympukselle lentäminen, olivat todella rasittavia ja ylikäytettyjä. Tätä samaa menoa jatkuu oikeastaan koko pelin ajan, kunnes lopussa saadaan edes viimeisen tunnin kunniaksi sitä samaa eeppisyyttä mitä alussa oli.
Myös pelin asevalikoima herättää kummastusta. Miksi neljästä aseesta kolme ovat vain erilaisia teriä koukkujen päässä? Oliko tämä tosiaan mielenkiintoisista mihin kehittäjät kykenivät. Perusmiekkojen lisäksi tuli käytettyä oikeastaan pelkästään niitä leijonanyrkkejä, koska muut aseet olivat vain turhia.Taiat ja erilaiset itemit sentään piristivät pikkuisen.
Kaksi asiaa kuitenkin vituttivat eniten koko pelin aikana. Ensiksikin, miksi Kratoksen pitää seistä millilleen oikeassa kohdassa, jos haluaa avata laatikoita tahi tallentaa. Täysin käsittämätöntä. Uskon vakaasti, että tämä oli jokin sairas vitsi kehittäjiltä. Koko pelin ajan mietin, että mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu.
Toisekseen, miksi Kratos on niin rasittava hahmo? Kratoksen jatkuva kiukuttelu ei saanut minua missään kohtaa lämpenemään hänen kostoretkelleen, vaikka kaverilla olikin ehkä oikeuskin olla lievästi vittuuntunut. Silti, hahmo oli suunnilleen yhtä kiinnostava kuin tyhjä paperiarkki ja muutenkin pidän hahmoa melko turhana. Kratoksesta tuli lähinnä mieleen angstaava teini.
Tarinassa nyt ei ole mitään kummallista, se riitti kiinnostamaan sen verran, että Kratoksen matkan jaksoi pelata loppuun asti. Loistava ääninäyttely auttoi omalta osaltaan asiaa. Voisi myös mainita, että Kratoksen lemmenleikit aiheuttivat suurimman naamapalmun mitä olen ikinä peleistä saanut.
Kaiken kaikkiaan, toiminta oli nopeatempoista ja nappien hakkaaminen verikaaressa oli ihan näpsäkkää. Pelistä löytyy hienoja eeppisiä hetkiä, mutta myös unettavan tylsiä hetkiä jolloin tekisi mieli siirtyä muiden pelien pariin. Päähenkilö ei kannusta pelaamaan minuuttiakaan eteenpäin, mutta sivuhahmoista (jopa vihollisista) löytyy ihan mielenkiintoisiakin tyyppejä. Ei lähelläkään PS3:n terävintä kärkeä, mutta kannattaa silti kokeilla.
Olihan tämä sittenkin hyvä vaikka välillä ei olisi jaksanut pelata ollenkaan. Alku kiinnosti ja se alun twisti vain lisäsi kiinnostusta ja edes hidas connorin alku ei sitä laskenut. Sitten muutaman chapterin jälkeen alkoi tylsistyttää kun tuntui, että jatkuvasti tungetaan ruudulle jotain turhia hahmoja niin paljon ettei mitään nimiä edes muista ja kaikki templarien päähahmot kuten Lee unohdetaan täysin ja koko tarina tuntuu olevan vaan sitä historiallista sotaa joka ei voisi vähempää kiinnostaa.
Minä haluan sitä assassinien ja templarien välistä kahinaa enkä komentaa jotain patriootteja ampumaan punatakkeja.
Tuolloin sitten keskityinkin enemmän sivutehtäviin ja vaikka ne itseään toistaa niin silti ne jostain syystä koukuttaa. Tänäänkin tein viitisen tuntia putkeen pelkästään niitä.
Onneksi sitten kun päästiin new yorkiin niin tarina sai taas vauhtia ja tuttuja naamoja lisää ja alkoi olla taas sellainen joka kiinnostaa ja pysyi sellaisena loppuun asti. 9 chapterista eteenpäin pelasin vain tarinaa koska halusin nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu.
Aika tässä kyllä kuluu naurettavasti. Olisiko ollut 9 chapteri jossa mennään niitä varastettuja tarvikkeita hakemaan takaisin ja saadaan tietää, että ne onkin jo jossain muualla. Seuraava tehtävä kun alkaa niin kuukausi on mennyt ja talvikin muuttunut kesäksi ja edelleen ollaan samalla reissulla. On se hyvä ettei Connorilla mikään kiire tunnu olevan.
Myös vuodet hyppii kivasti tarinan, laivatehtävien ja kiddin aarteen etsimisen välillä. Ilmeisesti Connorilla on aikakone.
Suurena yllätyksenä tykkäsin noista laivatehtävistä. Taas sai arvostelut kuulostamaan koko homman monimutkaiselta kun kerrotaan, että pelaajan pitää säätää purjeita jne. Eli siis valita half sail tai full sail tai ottaa kokonaan pois. Minä oletin, että niitä sitten säädellään kunnolla ja köysiä kiristellään jne kun arvostelijat on tuosta niin suuren numeron tehneet eikä minua tuollainen kiinnosta.
Peli kyllä olisi voinut kertoa, että laivassakin voi vaihtaa aseita. Minulla oli paremmat tykinkuulat jo pitkään, mutta vasta 9 chapterissa peli kertoo, että niitä voi vaihtaa. Lisäksi ihanan harhaanjohtavasti siinä aseiden ostoruudussa lukee aina "equipped" joka minusta tarkoittaa sitä, että se on käytössä.
Uusin tomb raider kyllä hemmotteli minut mitä kiipeilyyn tulee. Ennen AC pelien mekaniikka oli ihan ok, mutta nyt se tuntuu kömpelöltä. Connor ottaa kiinni paikoista josta ei kuuluisi ja joskus jää nököttämään tolpan nokkaan ja vaikka käsket hypätä pois niin mitään ei tapahdu. Siitä täytyy tiputtautua se puolen metrin matka. Tuo jaksaa aina ihastuttaa kun pitäisi jotain tyyppiä jahdata.
Aseiden latauskin toimii miten sattuu. Lukee, että R2 lataa ja joskus jopa lataakin, mutta useimmiten ei vaikka painat kymmenen kertaa. Sitten se lataa aseen kolmiosta.
Metsästys oli ihan kivaa ja minusta on paljon parempi, että elukan hyökätessä tulee vain se nopea QTE ja se siitä. En jaksaisi aina jonkun susilauman kanssa alkaa mitään kunnon taistelua mättämään. Kaupanteko oli ihan ok vaikka en minä muuta myynyt kuin lähinnä karhun, majavan ja peuran nahkoja kun niistä sattuu saamaan hyvän hinnan.
Minulla on muuten varmaan paskin tuuri ikinä sillä kerran koitin tuota myyntiä käyttäen laivoja. Reitillä oli 5% riski tulla hyökätyksi eli 95% varmuudella menee hyvin. Menetin joka hemmetin laivan. Tuon jälkeen en enää kokeillut sillä tuossakin meni likemmäs 30 000 myynnit hukkaan. Niitä vaunuja voi sentään puolustaa.
Desmondin osuudet oli taas hyviä vaikka olenkin varmaan yksin mielipiteeni kanssa. Loppu nyt oli mitä oli, mutta on sitä paskempaakin nähty. Mieluummin olisin ottanut sen perus happy ending setin ja koko sarja olisi loppunut tähän, mutta ei tietenkään.
Ei muuten pidä tässäkään tuo tallennuksessa oleva kellonaika paikkaansa. Sen mukaan olen pelannut 23t 58s. Ekana päivänä pelasin ainakin 10t, toisena 8t ja tänään ainakin 11t.
Tarina alkaa kun Booker Dewitt jätetään majakalle, ovessa on viesti ”bring us the girl and wipe away the dept” ja sisältä löytyy kuollut mies viestin kera ”Dont Disapoint us”. Pian Booker päätyykin Columbiaan, lentävään kaupunkiin jota johtaa diktaattorimainen profeetta Zachary Hale Comstock. Tehtävänä on siis tuoda Comstockin tytär Elizabeth New Yorkkiin jotta Booker saisi velkansa anteeksi. Alussa juoni vaikuttaa yksinkertaiselta mutta pelin edetessä tulee sellaisia käänteitä mitä varmasti kukaan osaa arvata entuudestaan. Loistava ääninäyttely ja hahmot parantavat kokemusta entisestään, varsinkin Elizabethin ja Bookkerin kommunikointia on mukava seurata. Ensimmäisten Bioshockkien tapaan juonesta saa kaiken irti jos vain kuuntelee maailmasta löydettäviä äänikasetteja.
Vaikka olin hieman pettynyt siihen että pelissä ei voi palata takaisin paikkoihin joissa olet aijemmin käynyt ja että kentät ovat hieman putkimaisempia, niin kyllä on pakko nostaa hattua kuinka elävältä Columbia tuntuu ja kuinka paljon yksityiskohtia kaikkialta löytyy. Columbia tosiaan on kaunis näky jopa konsoleillakin vaikka jotkin textuurit voivat olla hieman sumeita. On mukavaa nähdä että kehittäjä tiimi on uskaltanut synkän ja pimeän Rapturen jälkeen tehdä jotain aivan päinvastaista. Columbia on aurinkoinen, avoin ja värikäs paikka jota on ilo katsella, joskus piti vain pysähtyä katselemaan maisemia.
Columbian saarimaisia osia yhdistää skyline raide verkosto jolla pelaajakin välillä joutuu matkustamaan ja toisinaan sitä käytetään tutkimiseen tai taistelemiseen. Matkustamisen raiteilla mahdollistaa pelin alkutaipeilla saatu skyhook jota pelaaja myös käyttää lyömä aseena. Jos vihollinen on kuolemaisillaan voi hänet teloittaa lopetusliikkeellä koukkua käyttäen. Raiteilla ollessa voit vaihdella suuntaa sekä nopeuttasi miten tahdot ja ampua tai hypätä vihollisten kimppuun. Karkuun meneminen ja hyökkääminen on nopeatempoista kunhan käyttää skylinea hyväksi.
Taistelumekaniikka on ehostettu entisestään verrattuna Bioshock 1-2:een, avoimempien tilojen ja skylinen takia taisteluissa on nopea tempo ja erillaista dynamiikkaa jota on hankala selittää mutta upeaa katsoa ja kokea. Vihollisia löytyy perus soltuista sinne mekaanisiin patriootteihin ja isoihin handy man möyläreihin, mutta harmillisesti mikään näistä vihollistyypeistä ei yllä samalle ikoniselle tasolle mitä Big Daddy oli aijemmissa. Kuitenkin nämäkin isot möylärit tuovat raikasta vaihtelua taisteluihin ja sen dynamiikkaan, silloin kun näet handy manin....juokse! Tälläkertaa voit kantaa vain kahta asetta mukanasi, mutta voit aina noukkia aseita vihollisilta jos ammukset nykyisestä tussarista loppuvat. Vigoreita on myös aina kaksi mutta niitä voi vaihtaa kun haluaa. Oma suosikki vigoreista oli Bucking Bronco jolla pystyi laittamaan edessä olevat vihollisesi leijumaan avuttomina ilmasssa, tämän jälkeen räjähteitä tai toista vigoria perään niin täydellinen paskamyrsky vihollisille on valmis.
Yleensä kun pelissä on AI kumppani niin ne ovat epäpäteviä lusmuksia jotka saavat itsensä vain hengiltä, tässä mukana kulkeva Elizabeth on ihan toista maata. Elizabeth ei voi vahingoittua tai kuolla ja hän avustaa pelaajaa kiperissä tilanteissa. Hän voi avata ennalta määrättyjä repeämiä jotka sinä valitset, repeämissä voi olla vaikka esimerkiksi turretti tai panoslaatikko. Myöskin Elizabeth itsenäisesti ehdottaa sinulle esimerkiksi ammuksia jos ammukset ovat lopussa tai suolaa kun manasi on lopussa. Tätä ei kuitenkaan viljellä liikaa, apua yleensä saa kun olet pulassa joten sitä osaa arvostaa. Olisipa jokainen AI partneri näin pätevä!
Hauskan näköisistä mekaanisista viiksivallu kaupoista saa ostettua ammuksia, elämää, suolaa, parannuksia vigoreihin ja aseisiin. Kaikkia vigoreita voi parantaa kahdella ylennyksellä, joihinkin voi saada isomman vaikutus alueen tai sitten vähentää sen suolan käyttöä. Aseisiin saa neljä eri ylennystä joista kaksi on yleensä 25% boostia lämään ja loput kaksi voi lisätä vaikka tarkkuutta tai lataamisnopeutta. Jos pelaa hardilla niin kannattaa panostaa vain kolmeen tai neljään vigoriin ja aseeseen.
Infinitessä ei ole elämä tai mana...siis suolapulloja joita voisi kantaa mukana, myöskään elämä ja suola eivät palaudu itsestään ajan myötä. Pelaajalle kuitenkin annetaan pelin alussa kilpi joka palautuu itsestään aivan kuten Mass Effect peleissä. Suolaa ja elämää saa takaisin ostamalla, juomalla, syömällä ja joskus kuolleilta vihollisilta. Maailmasta löytyy ruuan ja rahan lisäksi Vigor kykyjä, ylennys pulloja ja varusteita. Vigor kyvyt toimivat samalla tavalla kuin Plasmidit, osa näistä ovat samankaltaisia mitä Rapturessa nähtiin mutta osa taas täysin uusia kuten Return to sender jolla voit lähettää sinua kohti ammutut luodit takaisin. Ylennys pulloilla voi valita parantavansa kilven voimaa, elämän määrää tai suolan määrää. Varusteet ovat vaatteita joissa voi olla erillaisia kykyjä ja parannuksia kuten liivit jotka sytyttävät sinua lyövät viholliset tuleen tai hattu joka parantaa nopeuttasi kun kilpi hajoaa.
Bioshock Infinite loistaa loistavilla hahmoillaan, tarinallaan ja rautaisilla pelimekaniikoillaan. Columbia on upea paikka seikkailla ja tutkiskella, harmillisesti pelissä ei ole oikeaa NG+ tilaa. Vaikka suoraviivaisempaan suuntaan ollaan menty niin on silti Bioshock Infinite kokemuksena loistava peli. Peliaika oli sellaiset rapiat 13h kun tutkin miltei kaiken, tarina ei tuntunut venytetyltä ja peli piti otteessaan loppuun asti. Tähän mennessä ehdottomasti vuoden paras peli.
Are you afraid of god? No, but im a fraid of you.
Arki ja tunnit katoavat 9/10
EDIT:History of Irrational Games. Kannattaa katsoa, todella hyvää settiä! Irrational Games on aina panostanut yksinkertaisiin mutta todella toimiviin mekaniikkoihin. Samalla ovat miltei aina pidättäytyneet pelimoottorien rajoissa eivätkä ole koittaneet ylittää aitaa sieltä mistä se on liian korkea. esim en muista milloin viimeksi oisin ps3:lla pelannut näin isoa peliä joka ei pakota asentamaan mitään kovalevylle, tosin jos olisi vaihtoehto asentaa peli kuten boxilla niin tekisin sen koska kovalevyltä tiedostojen lukeminen on nopeampaa kuin 2x bluray asemalla.
Hienoa tekstiä Bioshockista! Omat kokemukset pelistä rajoittuvat vasta muutamaan tuntiin, mutta Levinen kävellessä kadulla vastaan huikkaisin varmasti muutaman kiittävän sanan herran suuntaan. Yksityiskohtien määrä on päätähuimaava ja viimeksi tälläistä pienten detailien määrää taidettiin todistaa Batman: Arkham Cityssä. Tähän asti varisparvien usuttaminen vihollisten niskaan on myös ollut jollain sairaalla tavalla todella tyydyttävää.
Tietokoneeni hajoamisen johdosta tuli hyllyssä odottaneita konsolipelejä pelattua läpi ja niiden loputtua oli aika siirtyä kiintolevyllä lojuneisiin latauspeleihin (vihaan latauspelejä, mutta kyseessä ei ole megabudjetin peli, joten sitä ei lasketa).
Alussa peli vaikuttaa ihan kivalta, mutta mietin että tämä saattaa käydä tylsäksi, sitten peli heittää minulle täysin uudet aseet jotka käyttätyvät täysin eri tavalla ja homma maistuu taas tuoreelta. Peli heittää uusia aseita juuri sopivasti ja onnistuu välttämään toiston melko hyvin.
Miten sitten on tarinankerronnan laita? Vaikka pelissä on käytännöllisesti katsoen ei ole kuin yksi ääninäyttelijä homma toimii vallan mainiosti. Myös grafiikka ajaa asiansa mallikkaasti vakkei mitään ihmeellistä ole ja tarina toimii.
Kun pelissä tuli viimeisen valinnan aika valinta ei ollutkaan niin helppo kuin perinteiset good-bad ending ratkaisut. Päädyin jopa ottamaan itselleni epätyypillisen loppuratkaisun sillä se tuntui lopputuloksen osalta paremmalta.
Kun päälle pistetään erinomainen musiikki, niin klassikon ainekset on kasassa.
Ainoa naputtamisen aihe oli ehkä asetehtävien rajusti heittelevä vaikeustaso. Osasta meni kaikki 3 osiota kerralta, osa jäi toiseen, yhdestä en ollut lähelläkään edes ensimmäisen osan läpäisyä, mutta ei mikään iso asia.
[b]Bioshock Infinite[/b]
Tähän mennessä ehdottomasti vuoden paras peli.
Todellakin.
Itse voisin jopa väittää, että kyseessä on koko sukupolven paras peli. Toisaalta kello on puoli viisi aamulla ja olen vieläkin pelin huumaassa, joten saattaapi olla että mieleni muuttuu jo huomispäivänä (ei se muutu).
Pelin loppu on sellainen, millainen Mass Effect 3: n loppu olisi halunnut olla.
Sopivan mystinen, mutta omalla tavalla looginen. Itse ainakin uskon tajuneeni mitä lopussa tapahtui ja muiden ihmisten teoriat ovat vahvistaneet käsitystäni.
[spoiler]Jos jokin asia lopusta jäi kaivelemaan hampaankoloon, kannattaa lukea tämä teksti.[/spoiler]
Wii U:lla äsken vetelin viimeiset sauhut (huomaa polttoviittaus) Little Infernosta jonka nappasin eShopin alennuksista pikkuisen alle viiden euron hintaan jonkin aikaa sitten. Kannattiko se? Noh, kyllä se kannatti.
Little Infernossa on jotain täysin käsittämätöntä vetovoimaa. Poltettavien esineiden kirjo on ihmeellisen laaja ja mukaan on saatu todella hauskoja juttuja. En koskaan uskonut pääseväni polttamaan leivänpaahdinta, alfa vaiheessa olevaa videopeliä tai internettiä. Palamisreaktiot olivat myös monen esineen kohdalla erittäin hauskoja, mutta myös yllättäviä. Erityisesti mieleen jäivät ainakin "Casual Game" ja tablettitietokone. Monella esineellä on myös hienosti kirjoitetut kuvaukset ja pelkästään niiden lukemiseen kulutti mielellään aikaa. Hienoja viittauksia esimerkiksi tekijöiden aikaisempaan World of Goohon.
Toki, pelissä ei ole oikeastaa mitään oikeaa tekemistä. Polttelet vain erilaisia esineitä katalogi toisensa perään ja välillä ratkot comboja päästäksesi eteenpäin. Tavaroiden "tilausajat" pidentävät peliä, mutta välillä odottaminen alkaa rasittamaan. Tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä pelasin oikeastaan koko pelin pelkästään Wii U:n oman ohjaimen näytöltä ja silloin peli toimikin erinomaisena viihteenä samalla kun katseli telkkaria. Pakko antaa myös kiitosta pelin todella hienolle tulimallinnukselle. Tälläisessä pelissä tuo on tietenkin esiarvoisen tärkeää.
Sen muutaman tunnin mitä tuota pelin tarinaa pelasi läpi, niin mukavaa se oli. Tarina oli juuri niin kiinnostava, että kaikki esineet jaksoi poltella läpi, mutta olisi tuossa vielä tekemistä jos kaikki combot kokeilisi läpi. Pelin tarinassa oli myös selvästi taustalla enemmän ideaa kuin aluksi uskoisi ja tietty haikeus olikin toteutettu upeasti.
Kannattaa tuota ehdottomasti kokeilla. Peli missä voi polttaa hämähäkkejä elävältä ei voi epäonnistua, ainakaan näin araknofobikon mielestä.
Bioshock Infinite PC
Huh huh, siinäpä oli kova peli. Odotukset oli hieman laskeneet peliä kohtaan viivästymisten takia mutta onneksi peli oli herkkua alusta loppuun. Columbia on pelipaikkana melkein jopa Rapturea parempi, yksityiskohtainen ja elävä paikka josta ei mielellään lähde pois. Rapture oli synkkä, rähjäinen ja epätoivoa täynnä. Se vaan iski aikoinaan niin täysiä ettei sitä tunnetta voi tämä uusi paljon aurinkoisempi kaupunki voi voittaa. Kuitenkin kuten jo mainitsin on Columbia todella, todella mahtava ja iso osa peliä.
Tarina on tähän mennessä sarjan happoisin ja etenkin loppua rakastin täysillä. Pelissä ei kuitenkaan itselle ollut "Would you kindly?" tasoista kohtaa. Toiminta ja pelattavuus on sarjan parasta tähän mennessä, vaikka vain kahta asetta voi kantaa ei se paljoa haittaa. Ainoa huono puoli oli tuossa se että itse ainakin varmuuden vuoksi melkolailla koko pelin kannoin aina mukana jotain isoa sinkoa sekä sitten kivääriä. Pistoolit ja jopa haulikko jäi todella pienelle käytölle pelin aikana. Uudet "Vigor" kyvyt toivat plasmidien tapaan mukavaa taktisuutta taisteluihin mutta näidenkin kanssa pääasiassa suosin paria tiettyä melkein koko pelin ajan.
Vaikka pelissä joitain pieniä heikkouksia olikin niin en voinut olla rakastamatta tätä peliä. Helvetin loistava vuoristorata jonka lopussa jäi vaan kaipaamaan lisää. Tällä hetkellä helposti vuoden peli tavaraa.
Prototype 2:n lopputekstit juuri scrollaa ruudulla. Peli on kyllä niin keskinkertainen kuin olla voi. Peli toistaa itseään alusta loppuun pahemmin kuin ekan AC:n sivutehtävät, graafinen anti on täysin keskinkertaista ja kontrollit on epätarkat.
Mutta se mättäminen vaan toimii. Missä muussa pelissä voi parilla napin painalluksella hypätä vihollisen helikopterin kimppuun ja tuhota sen yhdellä uppercutilla? Lisäksi pitkin seiniä juokseminen, hyppely ja liitely on todella helppoa ja Heller on alusta asti kunnon badass.
Juoni pääsi yllättämään kiinnostavuudellaan ja välipätkät on toteutettu pikkasen samalla tyylillä kuin sin city. Itse maksoin 10e radnet versiosta jonka mukana tuli läjä extra haasteita joita suorittamalla sai uusia mutaatioita ja kun suoritti kaikki viisi listaa niin sai vielä Alex Mercer skinin. Lisäksi tuosta sai vielä läjän vaatteita ja shield propin omalle avatarille joten ihan kivasti extraa.
Äsken tuli pelattua läpi tänään julkaistu silmäkarkki peli nimeltä Crysis 3, alustana PC. Oli kyllä timanttista toimintaa ja ihan kiva juoni loppuun saakka. Pelasin aikalailla juoksutyylillä sniikaten eli peli meni melko nopeasti läpitte. Peliajaksi tuli karvan alle 5h. Jos olisin sivutehtäviä tehnyt ja pelannut vaikemmalla vaikeus-asteella niin oli varmaan mennyt n.7h. Mutta silti sisältö oli loistavaa eikä peli puuduttanut missään vaiheessa. Hieno lopetus kyseiselle trilogialle :)
Castlevania: Lord of the shadows
Tää oli aikoinaan semmone ostos että otampa tohon uuden telkkarin kylkeen jotain pelattavaa, ja ollu varmaa jo toistavuotta kesken. Mutta tänään pakotin itseni takomaan sen lävitte. Eipä mitenkään erikoinen, ihan viihdyttävä mättöpeli. Juoni oli mielestäni keskinkertainen ja bosseihin lähinnä meni hermot. Ei taida tulla toista kertaa kokeiltua.
Dishonored
Joulupukki toi tämmösen lätyn ja nyt vasta oli aikaa ja innostusta takoo läpi. BO2 vieny sen verta aikaa että jäi hiukan tonne hyllyyn odotteleen. Mielenkiintoinen ja välillä haastava paketti. Alkuun grafiikat näytti vähän semmosilta sun tämmösiltä, mutta kun rupesi tottumaan ja ajatuksella katteleen ympärilleen niin kyllähän se aika kaunista pelattavaa oli. Kaaosta tuli kerättyä vähän liikaakin eli mora heilui tiuhaan tahtiin, mutta täytynee ottaa työnalle tuo "mene peli tappamatta läpi" achievmentti jossain kohtia.
Call of Duty: Black Ops II
Kamppanijan tosta on läpästy jo heti julkaisun jälkeen saman viikon aikana, mutta vasta viimeviikolla tuli nettipelistä täyteen Max prestige, joten kai sen vois sanoa, että tämäkin peli on nyt pelattu, vaikka välillä tuleekin multiplayeria ja zombia mätettyä. Haulikot, LMG:t ja singot tempasin 10 prestigen aikana timanttisiks ja tulipahan sieltä muutama ihan herkullinen Challengekin tehtyä. Nuclear Killeriä ei vaan tunnu antavan...
Seuraavaks varmaan tars viimestellä toi Halo: Reach ja Halo Anniversary edition... Kummastakin kamppaniat lipasun päässä valmista... Ja samalla nousis Gamerscore tonne 14k puolelle :P
Viime viikolla päätin ahkeroida viimein Wii U:lle ostamani Assassin's Creed 3:n tarinan läpi. Tavoitteessa onnistuin sillä muutama päivä sitten monumenttaalisen pitkät lopputekstit kiiruhtivat näköradioni ruudulla.
Aiemmista osista olen pelannut vain AC2:n ja Brotherhoodin, mutta tarinan kaari on suhteellisen hyvin selvillä. Ezio oli aikoinaan mielestäni ihan passeli hahmo, vaikka en ymmärräkkään miksi jotkut niin kovasti hahmoa fanittavat. Renesanssin Italia oli myös paikkana oikein mielenkiintoinen ja toimiva, vaikka alkoikin sarjan järjettömän ilmestymistahdin takia menettää mielekkyyttään.
Nyt kun maisemaa on vaihdettu, niin pakko myöntää että huonompaan suuntaan on menty. Odotin suuria tuolta Ameriikan Frontierilta, mutta aika karvas pettymyshän se oli. Puissa kiipeileminen on toimivaa, mutta maastossa kiipeilyä on muutenkin melkoisen vähän. Ymmärrettävää että puita ei voi laittaa aivan yhtä tiheään kuin rakennuksia, mutta pelaaminen kyllä kärsi tuollaisesta ratkaisusta. Frontierilla ei muutenkaan ole oikeastaan mitään mielenkiintoista tekemistä. Metsästäminen on turhaa, samoin melkein kaikki sivutehtävät ovat mukana pelkästään sen takia että sivutehtäviä on pakko olla. Vielä kun niistä saisi edes jollain tapaa mielenkiintoisia.
Connor ei myöskään saa hahmona kovinkaan suuria kehuja. Intiaanilla on selvästi jalot päämäärät, mutta hemmetin tylsä ja yksitoikkoinen hahmo hän silti on. Koko tarinan ajan kuullaan vain lässytystä siitä miten Connorin kansa on vaarassa ja miten kaikki on kamalaa ja byyhyy. Emotukka tuosta vielä puuttuisi. Connorin koko tarina oli kokonaisuutena valtaisa pettymys, eivätkä edes oikeat historialliset henkilöt pääseet tällä kertaa oikeuksiinsa. Connorin ääninäyttelijä on myös harvinaisen surkea, vaikka muuten ääninäyttely on pelissä oikein mallikasta.
Mitenkäs sitten se toinen tarina. Desmond ja hänen kumppaninsa ovat kaikki yhtä mielenkiintoisia ja hurmaavia kuin käytetty vaippa, vaikka vaipassa on todennäköisesti enemmän sisältöä. Aina kun jouduin pelaamaan Desmondilla teki mieli lopettaa samantein. Saatikka jos jouduin kuutelemaan hänen puhuvan. Huhuhuh mitä paskaa. Tuo koko taustatarina on aina ollut valtava rasite koko AC-sarjalle ja yksi tylsimmistä ja kamalammista tarinoista mitä olen ikinä kohdannut videopeleissä.
[spoiler]Nyt kun Desmon on kuollut (harvoin muuten tulee iloiseksi siitä kun päähahmo kuolee, niin toivottavasti dumppaavat kokonaan tuon nykypaskan sarjasta. Paljon mielenkiintoisempaa ja toimivaa jos pysyisivät vain menneessä. Pelin tarinasta en siis anna pisteitä, sillä siinä ei vain tapahdu mitään mistä pitäisi kiinnostua. Harvinaisen huonosti toteutettu. Hyi olkoo. Pelin alku oli myös sanalla sanoen hirvittävä. Useita tunteja sai pelata sillä Connorin isällä ja sitten sai vielä leikkiä sillä kakaralla. Ihanaa. Se alun suuri momenttikin oli niin selvä, että melkein aloin itkeä. Lopustakaan ei ole sen suuremmin positiivista sanottavaa, tosin Desmondin kuolema oli hieno asia.[/spoiler]
Pelaaminen itsessään sitä samaa mitä aikaisemmin. Olin aluksi innoissani kun lupasivat uudistaa taistelusysteemiä kunnolla, mutta petyin tässä(kin). Kiipeileminen ja juokseminen on nyt entistä parempaa kun yksinkertaistivat sitä yhden napin varaan, mutta taisteleminen on edelleen sitä miten odotat vihollisten saapuvan rivissä eteesi, jotte voit counterilla tappaa kaikki. Hienolta se kieltämättä näyttää, mutta alkaa kyllästyttää melkoisen pian. Uusien aseiden ostamisellakaan ei ole mitään väliä, mikä taas tekee pelin rahasysteemistä melkoisen turhan. Nuolia ja ammuksia kävin ostamassa, muulle ei ollut tarvetta. Hiippailu ja taisteleminen olivat kuitenkin paikoin todella viihdyttäviä, joten eivät ne täysin paskoja ole. Pelin maailma on toki laaja ja tekemistä on hurjasti, mutta kun millään ei ole millekkään mitään väliä.
Yksi valtaisan hieno juttu pelistä kuitenkin löytyy, meritaistelut. Ne ovat vain niin toimivia ja hauskoja. Meritaisteluista ei ole mitään muuta kuin positiivista sanottavaa, koska ne olivat aina toimivia ja hauskoja. Omaan laivaan tulikin laitettua oikeasti rahaa, koska halusin saada kaikki lelut käyttööni. Kunpa tuota merisisältöä olisi vain ollut enemmän. Ehdottomasti parasta koko pelissää ja muutenkin hienoa sisältöä.
Wii U:lla tosiaan pelin pelasin ja käännös on suoritettu kyllä mallikkaasti. Peli jäätyi kerran, mutta muuten en huomannut yhtään bugia. Peli myöskin näyttää paikoin tooooodella kivalta ja muutenkin 'Tendon uusin suoriutuu pelin pyörittämisestä ilman ongelmia. Ainakin omalla kohdallani. Pädillä oleva kartta osoittautui hyödylliseksi ja pelkästään ohjaimella pelaaminen oli myös toimivaa ja sitä tulikin tehtyä useamman tunnin ajan.
Pettymys tuo lopulta oli. Tylsät sivutehtävät, umpipaska tarina ja kamala päähahmo, ugh. Jos vuodessa ostaa vain yhden pelin, niin AC3 tietenkin hyvä ehdokas, koska niin paljon saa rahoilleen vastinetta, kunhan kestää sen että sisältö on aina välillä melkoisen tylsää. Jos seuraava osa todellakin keskittyy pelkästään merimeininkiin, niin se voisi toimiakkin, koska silloin saisivat hiottua yhden asian kunnolliseksi. Ei AC3 mitenkään umpisurkea peli ole, on siinä paljon hyvääkin, mutta ei se todellakaan ole mikään mestariteos. Uskon tosin että se voisi olla, mutta jos tämä on oikeasti parasta mihin Ubilla pystytyään, niin sääliksi käy.
7/10.
Pelasin Homefrontin tuommoisesa neljässä tunnissa ja vielä kymmenisen tuntia moninpeliä päälle. Juonipaljastuksia löytyy joukosta.
Peli muistuttaa paljon viime vuonna tullutta loistavaa Steel Battalion: Heavy armoria. Aasialaiset ovat kummassakin miehittäneet maan ja pelaaja tekee vastarintaa futuristisilla aseilla räiskien. Tällä kertaa tosin tavallisen siviilin näkökulmasta ja ilman suuria robottitankkeja.
Itse yksinpeli ei ole periaatteessa kummoinen. Putkimaiset kentät, hävyttömän lyhyt pituus ja tylsä juoni. Tekoäly tykkää ampua pelaajaa enemmän kuin selvästi uhkaavampi NPC kaveri. Mutta on pelissä pari hyvääkin puolta. Tykkäsin siitä taistelukentällä pyörivästä robotista, mikä pelaajan kiikareiden osoituksella laukaisee sarjan raketteja viholliseen. Oli suorastaan surullista joutua ampumaan se myöhemmin. Myöhemmin pelissä pelaaja pääsee ohjaamaan, siis ihan aikuisten oikeasti ohjaamaan helikopteria, jolla pitää suojata kavereiden bensaa kuljettavia rekkoja ja kylvää tuhoa alhaalla komeilevalle taistelukentälle. Tämä on pelin parasta antia ja nostaa huimasti arvosanaa. Kaikki varmaan muistaa sen Battlefield 3 kentän, missä pelaaja luuli pääsevänsä pelaamaan Top Gunia, mutta joutuukin hiirellä osoittelemaan vihollisten hävittäjiä ja maajoukkoja. Eli täysin raiskattu kenttä, joka olisi tarjonnut hyvää harjoittelua verkkopeliä varten. Homefrontti kuitenkin kaatuu lyhyeen neljän tunnin kestoon, joka iskee pelaajaan kuin seinä.
Verkkopeli on kuin Battlefieldiä johon, on lisätty Call of dutyn nopeatempoisuus ja pari omaa kikkaa. Tykkäsin siitä että mitään Killstreak Boonus pelleilyä ei ollut vaan vihollistiimiä suorastaan kannustetaan nirhaamaan taistelukenttien valtias. Kyllä sitä kymmenen tuntia jaksoi, kunnes kaipasinkin red Orchestran ja Battlefieldin taktisempaa sodankäyntiä.
Pelaaja-arvosanoilla 5/10 olisi passeli
Juuri äsken meni Stalker: Call of Pripyat läpi oikein mukavan ja paikoin helvetillisen Misery modin kera. Olipahan siinä seikkailua kerrakseen. Tämä nimensä veroinen modi teki reissustani Pripyatin aavekaupunkiin välillä todellista piinaa. Pelin alussa rahat, ammukset ja ruoka loppu koko ajan, puhumattakaan lääkintätarvikkeista. Tulitaisteluhin joutuessa henki yleensä lähti parista osumasta ja jo ensimmäinenkin oli usein niin vakava, että selviytyminen sellaisesta oli jo pieni ihme.
Ja toki sitten ne mutantit ja Zone itse. Paikalliset elukat olivat saaneet aika järkyttävät boostit tekemäänsä vaurioon. Rynnäkkökiväärin ja kunnon pistoolin lisäksi olikin pakko kantaa ladattua haulikkoa koko ajan mukana, jos jokin mörkö pääsi liian lähelle. Pelasinpa vielä niinkin nössöllä tavalla, että pysyttelin öisin yleensä sisätiloissa. Yöt ovat tuskallisen pimeitä tämän modin kanssa ja möröt ovat silloin aktiivisempia.
Pakkohan tuo on pelata uudelleen, etenkin kun modi tarjoaa peliin kolme erilaista aloitus classia, joilla on omat vahvuudet ja heikkoudet. Assaulter hahmolla meni ensimmäinen reissu ja Snipulla voisi lähteä tekemään toista. On tämä vaan upea peli ja erittäin tunnelmallinen sellainen. Sääli ettei Chernobylin ydinvoimalalle pääse tässä osassa, mutta Pripyatin kauhutkin riittävät mainiosti.
Itsekkin pelin sain myös pelattua läpi tänään, ja aika samoilla fiiliksillä kuin Oselot. No disrespect Remedyä kohtaan todellakaan, mutta itselleni Max Payne 3 oli sarjan paras peli. Kirkkaat maisemat eivät todellakaan haitanneet, ja mielestäni Maxista saatiin paljon syvempi hahmokin tässä pelissä. Tekoäly myös toimi, se ei todellakaan jäänyt aina vain suojaan kykkimään, vaan saattoi hyvinkin agressiivsesti puskea päälle. Peli oli myös aika pitkä, joskus jopa tuntuu et liian pitkä. Voisin veikata että n. 12-14 tuntia meni pelin läpäisemiseen. Ehdottomasti viime vuoden, ellei jopa koko konsolisukupolven kovimpia toimintapelejä itselleni. 9/10.
Tuli tuossa pelattua Crysis 3 läpi. Minulla oli odotukset korkealla pelin kohtaa kun ennen julkaisua tuli katsottu liian monta video pätkää ja silloin tuntui että crytek on ottanut opikseen kakkos osasta. No jos aloitetaan grafiikoista pelaan itse boksilla joten graafikat ei ole parhaimmast päästä mutta silti ihan komeeta katsottavaa. multiplayeristä sen verran että gfaffat on ihan vähän suttuisenpi kuin tarinassa. Pc:een graffoista olen sen verran kuvista ja videoista nähnyt kuvaa että vaikuttaa aivan helvetin hienolta.Tarina jo ensimmäisessä kentässä huomasi miten crytek on panostanut väli videoihin siisteiltähän ne näytti alusta loppuun saakka. Kenttä suunnittelu oli paljon parantunut viime osasta nimittäin saat valita monia reittejä miten vaikka käyt kimppuun hiljaa ja sekä ryminällä. Pukua tuli hyödynnettyä paljon aina eri vaiheissa peli ympäristö oli kaunista katsottavaa melkein joka tehtävässä. Aseet olivat selvästi tehokkaampia kuin ennen ja nuo energia aseet olivat mahtavia silloin kun tuli joku hirvee lössi taikka oli apu tarpeessa. jouska oli mahti ase varmaan minun lemppari sillä saa helposti kumoon porukkaa varsinki jos olet stealthissa. Ammuksia löytyy riittävästi kaikkialta. ja eikä vihuja tarjottu edessä liikaa missään vaiheessa.Ääni maailma oli mukavan kuuloista. Prophet vaikutti syvällisemmältä hahmolta kuin muissa osissa ja tuo michael oli hyvin suunniteltu ja onnistunut hahmo pelissä. bossi taistelut oli sitä sun tätä olisi voineet olla ehkä ripauksen kiinnostavempia.Pelin tarina eteni suitsakkaasti. tässä tulee kyllä vielä lähiaikoina hakattua peli varmaanki tolla super soldierilla läpi ei pitäisi olla hirveen vaikeeta kun aikoinaan vedin pleikalla kakkos osan ilman ongelmia läpi supersoldierilla.
Multiplayeriin en ole hirveästi vielä syventynyt. Aluksi oli ihan kiva kun on itelläni tuo hunter edition niin saa heti 5levun ja double xp:een. Peli muodot ovat enimmäkseen hyviä ja varsinkin hunter mode oli kiehtova ja hauska jossa voi käyttää monia tunteja jatkossa.Voin helposti sanoa että crysis3 kuuluu nykyajan parhaimpiin toiminta/räiskintä peleihin Annan tarinalle 9 ja netti pelille nopeasti pelattuna 8 Suosittelen kaikille räiskinnän ystäville !
Ai että käykääpäs kaikki ostamassa System Shock 2 gog.comista jos ette ole aikaisemmin pelanneet. Itse olen jo vuosia halunnut päästä kyseistä peliä pelaamaan mutta en vain ole saanut sitä Windows XP/7:lla pyörimään ennen tätä hetkeä. Ja on kyllä n. 3 tunnin pelaamisen jälkeen aivan niin loistava peli kuin mitä on tullut jo ikuisuudet luettua netissä. Eniten yllätti ehkä se kuinka paljon hahmoansa voi muokata kyvyiltään. Hieman alan jo ymmärtämään miksi osa valitti sitä kuinka Bioshock:a oli liikaa yksinkertaistettu "henkiseen esiosaansa" verrattuna. Tosin tästä syntyi tietenkin se, että varsinkin alussa kaikkea haluamaansa eo voinut kehittää. Itse katsoin parhaaksi liittyä navy:iin ja halusin alkaa keskittyä teknisiin taitojen sekä eri aselajeihin. Sen johdosta hahmoni osaa tässä vaiheessa käyttää yksinkertaisempia laitteita ja ampua perustussareilla mutta mm. raketinheitin joutuu vielä lojumaan inventorissa tyhjän panttina kun heavy weapon skillini on liian alhainen tai pikemminkin olematon vielä :p
Parista asiasta kuitenkin näkee aika hyvin (positiivisessa mielessä), että kyseessä ei ole niinkään uusi peli:
-Vaikeustaso on oikeasti melko armoton. Olin nössö ja aloitin suoraan easylla ja siltikin alusta alkaen on tullut turpaan ja kovaa. Kunnon survivor horror tyyliin panokset ovat koko ajan lopussa, aseet meinaavat hajota koko ajan käteen eikä osat riitä kaiken korjaamiseen eikä niistä vähäisistäkään medpackeista ole niin paljon apua kun ne palauttavat niin vähän elämää takaisin (oma max hp määrä itselläni 75 ja yksi medhypo palauttaa 2 hp :) ). Vielä kun kaikki täydet elämät antavat medical pisteet eivät välttämättä toimi ellei sinulle ole osia niihin niin koko ajan on kuset housussa, että mitä seuraavaksi nurkan takaa tulee.
-Toisin kuin mm. Bioshokeissa joissa voit laittaa vain nuolen näyttämään mihin pitää seuraavaksi mennä, System Shock ei mitään apuja semmoiseen anna. On seuraava tavoite ja (ainakin alkupuolella) iso kartta jota tutkiskella melko vapaasti. Muutamaan kertaan on tullut jo eksyttyä mutta uuden paikan löytäminen sen jälkeen on aina vain palkitsevampaa.
Ja pakko vielä mainita ainakin pelin aivan uskotamattoman upea tunnelma. Peli onnistuu luomaan juuri sopivanlaisen häiritsevän/sydämentikitystä luovan tunnelman äänimaailmallaan sekä erinomaisesti näytellyillä audiologeilla. Musiikki on myös juuri itseeni täydellisesti iskevää 90-luvun teknojumputusta, mitä ei vain tule enää vastaan nykypäivänä.
GOTY 2013... eiku mitä
Devil may cry HD
Olin yllättynyt kuinka haastava tämä ensimmäinen osa olikaan, kuitenkaan tälläkertaa ei mennyt 20 kertaa Phantomiin niinkuin silloin aikoinaan. Vaikka peli on ihan hyvin käännetty ps3:lle näyttäen hyvältä ilman nykimistä niin täytyy ihmetellä miksi valikot sekä välianimaatiot eivät ole laajakuvina jättäen mustat palkit ympärille. Eivätkö he oikeasti voineet laittaa jotain taustaa ympärille tai mitään? Oli kyllä outoa kun alussa on vain pari comboa/liikettä mitä voit tehdä ja ilma comboja ei ole, nykyään tällaisissa peleissä pelaajalle annetaan vähintään kymmenen eri variaatiota combottamiseen sekä perus ilma combo.
Mekaniikoihin tottui suhteellisen nopeasti, combo ratingin ylläpitäminen on kuitenkin haaste jos ei ole stingeriä tai air raidia hankittuna, vihollisista on liikuttava nopeasti toisesta toiseen jotta rating ei lähde pois. Lukittumalla viholliseen voi tehdä sivuttais väistöliikkeitä, monesti kuitenkin turvauduin perus hyppyyn kun monet viholliset lyövät vaakatasossa aika leveästi. Pelissä ei siis ole itsenäistä väistö tai counter liikettä/nappia.
Ääninäyttely on näin nykyaikana välillä aika huvittavaa vaikka dialogi on ihan ok tasoa ainakin näin japsi peliksi. Dante egoilee ja vattuilee aina kun pystyy, aivan kuten siistin japsi sankarin kuuluukin tehdä. Tarinaltaan taas peli on aikalailla perushuttua tyyliin tuntematon nainen tulee ja nakkaa päähahmoa moottoripyörällä, tämän jälkeen pyytää apua tuhoamaan demonisen alamaailman jolloin Dante lähtee mukisematta mukaan. Vaikka tarina ja hahmot ovat suhteellisen kliseisiä anime hömpötyksiä niin silti se on viihdyttävää ja tarina hahmoineen hoitaa hommansa. Kuitenkin suurin pääpaino on itse gameplayssä.
Koko pelin tapahtumapaikkana on iso linna jossa pelaajan täytyy etsiä avaimia, miekkailla, ammuskella ja availla erillaisia portteja. Kuvakulma on aina ennalta määritetty kuten vanhoissa Resident evil peleissä, tähän tottuu mutta joskus kuvakulma voi olla todella huono kun vastustajaa ei näe ollenkaan. Vaikka kaikki tapahtuu samassa paikassa niin variaatiota löytyy oikein mukavasti, kokonaispeliaika liikkuu 7-9h kieppeillä. Pelilaskuri näytti minulla 3-4h johon ei lasketa välinäytöksiä eikä uudelleen yrittämisiä jne.
Väistämiset ja taistelussa liikkuminen on tärkeä oppia nopeaan jos halajaa parempiin tyylipisteisiin. Paremmilla tyylipisteillä saadaan enemmän punaisia orbeja joilla taas päivitetään Danten max elämää, devil triggeria ja ostetaan uusia liikkeitä. Tietysti kuten RE peleissäkin on ollut tapana niin löytyy pelistä aina piilotettuja orbeja ja pieniä puzzleja, siis alunperinhän DMC:stä piti tulla Resident evil peli. Kunhan Dantelle hankkii lisää hyökkäyksiä ja iskuja niin taisteluihin saa mukavaa vaihtelua sekä taktikointia kehiin. Pelaajalle esitellään aina uusien paikkojen ohella myös uusia vihollisia, vaikka loppupeleissä erillaisten vihollisten määrä ei ole huikea niin niitä on tarpeeksi.
Rasittavimpia ovat nämä Viikatemiehet jotka leijuvat korkealla ilmoissa seinien sisässäkin, ampumalla menee pieni ikuisuus ja iskemällä menee hermot sillä Dante ei osaa ilma comboja. Air raid ja Vortex onneksi auttavat asiassa jos vain Devil Triggeri on käytettävissä. Bosseissa on perus japsi kaava eli sama vihu laitetaan pakettiin ainakin se kaksi tai kolmekkin kertaa, joka kerralla bossi on vähän erilainen tai kovempi kuin edellisellä kerralla. Bossitaistelut ovat aina kunnollisia näytöksiä, ase ja miekkabalettia. Eivätkä nämä bossit ole mitään äänettömiä monstereita, vaan persoonallisia demoneita joiden kanssa Dante tykkää tivata.
Vielä nykyaikanakin DMC on hyvä tekele. Tarinassa ja hahmoissa on sitä ehtaa japanilaista meininkiä ja viileyttä. Tiukat kontrollit ja hyvin tehty taistelumekaniikka ampaisee mukaansa parin kentän jälkeen. Peli näyttää hyvältä HD muotissa, harmi vain että välianimaatiot ja valikot ovat vielä SD muotissa eikä kääntäjä ole edes vaivannut tekemään taustoja.
Kyllä se miekka voittaa pistoolit…vaikka onhan kaksi demonista pistoolia aika badass!
Takuuvarmaa viihdettä 7/10
Hienoa tekstiä, aika samaa mieltä jokaisesta asiasta. Mutta onhan DMC(1) nyt kuitenkin genrensä ehdottomasti merkittävimpiä teoksia vaikka sillä omat ongelmansa ovatkin ja tänä päivänäkin lajinsa kärkeä pelinä. Sekin on totta, että eihän tuota pelata juonen takia vaan rautaisen pelattavuuden. Huomaa kyllä hyvin pelistä, että on alunperin suunniteltu RE-peliksi sillä pelissä on lähes kokoajan oma jännittävä tunnelma. Pidän kuitenkin sarjan kolmatta vaikeimpana, sillä minulla ei ollut ihan yhtä paljon ongelmia ensimmäisen kanssa. Nuo viikatemiehet ovat tosiaan rasittavia. Paikoitellen heikohkosta HD-käännöksestä voi kyllä rokottaa hieman.
Atelier Totori - The Adventurer of Arland
Siinä missä Rorona löi itselleni luun kurkkuun heti alussa ja aikarajan tuoma game over lävähti ruutuun, niin Totori pistää aikarajapelleilyn kunnolla päälle vasta puolenvälin jälkeen. Ranking jäi 1000 pisteen päähän ja kaikkia key itemeitä ei ollut aikaa valmistaa kun osia ei tahtonut löytyä.
Itse pidän jrpg-peleissä verkkaisesta menosta ja paikkojen tutkimisesta, mutta tämä pelin aikaraja tappaa peli-ilon tehokkaammin kuin Final Fanrasy XIII:n putki. Toki New Game + pelastaisi paljon, mutta Atelier Totorin uudelta kierrokselta putoaa ne kaikkein tärkeimmät asiat, vain raha ja varusteet jää, kaikki muu katoaa.
Täytyy myöntää sen verran että peliä olisi hauska pelata jos aikaraja antaisi, mikä tekeekin tästä sitäkin ärsyttävämmän.
Onkin aika katsoa loput youtubesta sillä pelin pelaaminen läpi peliohjetta tarkasti seuraten ei vastaa minun käsitystäni pelinautinnosta.
5
Asura's Wrath - Xbox360:llä
Kuten varmaan moni jo tietääkin niin kyseessä on peli jonkalaisia harvemmin nähdään ja enkä ihmettele, ei monella länsimaisella pelitalolla ole rohkeutta tehdä peliä jonka aihe pyörii raivostuneen Demigodin ympärillä ja se tapa tehdä pelistä ikäänkuin episodemainen TV-sarja. Kaikeksi onneksi, se paljon parjattu QTE oli yllättävän vähällä käytöllä mutta myönnettäköön että jos olisi hieman vapauttakin saanut niin peli olisi entistä parempi.
Joka tapauksessa, pelimekaniikka ja tarina toimii, en itse muista aikoihin pelanneeni peliä joka saisi aikaan naurua vain koska peli saa puhtaan raivonkin näyttämään mielipuolisen koomiselta (hyvällä tavalla)
Kyllä tälläistä tekelettä on pakko arvostaa
5/5
Ärsyttävät asiat, offtopic vai tämä ketju. No valitsin tämän.
Elikkäs tilanne omaa pelihyllyäni katsoessa ei tällä hetkellä ole ollenkaan häävi. Far Cry 3 viimeksi ostettuna pelinä on jo yksinpelin puolesta vedetty ja nähty tapaus. Co-op on testauksen perusteella hirviö ja moninpeliä en haluakkaan avata. Jokatapauksessa laihtunut hyllyni ei ole nyt kuukauteen tarjonnut mitään mielenkiintoista pelattavaa. Eilisen Slopestyle-kilvan (lumilautailun WST, TV2) innoittamana mietin kuitenkin, että josko viime vuoden pettymys SSX olisi saanut pientä parannusta ja siitä ehkä jopa voisi nauttia kuka ties..?
Kuinka väärässä ihminen voikaan olla. Jo ensimmäinen kenttä sai tuntemaan sen kohta vuoden takaisen vihan peliä kohtaan. Ei reset-nappia ja ne sumukuopat... Kolme kisaa maaliin ja levy äkkiä ulos koneesta. Yksinkertaisesti pelikelvoton se on. hyihyi. Kokeillaanpa jotain muuta.
Nooh Uncharted 3:n ilmainen moninpeli ei suostunut löytämään pelaajia puolessa tunnissa. Mikä yllätys kun kakkosessakin se kesti joskus vartin ja no totta puhuen kiinnostus loppui täysin siinä puolessa tunnissa mitä tuo tiimitappomatsiin pelaajia metsästi. Karatekan demo sen sijaan vakuutti ihan pätevältä, joskin äärettömän yksinkertaiselta, tapaukselta mutta saipa senkin kanssa puolituntisen tuhlattua.
Tylsyyden aste kasvoi niihin lukemiin että päädyin lopuksi käynnistämään Homen. Kyllä, tämän unohdetun virtuaalikävelysimulaattorin ja parin(sadan) päivityksen jälkeen päädyin omaan huoneistooni kyttämään, kun vene kulki sataman läpi ja katosi horisonttiin. Pitää ilmeisesti ennemmin kuin myöhemmin ostaa jotain uutta ja tuoretta pelattavaa, mutta halusin nyt kuitenkin jakaa teille nalleille tämänpäiväiset pelailut. Tomb Raiderista kuulisi mielellään isäntien kokemuksia, joten laittakaas toki niitä tulemaan.
Tiedän tunteesi, ihmettelen välillä itsekkin että miten jaksoin pusertaa nuo kaikki läpi noista vioista huolimatta. Harmillisesti vain noin puolet kentistä ovat SSX tyylisiä "laske ja pidä hauskaa" kenttiä, loput onkin sitten tuommoisia suden kuoppia joita edes Chuck Norriskaan jaksaisi katella. Sitten kun ei ole reset nappia vaan tämä loistava rewind joka joskus kelaamisen jälkeen toistaa juuri sen saman minkä teit viimeksi vaikka sinun pitäisi päästä heti ohjaksiin kelauksen jälkeen... argh. Kävin joskus tästä kirjoittelemassa EA SSX foorumeilla, tyyppien mukaan rewind pitääkin olla juuri tuollainen, ei kyllä minun mielestäni.
Dead Space 3
Pelien tärkeimmät kohdat mielestäni on alku ja loppu, nämä pitää olla hyvin hoidettu jotta kokemus lähtee hyvin käyntiin ja että saadaan pelaajalle hyvä maku läpäisyn jälkeen. Tällä saralla Dead Space 3 ei hoida asiaansa, syynä näissä kohdissa on heikosti tehty suojausmekaniikka ja kultin aivottomat rivisotilaat. Se miten Iisakki taas saadaan uudelle necro täytteiselle reissulle on myös hoidettu heikosti, tosin ei tarinalla ole muutenkaan hurraamista. Tarina tuntuu aika pakkopullalta ja pitkitetyltä, samoten myös koko pelikin jonka läpäisyyn menee rapeat 15 tuntia. Tietenkään mitään vikaa jos peli on hyvä ja nautittava, mutta itseään toistavuus ja ravaaminen käyvät jo tylsäksi puolessa välissä peliä.
Tarinassa on pari käännekohtaa mutta ne ovat nähtävissä jo kilometrien päässä siinä vaiheessa kun ne paljastetaan. Ääninäyttely on hyvää mutta dialogissa olisi parantamista, tarinan pääkolmikko hoitavat kuitenkin oman osuutensa parhaiten. Muut hahmot jäävät aika paljon taka-alalle näihin kolmeen verrattuna, jopa myös tarinan pääpahis. Danik on todella kliseinen pahis, hänen "cool" ulkonäkönsä ei todellakaan auta asiaa. Näyttää niinkuin hän olisi karannut Miami Vicen Winter editionin kuvauksista tähän peliin. Yksinpelatessa tulee pakostakin sellainen olo että koko peli olisi tarkoitus pelata co-oppina, monesti Carver vain katoaa kuin tuhka tuuleen ja soittelee että tapaa sinut sitten perillä vaikka toisin oli sovittu välianimaation aikana. Monesti hän myös ilmestyy aivan tyhjästä auttamaan eikä hahmon välille saa mitään yhteyttä, lopussa Carver jopa puhuu Iisakille kuin he olisivat olleet yhdessä jo pitkän aikaa vaikka olen nähnyt häntä vain mennen tullen.
Kontrolleiltaan DS3 on sulava lukuunottamatta kyykky/suojausmekaniikkaa, uusi kieriminen toimii hyvin ja sitä joutunee käyttämäänkin tiukemmissa tilanteissa. Suojaan mennessä et voi juosta ja liukua suojaan etkä myöskään voi ampua kulmien takaa mikä on todella tönkköä ja epäkäytännöllistä. Vaikka suojassa ollessasi Iisakista näkyy jonkun verran niin viholliset eivät kuitenkaan voi osua sinuun, eivätkä viholliset koita kiertää Iisakin selustaan vaan mustapukuiset sotilaat juoksevat suoraan syliisi Uncharted tyyliin. Myöhemmillä tasoilla normaalit pulliaiset kyllä käyttävät kranaatteja COD tarkkuudella joten on oltava tarkkana, samoten tähän peliin on saatu kertalaakista tappavat bazooka miehet ja kyllä ne ovat yhtä ärsyttäviä kuin muissakin peleissä. Jos edessäsi ei ole suojaa jonka taakse voisit kyykistyä ja katson nurkan takana olevaa vihollista niin on varmaa että saa tulitusta naamaan sillä Iisakki ei osaa kurkkia nurkkien takaa lainkaan. Keskivaiheilla ja lopussa tulee kohtauksia jossa necromorphit ottavat yhteen sotilaiden kanssa, sinällänsä mielenkiintoinen ja hyvä idea mikä ei kuitenkaan toimi. Useimmiten sotilaat ja necromorphit näyttävät pitävän Iisakkia paljon parempana kohteena jolloin saat kaksi taistelevaa osapuolta kokonaan omaan niskaasi.
Onneksi alun sotilaiden kanssa kaupungilla asioinnin jälkeen päästään avaruuteen seikkailemaan necromorphien kanssa. Tässä osiossa Iisakkilla voi matkata viiden aluksen välillä miten lystää ja leijailla avaruudessa näiden läheisyydessä kunhan vaan happea riittää. Tässä DS3 on miltei parhaimmillaan, ahtaita pimeitä aluksia ja hyytävä arvaamaton avaruus. Vaikka aluksista löytyy jonkin verran koluttavaa niin olisi sisältöä ja tutkittavaa saanut olla enemmän. Miltei kaikkien necromorphien ulkonäkö on muuttunut peitellymmän ja geneerisempään suuntaan. Viholliset eivät ole enään niin karun ja ällön näköisiä kuin aikaisemmissa osissa, kai se johtunee noista avaruus toppavaatteista (sarcasm). Teini pack viholliset ovat vaihtuneet muumioituneisiin luurankoihin ja lonkero lapset koiriin jne. Kuitenkin necromorphien kanssa taistelu on paljon uskollisempaa pelisarjalle ja mukavempaa kuin sotilaiden ammuskelu.
Tämän osion jälkeen matkataan jäiselle planeetalle jossa vietetään loput kymmenen tuntia. Lumisesta ja karusta planeetasta ei kyllä saada kaikkea irti jotta pelissä olisi niin hyvä tunnelma kuin sisätiloissa. Viimeinkin myös täällä alkaa saamaan enemmälti tavaraa jotta voi parantaa omaa asuaan ja rakentaa aseita. Ensimmäisten tuntien aikana ei oikeastaan saa mitään kunnollista asetta kasaan. Ainakin näin hard tasolla alussa tehokkaimmillakin aseilla ei ihan heti vihollisilta jalkoja katkota, aseissa ei kuitenkaan tunnu sellaista potkua kuin aiemmissa osissa. Myöskin aseen primary firestä vaihtaessa secondaryyn tai toisinpäin on epämukava viive. Noin vähän ennen pelin loppua on RIG ja aseet maxattu jos käyttää osat järkevästi, harmillisesti kuitenkaan aseiden statistiikat eivät kuvaa aseen oikeita tehoja. Itselläni oli ase joka oli jo itsessään miltei täydessä tehossa DMG suhteen, kun laitoin sen täyteen niin raajat lähti kahdella tai kolmella ammuksella. Lisäsin vielä lisää DMG pojoja vaikka se oli jo täynnä, tämän jälkeen raajat lähtivät yhdellä. Myös eri aseiden täydet tehot eivät vastaa toisen aseen täysiä tehoja, olisi ollut hyvä saada jotkin numerelliset statistiikat mistä tehon olisi oikeasti saanut selville. Propsit kyllä siitä että nyt saa tehdä uusia aseita ja niillä ominaisuuksilla mitä itse haluaa.
Kaikkien health packkien yms teko myös vaatii romutavaraa kuten aseet ja puvun eli RIG:in ylennykset. Hard tasollakin ainakin health packkeja saa enemmän kuin tarpeeksi, ammuksiakin tulee ihan hyvin mutta perus romutavaraa jota tarvitaan miltei kaikkeen saa välillä aika niukasti että saa RIG ja kaksi asetta maximiin yhdellä peluu kerralla. Eli voi olla että toinen pelikerta tai co-op tantereella riehuminen ja grindaus olisi paikallaan jos haluaa ihan kaiken täyteen ja tehdä vaativimmat aseet blueprinteistä.
Osa yhteenotoista ovat puuduttavia horde aaltojen lahtaamista kerta toisensa jälkeen, joiskus voi huomaa kuinka takkuileva tekoäly voi olla jos olet lähellä ovea josta juuri tulit. Viholliset eivät tällöin tiedä kävisikö he sinun kimppuusi vai ei jolloin ne on helppo teilata. Tuntuu että tässä viholliset käyvät enemmän naamalle kuin aijemmissa, on siis hyvä käyttää stasista usein. Loppuolella myös esitellään aivan uusia vihollisia joka on kyllä mukava lisä pelillisesti ja ihan tarinankin puolesta.
Tiivistettynä Dead Space 3 tarjoaa hyvää räimettä necromorphien kanssa, sotilaiden kanssa sitten ei niin hyvää. Peli tuntuu hieman venytetyltä joten loppua kohti se voi olla puuduttava. Tarina ei ole erikoinen mutta lopun käänne tekee siitä kuitenkin hieman mielenkiintoisemman. Tunnelmaltaan ei päästä DS1-2 tasolle. DS3 hard taso vastasi suunnilleen DS2:n mediumia.
Go for the limbs!
Pelaamisen arvoinen 6/10
Atelier Meruru - The Apprentice of Arland
Koska vihasin niin paljon Roronan ja Totorin aikarajoja niin päätin hankkia myös Merurun. Homma ei ala hyvin, sillä ensimmäinen vuosi menee läpi rimaa hipoen. Onneksi homma hiukan helpottuu ja seuraavat vuodet sujuvat helpommin kunnes huomaat että viides vuosi lähestyy loppuaan ja päätarinan viimeinen bossi paljastuu.
Harmi vaan että kaikki aika tuli käytettyä kaupungin kehitykseen ja aikaa ei ollut kehittää haarniskoja parhailla traiteilla ja qualityllä tai nostaa leveleitä kovinkaan paljon 50:ntä ylemmäs, joten bossi lahtaa koko porukan yhdellä iskulla eikä korista löytyvästä massiivisesta parantavien määrästä ollut juuri hyötyä.
Viisi kertaa murskatappio ja on aika taas todeta että pelin umpisurkeasti toteutettu aikarajasysteemi vei taas voiton, minä 0-3 Atelier-sarja. Kuten aina, kovinkaan paljoa ei new game plussaan, jotennuudelleenpeluuarvo on lähes nollassa. Sääli jälleen kerran sillä maailmaa olisi kiva tutkia ja synteesillä kiva leikkiä, mutta aikaraja ei anna.
Jonkun verran homma on parantunut edellisistä, mutta toivoisin että tästä pelin rampauttavasta systeemistä luovuttaisiin tai tähän lisättäisiin kunnon new game+.
Seuraavana vuorossa Atelier Ayesha ja ikävä kyllä aikarajasysteemi ei ole kadonnut tästäkään mihinkään.
6
Ni no Kuni alkoi puuduttaa hiukan kun siinä seikkailun ohella oli minuutin välein "hakkaa x:ää" -taisteluita. Muutenkin alkanut tappaminen ja tappeleminen kyllästyttää peleissä hieman niin alkoi aivot kaipaamaan jotain jonka pääpointti ei ole taistelemisessa.
Minecraft onnistui sitten taas koukuttamaan kovasti. Kertakaikkisen tyydyttävää suunnitella jotain rakennelmaa ja alkaa näkemään sen muodostuvan pikkuhiljaa. Ja jos lähtee tutkimusmatkalle niin vaikka siinä saa pari zombia yöllä niputtaa ei se silti tunnu siltä että saa olla jatkuvasti miekka ojossa, vaan pääpaino on selviytymisessä. Toki jos haluaa enemmän olla zombimetsästäjä tai luurankoeliminaattori, on se täysin ihmisestä kiinni. Itse saan parhaat fiilikset suunnittelemisesta, rakentamisesta ja ties minkä timanttien löytämisestä, ja se on ah niin mukavaa. Kunpa tällaisia pelejä olisi enemmänkin. Terrariakin tuntuu turhan rajoitetulta 2D:n takia.
Toki joku voisi sanoa että Day-Z voisi myös kuulua kategoriaan, mutta se on aivan perhanan tylsä lopulta. Jos siinä voisi pilkkoa puita ja rakentaa itselleen mökin niin voisin palata pelin pariin.
Onneksi on myös aina vanhat point'n'click seikkailut joiden pariin on mukava palata kun ei kaipaa turhaa "väkivaltaa" peleiltä.
Tulkaahan boardilaiset kaikki pelaamaan Minecraftia...kunhan pääsen töistä kotia ja saan serverin auki.
Palasin Forza Motorsport 4:sen pariin kunnianhimoinen saavutus mielessä, ajampa jokaikisellä autolla hot lapin Top Gearin kuuluisalle radalle nähdäkseni kuinka hyvin autot noudattelevat oikean maailman kiesejä ja on kieltämättä harmittavaa että autot on rankattu sen mukaan miten ne "suoriutuvat" kuviittellisella radalla koneen laskemana, käytännössä siis C luokan autolla ET voi päihittää A luokan ajoneuvoa, piste. Vaikka tosielämässä autot eivät tunne moista "rajoitusta"
Noh, simulaatiota on Forzasta turhaa hakea mutta on se kieltämättä hyvä ajopeli joka tapauksessa.
Tuossa muutama viikko takaperin lähes koomisen erehdyksen takia kävelin Gamestopista kainalossani Playstation Vita muutamalla pelillä kuorrutettuna. Nuo kaksi peliä (LBP Vita ja NFS: Most Wanted) on kumpikin vielä pelaamatta mutta Plus-jäsenenä "ilmaisia" pelejä oli Vitalle tarjolla enemmän kuin tyydyttävästi.
Gravity Rush on kiinnostanut siitä lähtien kun siitä ensimmäiset tiedot pelistä saavuttivat yleisön aivot. Olikin siis ilo huomata että Plus-jäsenille kyseinen tekele ei kustantanut mitään ja hetihän tuo lähti lataukseen. Ensimmäiset tunnit eivät täysin vakuuttaneet, sillä tarina oli melko puista ja päätavoitteena tuntui olevan oman kotikolon sisustaminen viemäriin. Mutta kun alkukankeudesta päästiin irti ja tarina otti kunnolla tuulta alleen, se olikin sitten menoa! Tarina oli juuri japanilaisella tavalla hämärä ja peli käsitteli vaikeampia asioita kuin terroristiuhkaa tai ydinsotia mihin länsimaisissa peleissä on tottunut. Aika-avaruus vääristymät ja kaiken olevaisen olemattomuus tekivät juonesta ajoittain jopa miltein haastavan seurata, mutta kun alusta pääsi eteenpäin tarina oli varsin timanttista seurattavaa.
Toiminnasta teki mielenkiintoista se ettei "Nevi"-hirviöitä voinut vain silmittömästi mättää turpaan vaan iskut piti kohdistaa punaisina hehkuviin "orbbeihin" jotka toimivat heikkoina kohtina. Aluksi tämä vaikutti aivan loistavalta idealta, kunnes myöhemmillä tasoilla piti mättää turpaan lohikäärmeitä joilla oli selässään lähemmäs kymmenen orbbia joihin pitäisi ihmeenkaupalla osua. Tässävaiheessa kontrollit astuivat tielle. Suurimman osan ajasta kontrollit toimivat aivan hyvin ja gyroskooppi/kiihtyvyysanturi-hässäkät on ympätty mukaan varsin toimivasti, Vitaa kallistelee aivan huomaamattaan. Silti intensiivisimmissä taisteluissa tulee väkisinkin se fiilis että homma voisi toimia paremminkin.
Graafinen tyyli on todella hieno, mutta silti sahalaitoja on niin järkyttävästi ja aivan kaikkialla, että siihen kiinnitti varsinkin aluksi paljon huomiota. Pelialue on kuitenkin todella suuri ja ruudunpäivitys pysyy tasaisena ilman ärsyttäviä nykimisiä, joten hieman teknisesti kärsineen ilmeen voi helposti antaa anteeksi. Taiteellinen tyyli on lähes lumoava, kehystäisin mieluusti huoneeseeni Gravity Rush julisteita. Hahmot ovat myös tyyliltään todella cooleja ja ekstrapropsit Yunicalle! Vaikka puolirobottineitokaisesta tuleekin hitusenhäiritsevästi Megaman mieleen, tuossa luukissa on makeeta supersankarifiilistä.
Vielä erityismainintaa pitää antaa pelin loppupäälle, jossa on kunnon supersankarimeininkiä. [spoiler]Lopputaistelu kolmen likan liittona (Kat, Raven ja Yunica) supertuhoojakonetta vastaan on yksi hauskimmista loppupomoista pitkään aikaan. [/spoiler] Pelin soundtrack ei ole maailman pisin, mutta todella nautittavaa kuunneltavaa. Ajoittain musiikista mieleeni tuli hämmentävän paljon Kingdom Hearts. Mistä lie johtuu. Olipas tässä pelissä myös ehkäpä parhaat collectiblesit ikinä. Joidenkin tylsien aarteiden sijaan tässä etsittiin pariskuntaa joka oli jäänyt jumiin eri ulottuvuuksiin pilalle menneen aika-materia-ulottuvuus-mikälie kokeen takia. Heitä sitten löytyi pitkin kaupunkia eri paikoista, ja tämä pieni sivutarina oli oikeasti niin mielenkiintoinen että noita etsi enemmän kuin mielellään.
Kun ensimmäisen kerran tämän käynnistin en olettanut että kyseessä olisi näinkin hyvä teos. Pienistä teknisistä ongelmista huolimatta peli ansaitsee vakaan 9/10.
Tänään tuli pelattua loppuun alkuvuodesta aloitettu Sniper Elite V2. On kyllä kyseessä sellainen peli jota olen kaivannut koska pidän videoepeleissä Sniperin roolista (Battlefield-sarjassa lyömätön,Bad Companyissä tuhansia Sniper tappoja). Ja kun pelistä saa realistisen luodin putoamisilla ja tuulen avulla. Suurinosa tehtävistä tosi mielenkiintoisia mutta olisi voitu käyttää enemmän mielikuvitusta. Etenkin pitkän matkan tehtäviä oli liian vähän. SPOILERPelin loppu oli aika lyhyt ja ei mitenkään erikoinen,piti vain ampua autolla karkuun menevää vihuaSPOILER LOPPUU. Muuten peli oli loistava ja Hitlerin tappo dlc todella hauska. Viimevuoden erikoisempia räiskintöjä.
Metal Gear aiheessa tuli aika palasina peliä kommentoitua joten jos sitä pyöräyttäisi tähän ihan kunnon arvion. Eli Metal Gear Rising Revengeancea on tullut tässä pelailtua.
Spinoff vai cannon, en oikein osaa sanoa mihin sarja lukeutuu sillä peli kuitenkin tosissaan sijoittuu tapahtumiin suoraan Metal Gear Solid 4:n jälkeen, mutta on toisaalta aivan oma sarjansa pelimekaniikkan ja lähtökohtaisesti ihan nimensä vuoksi. Tai ehkä on väärin sanoa pelimekaniikkaa aivan omaksi sarjaksi sillä jos mitään niin peli huokuu sitä Metal Gear fiilistä joka paikasta. Ainoa ero lähinnä on että hiippailu ei ole pääteemana ja peliä pelataan siistinä kyborgininjana.
Tarinan päähenkilönä toimii siis MGS2 debyyttinsä ja MGS4 ninjautumisensa tehnyt Raiden. Vaikka tämän oli tarkoitus jättää taistelu MGS4:n jälkeen, oli sitä rahaa jostain saatava perheelle ja mikäs olisikaan luontaiselle taistelijalle parhain tapa tienata kahisevaa sodan pyörittämässä maailmassa kuin taistelu? Tämä työskentekee Maverick Security Consulting nimisen PMSC:n (Private Military and Security Company) alaisuudessa ja peli alkaa siitä kun he alkavat olla loppusuoralla kolmivuotisen urakkansa kanssa auttaa eräs Afrikkalainen valtio jaloilleen.
Paikalle kuitenkin rysäyttää PMC nimeltä Desperado Enforcement LLC, jonka myötä Raidenin suojelema pääministeri kuolee, ja tämä itse menettää silmänsä sekä vasemman kätensä. Noh, tämähän ei ole tälle mitään uutta ja uupuvat osaset saadaan mukavasti korvattua paremmilla osilla. Tämän myötä Raiden alkaa ottaa vastaan tehtäviä liittyen Desperadoon, saaden selville näiden hirveän suunnitelman ja löytäen samalla sisimpänsä.
Totta puhuen en odottanut tarinalta näin jämäkkää lopputulosta. Asiaan ehkä vaikutti hiukan se ettei PlatinumGames ole Infinite Spacea lukuunottamatta tehnyt hyvää tarinaa peliin koskaan, mutta toivoa toi fakta että Kojima Productions oli tällä kertaa tarinasta vastuussa. Lopputulos oli todellakin hyvä, mitään hiukeita käänteitä ei toki nähty mutta tarina oli hyvinkin mielenkiintoinen sekä erittäin Metal Gear henkinen, vaikkakin toiseen potenssiin mitä tulee yliampuvuudessa. Välivideot kuitenkin loistavat lyhyydellään, asian ytimessä pysytään ja turhat asiat jätetään selittämättä. Käsikirjoitus pelissä on erittäin miellyttävää, satunnainen läppä mitä on heitetty on hyvää, ympäriinsä on viljelty lukuisia viittauksia Metal Gear sarjaan sekä popkulttuuriin yleensä, kemiat Raidenin ja taustatukitiimin välillä on hyviä ja ennenkaikkea hahmot - joidenkin stereotyyppisyydestä huolimatta - ovat hyvin antoisia. Ainakin pomovastukset.
Pelimekaniikan puolesta taas pystyi odottamaan huikeaa settiä, onhan PlatinumGames kuitenkin sen takana. Siinä missä Bayonetta ja Vanquish olivat tarinallisesti köyhiä osoittautui näiden pelimekaniikka varsin rautaiseksi. Metal Gear Rising ei ole poikkeus, vaikka parantamisen varaa olisi.
Siinä missä puolustaminen pelissä on useille ehkä iso kynnys pelissä ja ennenkaikkea mysteeri miten se varsinaisesti tapahtuu, itse en siitä oikeastaan lähtisi nipottamaan. Mielestäni tämä "yksi parry yksi isku" järjestelmä on varsin mukava ja ennenkaikkea onnistumisen tunnetta antava. Puolustaminen on helppo mokata joten aina on vähän varpaillaan onnistuuko se ja on erittäin tyydyttävää kun tässä sitten onnistuu. Kieltämättä kyseessä on ehkä turhan vaikea ja epäselvä ratkaisu, mutta Easy-vaikeustasolla tälle on mahdollista saada helpotusta.
Muuten pelimekaniikassa ei ole oikeastaan valittamista, comboja riittää joten peli ei ole ihan puhdasta nappuloiden rämpyttämistä ja toiminta on erittäin nopeatempoista, mukavaa ja kaikkea sitä säestää vielä loistava soundtrack. Asioiden leikkely on kanssa hauskaa puuhaa (en sitten tiedä onko oikein sanoa sitä "hauskaksi" kun vihollisen pistää sadaksi palaseksi) ja yllättävän monia asioita ympäristöstä saa oikeastaan pistettyä palasiksi. Joskus hajoavaa ympäristöä saa käytettyä taistelussa hyväksi mutta juuri järkeviä tilanteita hyvin harvoin taitaa pelissä esiintyä. Pelimekaniikka on myös hyvin uskollinen Solid sarjan peleille, nimittäin suurimman osan tehtävistä voi ratkaista ilman viholliskontaktia ja tarpeeksi kun pelaa niin jopa ilman tappoja! Aseenasi ei ole myöskään pelkästään miekka vaan pelistä löytyy useaa kranaattia ja raketinheitintä, kaikista vihollisia harhauttavista esineistä puhumattakaan. Hiippaillessa harhauttavat kranaatit ja pahvilaatikot tulevatkin todella tarpeeseen.
Peli on loppujen lopuksi hyvin lyhyt. Ajastin ei toki laske välivideoita ja muuta mutta nämäkin kun ohittaa peli ei muutamaa tuntia pidempi ole. Henkilökohtaisesti tämä ei itseäni haittaa vaan mutta on ymmärrettävää jos joku kokee ettei se ainakaan 60-70€ arvoista ole, vaikka väittäisin että Metal Gear Risingin toiminta on jotain jonka jokaisen toimintapelejä arvostavan tulisi kokea hinnalla millä hyvänsä. Sanottakoon kuitenkin että peli sisältää runsaasti kerättävää mikä antaa syytä pelata peli useampaan kertaan läpi ja tämän lisäksi pelistä löytyy myös 20 VR missiota joiden parissa voi vierähtää tovi... ensin tehtävien löytämisessä tarinan sisältä ja sitten näiden kaikkien peittoamisessa.
Yksi asia mitä itse ainakin jäin kaipaamaan oli chapter select. Tai en ainakaan ole mistään tätä ominaisuutta löytänyt, mutta juurikin keräiltävien juttujen takia olisi helpottavaa jos voisi hypätä suoraan siihen lukuun missä haettava asia on eikä aloittaa peliä aina alusta.
Vaikeustasoa hakevat saavat myös osansa tässä pelissä, haastetta riittää VR missionien kultaamisessa sekä kaikkien tehtävien ässääminen Revengeance vaikeustasolla. Jos siis achievementtejä tai trophyja haluaa. Uskoisin silti että kovimmatkin toimintapelikonkarit saavat nuoleskella maata Revengeance vaikeustasolla.
Teknisistä jutuista en paljoa osaa sanoa mutta kaikesta toiminnasta ja rytinästä huolimatta on kyllä huikeaa huomata ettei peli juuri framedropeista kärsi. Joskus "ingame codec-keskustelujen" aikana tuntuu peli hiukan tökkivän mutta sen kummempaa en ole nähnyt. Peli pyörii uskomattoman sulavasti, vaikkakin ympäristöt jäävät vähän tyhjiksi ja hajotetut asiat häviävät aina hetken päästä. Itseäni tämä lähinnä kosmeettinen vaiva ei tosin haittaa, en kyllä odottaisikaan että taistelutantereella nähtäisiin lukuisia siviileitä (tai ylipäätänsä elämää) ja jos vihollisia olisi yhtään enempää ehkä repisin hiukseni vaikeammilla vaikeustasoilla.
Ehdottomasti suosittelen peliä kaikille toimintapelien ystäville. Metal Gear faneista osa taitaa ernuilla hiiviskelyhalullaan mutta eihän peli edes ole Metal Gear "Solid", ja lähinnä ihmettelen kuka haluaa puhtaan hiiviskelyn pelistä joka kertoo kyborgininjasta. Metal Gear sarjassa kun ninjat ovat aina osoittautuneet niin koviksi hiippailijoiksi (sarkasmia jos joku ei ymmärtänyt).
Jos pitäisi peli arvostella niin objektiivinen arvosanani olisi 7/10 mutta henkilökohtainen arvosanani olisi 97/100. Hölmö sanoa "objektiivinen arvosanani" mutta tarkoitan tällä sitä että sysään sen kaiken intoni pelistä sivuun ja edes yritän katsoa peliä objektiivisesta näkökulmasta.
edit. Perun puheeni Chapter Selectin puutteesta, siellähän se lymysi Story valinnan takana. Luulin että sieltä lähtee vain uusi peli käyntiin. Tässä tapauksessa 98/100.
Devil May Cry 2
Peli on jatkumoa ensimmäiselle osalle, mutta pelin takana on kuitenkin ollut aivan eri tiimi ja se näkyy. Juonenkaan puolesta DMC2 ei koita ollenkaan, pikkukylän vanha nainen ja tiukkapeppu Lucia pyytävät Dantea päihittämään ison pahan korporaation johtajan joka myös sattunee olemaan demoni. Tämä demoni havittelee erinnäisiä esineitä tehdäkseen itsestään kaikkivoimaisen ja tietäväisen demonin...ai niin ja avatakseen portin demonien maailmaan. Tuppisuu Dante hyväksyy pyynnön heittämällä kolikkoa ja näin matka alkaa.
Tarina ei kehity mihinkään suuntaan eikä ole erinnäisen viihdyttävä, eikä asiaa auta vakavampi mutta naurettava ääninäyttely. Pelin pääpahis Arius näyttäisi olevan jotain sukua Heihachi Mishimalle ainakin ulkonäön puolesta, äänensä puolesta jollekkin ranskalaiselle kirkujalle. Puheliaasta japsi cool dantesta on taas tehty vakavempi tuppisuu joka letkauttelee pari sanaa aina siellä täällä. Lucian aksentti ei myöskään ole vakuuttava, jos peli ei koittaisi olla niin vakavempi niin nämä oisi paljon helpompi sulattaa. Monissa välianimaatioista ei ole edes mitään dialogia vaan hahmot katsovat kaukaisuuteen kunnes rating ruutu päsähtää näyttöön. Ensimmäisen osan bossien persoonallisuus loistaa myös poissaolollaan, he ilmestyvät jostain ja taistelu alkaa. Useimmat bossit siis ovat äänettömiä luoti/miekkasieniä.
Pelissä on kaksi kamppanjaa, toinen on omistettu Dantelle ja toinen Lucialle. Danten ristiretki 18 chapteria kestänee noin 3-4 tuntia johon ei ole laskettu välianimaatioita jne, Lucian kampanjan 13 chapteria kestää 2-3 tuntia. Lucian kamppanjassa mennään samoja kenttiä ja vihollisia mutta eri järjestyksessä, tosin lucialla on yksi oma vedenalainen kenttä joka on ehkäpä pelin heikoin kenttä kiitos kömpelön ja hitaan kontrollien joiden kanssa pitäisi vielä taistella monia vihollisia yhtä aikaa.
Pelissä on kyllä uppgrade systeemi mutta se on oikeastaan vain osta itemi, lisää hp, lisää DT, vähän tehokkaampi ase X, vähän tehokkaampi tuliase X tyyppiä. Eli uusia iskuja tai comboja ei ole ostettavissa, kaikki aseet on löydettävä tehtävistä. Kummallekkin on kolme miekkaa ja neljä tuliasetta, useimmiten standardi ase millä aloitat ovat ne parhaimmat. Kaikilla aseilla perus combo, stinger ja ylöslyönti ovat täysin samanlaiset. Ainut oikea mukava kustomointi on amuleteissa jotka muokkaavat Devil Triggeriä, voit esim: valita että pystyt lentämään DT:llä tai juoksemaan nopeaan taikka lyöt paljon kovempaa tai lyödessäsi hidastat aikaa jne.
Noh kun juoni ja ääninäyttely on vielä vähemmälle huomiolle jätetty niin eiköhän luulisi että ainakin gameplay olisi rukattu täydellisyyksiin, kuinka väärässä olinkaan Kentät itsessään ovat ihan hyviä, mutta taistelusysteemi ja kamera eivät yllä tarvitulle tasolle. Kun Dante/Lucia hakkaa niin joka lyönnin jälkeen hahmo pitää kiusallisen tauon aivan kuten hänen aseensa olisi liian raskas tai jotain. Tykkäsin kyllä että peliin oli lisätty dodge nappi, mutta Dante/Lucia ei osaa väistää jos lyönti tai combo on jo käynnissä. Osalla vihollisista on myös ohjautuvia iskuja/projectaaleja jotka on pakko väistää tätä dodgea käyttäen, mutta asiaa ei helpota kiusalliset tauot lyöntien jälkeen ja se että lyöntien aikana ei voi väistää. Samaan kun laitetaan se että agressiivisemmat viholliset käyvät samantien naamalle vaikka iskun väistääkin ja se että monet näistä ovat myös kunnollisia ammus/miekkasieniä jolloin pitää valita että tapanko tämän nopeaan jotta saan paremman scoren ajasta vai olenko ottamatta iskua että saan paremman scoren siitä. Jo menettämällä 1/5 hp:sta saat C tai D ratingin otetusta damagesta joten valitsin mielummin nopeamman läpäisyn.
Rating systeemiä on helppo käyttää hyväksi kunhan ei ota osumaa, lyö stingerillä/ilmoihin ja ampuu tämän jälkeen pari kertaa -> toista niin saa nopeasti hyvät arvosanat kunhan ei ota osumaa. Monesti kuitenkin kamera tuppaa jättämään pelaajan jomman kumman puolen täysin pimentoon tai kuvakulma muuten niin toivoton että kameran ulkopuolelta tulevaa vihollista on hankala väistää. Ainakaan oman muistin mukaan ei yhdessäkään hack and slash pelissä ole ollut näin huonoa kameraa, targetointikaan ei hoida asiaansa senkään paremmin. Ainakin itse ajattelen että järkevintä olisi että targetointi aina ottaisi lähimmän vihollisen tai sen isoimman/vaikeimman vastuksen tähtäimiin. Tässä kuitenkin targetointi ottaa välillä kenet sattuu tähtäimeen vaikka toinen vihollinen olisi suoraan edessäsi. edes seinät eivät joskus estä targetointia ottamasta vihollista tähtäimeen, näin ollen taas menetetään rating ihan turhan takia. Bosseissa ja isoissa vihollislaumoissa targetointi aina yleisesti pikkuiset viholliset ensin vaikka olisit bossissa kiinni asti, todella rasittavaa.
Osa vihollisista tosiaan osaavat pitää itsensä kaukana jolloin tehokkaista aseista on hyötyä, toisaalta nämä aseet ovat kaikkeen aika tehokkaita jolloin osa bosseistakin voi tiputtaa pelkästään ampumalla. DMC1:ssä tällainen strategia oisi vienyt aivan liikaa aikaa sillä aseet eivät olleet kovin tehokkaita, kyllä tuohon ammuskeluun silti menee bosseissa kauan sillä niillä voi olla monen monta palkkia hp:ta. Joitain ei vain saa kiinni ilman Devil Triggerin lentokykyä, vaikka viimeinkin Dante/Lucia osaa tehdä 3-4 iskun ilma combon on sen kantama surkea ja sen joutuu tekemään samaan viholliseen monta kertaa jos kaikki iskut eivät osu ensimmäisellä kerralla.
Vihollistyyppejäkään ei ole kovin montaa, enemmän kuitenkin kuin ensimmäisessä mutta ne ovat tehty ilman mitään mielikuvtusta. Esim Infested tank, tuliapina, naapurin pässi. DMC2 kehittäjät kehtasivat vielä ottaa pari bossia ensimmäisestä osasta ja nämä toimivat huonommin kuin ensimmäisessä osassa. Heidän liikkeistään ei saa niin hyvää visuaalisia merkkejä ja puolet heidän iskuistaan ovat kadonneet.
[spoiler]Ariuksen viimeinen muoto näyttää jotenkin tutulta....hmm oisikohan otettu RE2:n bossista. Yhdennäköisyys on huomattava -___-[/spoiler]
DMC2 ei siis ole kestänyt ajan hammasta. Juoni on täysin olematon ja ääninäyttely on karseaa. Taistelu tönköhköä vaikka uusi väistö nappi on ihan mukava lisä, 10x hp naamalle tulevat viholliset taas tekevät taisteluista aivan tarpeettoman pitkiä. Eikä mitään uusia liikkeitä ole opittavaksi jolloin käteen jää 2x kertaa pelattava puuromassa jota on vaikea suositella muille kuin HC DMC faneille.
DMC2...dont speak, just die!
Paremman puutteessa 4/10
Neverwinter Nights (+ lisäosat)
Neverwinter Nights oli Baldurin Porttien ohella Biowaren vanhemmasta tuotannosta jäänyt aikoinaan kokematta, mutta nyt on tuokin aukko paikattu. Kuten Baldurs Gatet, myös Neverwinter Nights perustuu D&D-sääntöihin (en nyt muista mihin versioon) ja Faerunin maailmaan. Muutenkin peli muistuttaa BioWaren ensimmäisiä mestariteoksia paljon, paitsi ettei Neverwinter Nights yllä ainakaan juonensa ja hahmojensa osalta Baldur's Gate pelien tasolle. Juoni on varsin ennalta-arvattava ja kliseinen, eikä pääse oikein säväyttämään missään vaiheessa, vaikka sitä muuten seuraa ihan mielellään.
Yksi BioWaren pelien vahvuuksista on ollut hahmojen välinen dialogi, mutta Neverwinter Nightsin pääkampanjassa tätä ei oikein pääse syntymään. Hahmoja ei voi olla mukana kuin yksi kerrallaan ja verratuna monini muihin BioWaren peleihin keskustelua näiden hahmojen kanssa on melko vähän. Jokaisessa pelin chapterissa nämä hahmot kertovat omista taustoistaan ja pyytävät pelaajaa etsimään jonkun esineen, mutta siinäpä se sitten onkin...toki romanssejakin on mukana, mutta vaikka niitä pääsikin syntymään, niin peli loppuu tylysti lähes heti pahuuden kukistamisen jälkeen, eikä pelaaja pääse viemään romansseja sänk....siis loppuun asti ja muutenkin oman hahmon kohtalo jätetään auki, sillä pelin lisäosissa pelataan toisella hahmolla (vaikka se hahmo olisi täysin sama jolla pelasit pääkampanjan läpi ja tapaisit pääpelistä tuttuja hahmoja, nämä eivät hahmoasi tunnista)....en kyllä käsitä, miksi BioWarella on näin typerään ratkaisuun päädytty.
Itse pelaaminen/taisteleminen on melko suoraviivaista Baldur's Gate pelien tapaan...pelin saa tuttuun tapaan pysäytettyä, mutta tälle ominaisuudelle tulee melko harvoin käyttöä, sen verran helppo peli, ettei mitään taktiikoita tarvitse juuri miettiä. Inventaario tilaa on onneksi Baldureita enemmän ja oikeastaan harvoin tulee tilannetta eteen, että kamaa joutuisi heittämään pois. Tekoäly-kavereille pystyy antamaan erilaisia komentoja, kuten käyttävätkö nämä melee vai ranged aseita, kuinka kaukana ne pysyvät pelaajasta jne. Valitettavasti sivuhahmojen varusteita ja aseistusta ei pääse itse muuttamaan, vaan ne vaihtuvat automaattisesti pelin edetessä.
Neverwinter Nights oli BioWaren ensimmäinen peli, jossa nähtiin 3D-grafiikkaa ja tämä näkyy etenkin kulmikkaissa hahmoissa, sekä maaston vaatimattomina yksityiskohtina. Valaistus, sekä varjoefektit ovat kuitenkin suhkot komeita peliltä joka on julkaistu v.2002. Ääninäyttely sekä musiikki ajavat asiansa, mutta eivät nekään yllä Baldur's Gaten tasolle. Pisteitä Neverwinter Nightsin pääkampanjalle voisi antaa 8/10. Ihan kiva peli, mutta ei yllä hätyyttelemään kummankaan Baldur's Gaten klassikko-statusta.
Pelin ensimmäinen lisäosa Shadows of Undrentide on sekin ihan kiva, mutta samalla jotenkin mitäänsanomaton kokemus. Lisäosassa olisi tosiaan tarkoitus jatkaa uudella hahmolla, mutta itse jatkoin samalla Paladinilla, jolla pääkampanjankin pelasin läpi....tästä johtuen etenkin alkupään surkeat koboldit eivät tarjoa minkäänlaista vastusta. Juoni ja hahmot eivät tälläkään kertaa oikein säväytä, poikkeuksena Kobold-bardi Deekin, jonka tosin monet voivat kokea myös ärsyttävänä hahmona. Lyhyesti sanottuna lisäri tarjoaa lisää samaa Neverwinteriä ilman suuria uudistuksia ja yllätyksiä, joten tästä 7/10
Pelin toinen lisäosa Hordes of the Underdark onkin sitten koko paketin paras osuus. Mukana voi olla kaksi kumppania kerrallaan, hahmot myös silloin tällöin keskustelevat toisensa kanssa ja näiden varusteita voi vapaasti muokata. Myös pelin juoni on pääkampanjaa ja ensimmäistä lisöosaa kiinnostavampi, mahtuupa mukaan eräs suurempikin valinta-tilanne. Vastaan tulee myös pääkampanjasta tuttuja hahmoja ja tällä kertaa juoni myös saatetaan kunnolla päätökseensä, sillä pelin lopussa kerrotaan mitä kullekkin hahmolle loppujen lopuksi tapahtui....Hordes of the Underdark tarjoaa kaikkea sitä, mitä jo itse emopelin olisi pitänyt tarjota, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan.8,5/10
Kaiken kaikkiaan Neverwinter Nights lisäosineen oli positiivinen pelikokemus, vaikka BioWaren parhaimmistoon se ei kuulukkaan. Neverwinterin suurimmat ansiot taisivat aikoinaan tullakin sen online-ominaisuuksista, sekä modi-tarjonnasta, mutta kyllä tuo yksinpelattunakin maistui.
Trine & Trine 2 (PC)
Trinet kuuluvat kyllä ehdottomasti Suomalaisen pelitarjonnan parhaimmistoon. Pelit yhdistävät tasoloikkaa, ongelmanratkontaa, (yksinkertaista/helppoa) taistelua ja co-op pelaamista todella nättiin ja komeaan paketiin.
Pelattavan on kolme erilaista hahmoa, Warrior, Thief ja Wizard ja näistä jokaisella on omat erityistaitonsa.Warrior on tietenkin paras taistelija ja pystyy kilpensä avulla suojaamaan paitsi itseään, myös muita. Thief pystyy paitsi ampumaan nuolia, myös köytensä avulla kiipeämään/heiluttamaan itsensä paikkoihin, johon muut eivät välttämättä pääse. Wizardin päätehtävä on avittaa puzleissa, hahmo pystyy taikomaan tyhjästä laatikoita sekä "lautoja", ja näitä levitoimalla Wizard pystyy auttamaan muut hahmot vaikkapa rotkon yli. Hahmot keräävät kokemusta kentistä löytyvillä xp-potioneilla ja "palloilla", joita ajoittain tippuu myös vihollisilta. Näitä tarpeeksi keräämällä hahmot saavat skillpointseja, joita sitten voi käyttää uusien kykyjen ostamiseen tai vanhojen kykyjen parantamiseen.
Molempien pelien ja ETENKIN Trine 2:n ehdoton vahvuus on audiovisuaallinen toteutus. Pelit nojaavat vahvasti klassiseen satu-fantasiaan ja tämä näkyy taidesuunnittelussa ja kuluu pelin soundtrackissa, joka luo peleihin juuri sopivan "satumaisen" tunnelman. Ensimmäinen Trine on nätti peli, mutta Trine 2 tuo jatkuvasti silmien eteen lähes käsittämättömän upeita ja värikkäitä maisemia, että niitä on lähes pakko jäädä hetkeksi ihastelemaan. Ainakin PC:llä parhaimmilla asetuksilla pelattuna Trine 2 on ehdottomasti yksi komeimmista peleistä koskaan!
Ensimmäisessä Trinessä yksi häiritsevä tekijä oli se, että erilaisia vihollistyyppejä ei ollut oikeastaan ollenkaan, taistelemaan joutui ainoastaan luurankoja vastaan. Vaikka Trine 2:ssa suurin osa vihollisista on goblineita, vastaan tulee myös silloin tällöin hämähäkkejä ja isompiakin mörriäisiä. Kaiken kaikkiaan Trine 2 tekeekin juuri sen minkä jatko-osan pitää, ja pistää lähes kaikilla osa-alueilla edeltäjään paremmaksi.
Vaikka Trinet on mahdollista pelata myös yksin, kannattaa ne ehdottomasti kokea ainakin yhden kaverin kanssa. Ensimmäinen peli tuli pelattua broidin ja toinen (joka on tosin vielä hiaman kesken) tyttöystävän kanssa ja hauskaa on ollut :D. Juonta peleissä ei ole kuin nimeksi, mutta se on täysin sivuseikka. Trinet ovat hauskoja, visuaallisesti upeita pelejä, joissa hinta-laadu suhde on enemmän kuin kohdillaan.
Trine: 8/10
Trine 2: 9/10
Saints Row the Third (PC)
Sarjan kaksi ensimmäistä peliä eivät juuri koskaan kiinnostaneet, mutta kolmas-osa sai sentään hiaman kiinnostumaan, kiitos täysin älyvapaan meiningin. Kun THQ-sitten jakoi pelejänsä miltei täysin ilmaiseksi Humble-Bundle paketissa, niin pitihin tuo ostaa...eikä tarvinnut katua, vaikka rahaa pistikin enemmän kuin vain sen 10 senttiä ;)
Sainst Row the Thirdin ehdottomat vahvuudet ovat sen älyvapaa juoni ja meininki. Kun tuntuu että peli ei enää voisi hullummaksi mennä, heittää peli toisen vahteen silmään. Vakavahenkisenä pelinä en varmasti olisi nauttinut tästä läheskään yhtä paljon, etenkin kun Steelport pelin tapahtumapaikkana noin muutoin on varsin ankean näköinen ja muistuttaa ehkä jopa liikaa GTA IV:n Liberty Citya. Vaikka hahmot eivät pelihistorian parhaimmistoon kulukkaan, pistivät ne silti enemmän naurattamaan, siinä missä monet GTA IV:n hahmot lähes ärsyttivät. Kampanjalla on juuri sopivasti pituutta ja pelissä riittää myös sivutehtäviä, joista monet jatkavat pelin älyvapaalla linjalla, tylsimpinä näistä ehkä ajoneuvon kaappaus ja tappo-keikat. Oman pelihahmon ulkonäköön pääsee vaikuttamaan ehkä enemmän kuin yhdessäkään vastavaassa genren pelissä....mikään ei estä tekemästä vaikkapa vihreää Hulk-hahmoa ja juosta munasillaan pitkin katuja.
Saints Row the Third ei älyvapaan huumorin lisäksi pääsee varsinaisesti loistamaan oikein millään osa-alueella, mutta toisaalta peli on varmaa laatutyötä, jossa ei myöskään todella selkeitä heikkouksia ole. Hyvä että Volition ja Saints Row löysivät uuden kodin THQ:n kaaduttua ja toivottavasti sarjan seuraava osa jatkaa samalla linjalla, mutta pistää entistäkin paremmaksi. Vakava henkisemmän GTA:n rinnalla hullunkurinen Saints Row ehdottomasti ansaitsee paikkansa. 8/10
Company of Heroes (+ lisäosat)
Toinen THQ:n Humble-Bundlen peli, joka erityisesti kiinnosti. Ylistävistä arvosteluista ja kommenteista huolimatta ohitin Relicin toisen RTS-hitin aikoinaan vain olan kohautuksella, sillä toinen maailmansota ei pelien aiheena ei oikein koskaan kiinnostanut....nyt virhe tuli kuitenkin korjattua ja Company of Heroes nousi välittömästi suosikki RTS-pelieni joukkoon.
Relic siirsi monia Warhammer 40k: Dawn of Warissa käyttämiään ideoita CoHiin ja kehitti joistakin niitä paremmiksi. Kuten Dawn of Warissa, myös CoHissa resursseja ei kerätä kaivoksista tai metsää hakkaamalla, vaan kartalla olevia pisteitä valtaamalla....CoHissa Relic jalosti tätä ideaa eteenpäin, kentältä löytyvät strategiset ja resurssi-alueet pitää olla yhdistettynä toisiinsa, tai muuten resursseja ei tipu.
Yksittäisiä sotiaita ei sniperin ja engineerin lisäksi kouluteta, vaan riflemanit ja vastaavat toimivat Dawn of Warin tapaan pienissä yksiköissä, joille pystyy halutessaan ostamaan paremaa anti-tank tai anti-infrantry aseistusta. Sotilaat myös pysyvät paremmin elossa ottamalla suojaa esimerkiksi muureista, heikkasäkeistä ja rakennuksista. Rakennukset tosin voivat myös hajota ja lopulta kokonaan romahtaa vihollisen tulituksessa ja helpoin tapa päästä rakennukseen linnoittautuneista vihollisista onkin kranaattien ja muiden räjähteiden käyttö, liekinheitin tankin ohella. Musertavien tappioiden ja ylivoiman edessä jäljellä olevat yksiköt voivat myös panikoida ja paeta. Tankkien välisessä taistelussa on ilahduttavasti otettu huomioon Saksalaisten kaluston selvä tekninen paremmuus....Jenkkien Sherman on lähes avuton Pantherin, saatika sitten Tigerin edessä...ainoa järkevä tapa näiden teräspetojen tuhoamiseen on yrittää kiertää tankkien sivustaan tai taakse, jossa panssarointi on heikompi. Tankeista voi myös erikseen tuhoutua vaikkapa moottori tai tykki, tosin telaketjut kestävät vaikka ajaisi miinoitteen yli. Pelin edetessä saa kokemusta oikeastaan kaikesta mitää tekee, oli se sitten alueiden valtaamista, rakennuksien pystyttämistä tai vihollissotilaiden tappamista. Tarpeeksi kokemusta keräämällä saa pisteitä, joilla pystyy kolmesta kehityspuusta valtisemaan esimerkiksi tykistökeskityksia, ilmatukea, parempia tankkeja, jne. Kaikki nämä edellä mainitut asiat auttavat CoHia erottumaan edukseen RTS-pelien joukosta, ja ehdottomasti haluasin nähdä vastaavia elementtäjä lisää tässä genressä.
Vaikka CoH julkaistiin jo 2006, on sen ulkoasu edelleen komeaa katseltavaa, etenkin räjähdysten osalta. Etenkin tykistökeskitykset näyttävät ja kuulostavat todella upeilta ja muutenkin äänimaailma ja grafiikka on kunnossa. Emopelin kampanja ei ole järin pitkä ja siinä seurataan jo moneen kertaan nähtyä Normandian maihinnousua ja Ranskan maaseudun vapauttamista. Pelin lisäosista ensimmäisessä, Opposing Frontsissa päästään sotaa kokemaan myös saksalaisten ja brittien näkulmasta. Siinä missä Jenkeillä ja Britellä pelattaessa ollaan lähes aina niskan päällä, Saksalaisten kampanja onkin sitten tunne lähes epätoivoista taistelusta ylivoimaista vihollista vastaan. Pelin toinen lisäri, Tales of Valor onkin sitten heikompi esitys...se tarjoaa peräti kolme kampanjaa, mutta valitettavasti näistä jokainen on vain kolmen tehtävän mittainen ja jokainen kolme tehtävää tapahtuu yhdessä ja samassa kentässä. Positiivisena puolena lisäri sentään yrittää tarjota jotain vaihtelua...yhdessäkään kampanjassa ei juurikaan kerätä resursseja vaan esim ensimmäisessä "Tiger Ace" kommennetaan yksittäistä "super-Tiikeriä", toisessa kampanjassa vain kourallista amerikkalais-sotilaita ja kolmannessa puolusetaan kylää ylivoimaista vihollista vastaan....tällaiset tehtävät olisivat olleet ihan mukavaa vaihtelua jonkin pidemmän kampanjan ohessa, mutta tällaisenaan kyseessä on kuitenkin varsin tarjoava lisäosa...mikäli kyseisen lisärin olisin joskus aikoinaan ostanut erikseen, tuntisin itseni huijatuksi. Tehtävät olivat ihan viihdyttäviä, mutta sisältöä on liian vähän ja kenttien kierrätyksestä on pakko rokottaa pisteitä.
Moninpeliä tuli kokeiltua pari matsia, ja se olisi varmasti kaveriporukalla viihdyttävää, mutta veteraanipelaajia vastaan ei niinkään xP...Yksinpelinäkin CoH lisäosineen oli kuitenkin sen verran hyvää viihdettä, että varmasti tulee myös jatko-osa hommattua jossain vaiheessa. Ehdin CoHin jo haukkumaan maan rakoon, kun en sitä omalla (tehovaatimukset täysin täyttävän) PC:llä saanut toimimaan, mutta onneksi sitten broidin koneella pääsin tämän loistavan RTS-pelin kokemaan.
CoH: 9/10
Opposing Fronts: 8/10
Tales of Valor: 6/10
Fable: The Lost Chapters
Fablen pelasin jo aikoinaan pariinkin kertaan Xboxilla ja vaikka en todellakaan ole samaa mieltä joidenkin pelaajien kanssa siitä, että kyseessä olisi yksi kaikkien aikojen parhaista RGP-peleistä, niin Fablesta silti jäi todella hyvät muistot, joita päätin PC:lle v.2005 julkaistun The Lost Chaptersin myötä virkistää.
Kuten aikoinaan Black&Whiten, niin myös Fablen kanssa Peter Molyneux lupasi kuun taivaalta. Mitä lopulta jäi käteen ei todellakaan ollut roolipelien vallankumous tai klassikko, mutta kuitenkin laadukas ja viihdyttävä peli, joka hurmasi etenkin Albionin klassiella fantasia-maailmallaan. Toisaalta pelin juoni on yksinkertainen ja hiaman tylsähkö, mutta tämä asia häiritsee loppupeleissä kuitenkin yllättävän vähän, kuten myös se että pelimaailma on mallia kapeahko putki, eikä Fable roolipeliksi ole edes järin pitkä, saatika vaikea. Kaiken järjen mukaan Fablen pitäisi tämän perusteella olla varsin keskinkertainen peli, mutta näin ei mielestäni kuitenkaan ole. Itse pelaaminen on nimittäin kuitenkin hauskaa ja kuten todettu, Albionin maailmassa on sitä taianomaista vetovoimaa. Taisteluun ja kokemuksen keräämiseen lisätty näppärä idea on Combat Multiplier. Mitä pidempään pelaaja onnistuu väistämään vihollisen iskut ja samalla jatkamaan hyökkäystä, sen suuremmaksi CM kasvaa, jonka kauttaa experince-orbeista saa enemmän kokemusta. Hahmon kehityksen kannalta on myös mukavaa, ettei sitä rajoiteta mitenkään, vaan oma hahmo voi olla miekkaa heiluttava wizard ja siinä sivussa ampua jousella jos mieli tekee (jälkimmäinen kuitenkin hyödyttömin taito koko pelissä)
The Lost Chapters ei loppujen lopuksi lisää hirveästi uuttaa Xbox-versioon nähden. PC-versiossa juoni kuitenkin jatkuu vielä siitä mihin se Xbox-versiossa päättyi täysin uudella alueella parin uuden vihollistyypin kera, joskin tämä uusi pätkä ei ole kovin pitkä ja tämän lisäksi siellä täällä tuli vastaan parisen uutta lisätehtävää, joten Xboxilla pelin tahkonneiden iloksi uutta sisältöä ei silti ole kovinkaan paljon, ensimmäisen pelin kokonaan missanneiden kannattaa tietenkin hommata tämä PC-versio.
Fablen pariin oli kutenkin mukava palata monen vuoden tauon jälkeen ja verestää muistoja. Fable ei lunastanut kaikkia Molneyxin lupauksia, enkä osaa sanoa onko ensimmäinen Fable sarjan paras peli vai huonoin, sillä Fable 2 ja 3 ovat edelleen pelaamatta, mutta pelaamattakin voin sanoa, että ei tämä ainakaan sarjan mustaa lammasta, Fable:Journeya huonompi peli ole xP 8/10
Sniper Elite: Nazi Zombie Army
Tuli tuossa puolitoista tehtävää Normal-tasolla. Pelihän jatkaa Sniper Elite V2:n jalanjälkiä, mutta sijoittuu ennen ensimmäistä DLC:tä (Let's Kill Hitler taisi olla nimi). Pelin juonihan melkoisesti tiivistyy tuohon, että Hitler lykkää Plan Z:n käyntiin ja sitten alkaakin selviytyminen.
Peliä siis pelasin yksinpelinä, vaikka peli onkin kaavailtu parhaimmillaan olevan neljän pelaajan co-op. Ensimmäiset tehtävät ainakin liikkuivat putkijuoksumaisesti puolustuspaikasta toiseen, joissa mentiin hieman last stand -periaatteella eteenpäin. Kun kaikille zombeille oli tasapuolisesti jaettu lyijyä, niin aukeni mystisesti ovi, josta pääsi eteenpäin.
Peli itsessään on hyvinkin viihdyttävää, kaikkine hidastuksineen. Jos Sniper Elite V2 oli mielestäsi hyvä, niin on tämä peli puolestaan hauska. Suosittelen lämpimästi, mukavaa mättöä Ni No Kunin jälkeen ;)
Videossa sitten pörräilee kaverit Mumblessa pelaamassa Dota 2:ta, elkää ihmetelkö. Koitin näin saada videoon hieman enemmän sisältöä. Jos tykkäätte niin tykätkää ja tilatkaa, tulee aika tasaisin ajoin uusia videoita uusista peleistä :) Seuraavaksi Tomb Raider!
Dead Island on kylläkin Techlandin kehittämä ja pääasiallisesti Deep Silverin julkaisema tuote. Rebellion on sen sijaan vääntänyt juuri Sniper Elitea, NeverDeadin ja Aliens vs. Predatoreja.
Oliko näin! No voihan! Jotenkin tuntui yks yhteen. Korjaanpas virheen
Monien erinäisten vaiheiden jälkeen sain vihdoin läpäistyä tuossa muutama päivä sitten Far Cry 3:sen läpi. Itse kuuluin siihen hieman pienempään joukkoon joka tykkäsi myös Far Cry 2:sta, joten odotukset tätä peliäkin olivat korkeat, etenkin kun pelimedia tätä hieman enemmän kehuikin. Ja voi pojat, ei pettänyt peli ei!
Peli on ensinnäkin erittäin komea! Itse pelasin PS3-versiota, joten voin vain kuvitella miltä peli näyttäisi PC:llä. Lagimista ja bugaamistakin tapahtui erittäin erittäin harvoin, enkä itse kuulu niihin pelaajiin edes jotka noista jaksaisivat nitistä, ainoastaan silloin jos ne vaikuttavat omaan pelisuoritukseeni. Otetaan vielä huomioon kuinka valtavan kokoinen pelialue on, ja kuinka se silti näyttää hyvälle, pitää kyllä näyttä peukkua ylöspäin Ubisoftin poppoolle.
Sitten itse tarinaan. Tästä eräästä kannessakin esiintyvästä pahiksesta on luultavammin sanottu kaikki mahdollinen, mutta sanotaanpa nyt vielä omasta puolesta: Vaas, helvetin hyvä pahis! Jotain niin karmivaa ja kiehtovaa tässä henkilössä on, etten tiedä vihaanko vai rakastanko häntä enemmän. Yksi asia on kuitenkin sanottava: [spoiler]Hieman harmittaa tietyllä tavalla tapa millä Vaas tapetaan. Ehkä myös se, että mielestäni Vaas oltaisiin voitu jopa sinne loppuun asti pitää, sillä Hoyt ei yltänyt samalle mielipuoliselle tasolle[/spoiler]. Muutenkin sivuhahmoja on pakko kehua, kun taas sitten Jason... jotenkin oli todella vaikea kuvitella usein, että tämä noin parikymppinen Jenkki-nuori muuttuisi todelliseksi tappokoneeksi yhtäkkiä. Toki tarinankerronnallisesti ei tähän mikään karski machomies olisikaan sopinut, mutta silti immersio välillä tuntuu menevän pieleen. Loppuratkaisu oli taas aika ennalta-arvattava kun oltiin loppumetreillä, ja riippuen myös vähän pelaajasta, voi luvassa olla jopa aika traaginen loppu, ainakin itse koin sen niin. [spoiler]Tässähän siis tietysti viittaan tähän K-18-kohtaukseen Citran kanssa, missä Citra päättää tappaa sinut saadessaan sinulta vaadittavan saadakseen lapsen. Whadda biatch![/spoiler]
Itse suoritin kahta lukuunottamatta kaikkia radiomaston valtaukset ja eipä vihollisleirejäkään jäänyt kuin muutama. Lisäksi kaikki tarvittavat eläimet tuli metsästettyä, jotta sain päivitettyä kaikki tarviketyöt täyteen. Vihollisleireistä voisi sanoa sen verran, että mielestäni hieman liian useissa vihollisleireissä on porukka mahdollista vain tappaa vapauttamalla joku eläin sieltä kopperosta. Tosin on kuitenkin hyvä että stealthiin ei porukkaa pakoteta, mutta siitä kuitenkin palkitaan antamalla moninkertaisesti XP:tä.
Co-Op:a tuli myös testailtua (terveiset Ton-Tonille) ja se vaikutti myös ihan toimivalta. Se perustuu kuitenkin aika paljon toimintaan, ja paria yksittäistä kohtaa lukuunottamatta stealthi mahdollisuudet ovat aika harvassa. Silti, ihan toimivaa meininkiä.
Joten, mitä pelistä jäi käteen? Erinomainen kokemus, jopa niin erinomainen että hyvinkin tästä saatan kerätä itselleni ensimmäinen Platina-trophyn. Voisin hyvinkin sanoa, että kyseessä on itselleni paras FPS-peli tässä sukupolvessa, ja ehdottomasti yksi kovimpia pelejä itselleni tässä sukupolvessa. Vahva 9/10.
Kai olet katsonut myös far cry experiencen? Tuon katsomisen jälkeen tulee aina kova halu pelata far cry 3 uudestaan läpi.
Muutama eka minuutti on tylsää, mutta kun Vaas tulee ruutuun niin homma toimii helvetin hyvin.
Devil May Cry 3 HD
DMC3 on ehdottomasti sarjan monipuolisin ja kaikin puolin erinomainen peli, vaikka kehittäjätiimin johtoasemissa oli samat tyypit jotka tekivät umpisurkean DMC2:n. Peli alkaa kun mysteerinen kaljupää Arkham tulee visiitille, kaataa pöydän Danten päälle ja katoaa, ja paikalle tulee Pride-viikatemiehiä Dantea listimään. Pian keskelle kaupunkia ilmestyy demoninen torni jonka päällä Danten veli Vergil katsoo kaukaisuuteen, Arkhamilla ja Vergilillä on siis pahat mielessä eikä Dante ei aio myöhästyä pirskeistä. Eli perus demonimaailman portin aukaisuja taas meneillään, tarina ei siis tarjoa ihmeellisempää mutta se on viihdyttävää ja on siihen nähty enemmän vaivaa kuin aiemmissa osissa. Myös ääninäyttely on hyvää tasoa kaikin puolin, mitään myötähäpeää huokuvia kohtauksia ei ole jos perus japsimeininkiin on tottunut. Onneksi pääpomoilla on nyt oma persoona ja näiden kohtaaminen Danten kanssa on viihdyttävää katsottavaa. Peli näyttää HD-muotissa aivan loistavalta, harmi että sekaan on sattunut kohtauksia joista huomaa että anti-aliasing ei ole päällä jolloin sahalaidat pistävät pahasti silmään.
Pelattavaa on enemmän verrattuna aiempiin osiin. Pelissä on 20 chapteria ja läpäisyyn menee noin 8-10 tuntia, mutta jos kaiken haluaa niin täytynee pelata joitain kenttiä uusiksi tai koko peli uusiksi eri vaikeusasteella. Kun peli on läpäisty aukeaa areenamoodi jonne voi mennä kokeilemaan taitojaan, ja Vergil aukeaa pelattavaksi hahmoksi. Vergilillä on samat tehtävät kuin Dantella, mutta pelaaminen on erilaista koska hänellä on eri liikkeet ja aseet. Vergilin käsissä Beowulfilla on eri liikkeet, ne ovat nopeampia ja iskuja ei voi ladata. Force Edge toimii Danten rebellionin tavoin mutta silläkin on vähän erilaiset liikkeet. Yamato on ainoastaan Vergilillä, se on hidas mutta iskujen kantama ja tuhon määrä ovat vertaansa vailla. Vergil ei myöskään käytä mitään tuliaseita vaan hänellä on maagiset miekat jotka lentävät vihollisia kohti, ne ovat aika tehokkaita mutta vähän hitaita ja niitä voi lentää vain pari kerrallaan.
Kuten kaikissa DMC peleissä pelin suola on sen gameplayssä, ja tässä se on ehdottomasti parhaimmilaan. Dante/Vergil ovat ketteriä ja reagoivat näppäilyihin hyvin, voit väistellä kesken combon ja hyökätä takaisin sisään samantien väistön jälkeen. Combojen suorittaminen ja ratingin ylläpitäminen on mukavaa ja välillä haastavaa. Vihollisia tulee yleensä joukkio, eivätkä ne seiso tyhjänpanttina jos teilaat yhtä jätkää comboilla. Tässä ei onneksi tule mitään luotisieniä kuten aiemmassa osassa, bossitkin voi teilata aika nopeasti jos tietää oikeat taktiikat. Taistelut eivät koskaan mene epäreiluksi ainakaan normal-tasolla, viholliset ja bossit eivät tee halpoja temppuja. Hengissä selviää perustaidoilla mutta hyvän ratingin eteen joutuu tekemään töitä, parhaaseen loppuarvosanaan ei riitä vain tyylikkäästi hoidetut taistelut vaan kenttä pitää läpäistä nopeassa ajassa ja ottamatta vahinkoa. Vihollistyyppejä on perushyvä määrä. Ehkä ärsyttävin itselleni oli lentävä demonienkeli, johon olisi tarvinnut Swordman-tyyliä joka on ainoa jolla voi tehdä ilmacomboja. DMC4:ssä tyylejä pystyi vaihtamaan lennosta mutta tässä valitettavasti ei. Kaikki bossit ovat erillaisia ja miltei kaikilla on oma persoona, joten ne jäävät mieleen ja tuovat peliin hyviä kohokohtia. Kamera toimii moitteetta suurimman osan ajasta mutta parissa huoneessa ja boss taistelussa se voi tuottaa ongelmia.
Tehtävien alussa ja ostopaikoilta voi vaihtaa aseita. Dantella on aina mukana kaksi lyömäasetta ja tuliasetta joita voi vaihdella lennosta. Tuliaseet pitää löytää ja lyömäaseet saa päihittämällä bosseja, eli aseet ovat bossien sieluja. Dantella on pelin lopussa viisi lyömäasetta ja viisi erilaista tuliluikkua, esim. jääiskua tekevä kolmipäinen nunchaku ja raketinheitin. Jokaiselle tuliaseelle voi lisätä tulivoimaa tai nopeutta kolme tasoa, ja lyömaseilla on jokaisella vähintään kolme erilaista liikettä tai comboa jonka voi ostaa. Vergilillä on kolme lyömäasetta ja lentävät miekat joihin voi ostaa kolme eri liikettä, comboa tai tasoa. Kaupoista voi myös ostaa itemeitä kuten potioneita tai sinisiä kiviä joilla saa lisää max hp:ta.
Ympyrä-nappi toimii tyylinappina, eli riippuen tyylistä se tekee eri asioita. Tricksterillä Dante tekee nopeita väistöliikkeitä, isoimmilla leveleillä väistöjä voi tehdä monta kertaa ja ilmassa. Swordmasterilla tehdään spesiaaleja liikkeitä lyömäaseilla ja ilmacomboja, Gunslingerillä voi tehdä tulitaisteluliikkeitä, Royalguardilla voit torjua iskuja mutta menetät hieman energiaa. Jälkeenpäin saa pari erikoista tyyliä: Quicksilver hidastaa aikaa, Doppelganger tekee sinusta kopion joka tekee samat liikkeet kuin sinä mutta vähän jäljessä. Kumpikin näistä kahdesta kuluttaa Devil Triggeriä. DT tekee sinusta nopeamman, kestät paremmin iskuja ja teet enemmän vahinkoa, mutta on nuo Quicksilver ja Doppeli niin hyviä että uhraus DT:stä voi kannattaakkin. Tyylejä ei voi ylentää ostamalla vaan niitä pitää käyttää jotta ne saavat leveliä.
Kaikenkaikkiaan Devil May Cry 3 on vieläkin loistava peli ja HD-muotissa todella hyvännäköinen. Dante on ketterä ja nopea demonintappaja jolla on ilo pelata, ja aseita ja tyylejä löytyy joka lähtöön. Ylennettävää jää varmasti toisellekkin pelikerralle, ja läpäisyn jälkeen aukeava Vergil sekä areenamoodi lisäävät uudelleenpeluuarvoa entisestään. Tarinassakin on nähty enemmän vaivaa kuin muissa osissa ja sen huomaa, on viihdyttävää katsoa mitä seuraavaksi tapahtuu.
Devils Never Cry....
Arki ja tunnit katoavat 9/10
Tässä vähän DMC historiaa: All your history belong to us: Devil may cry.
EDIT: Ninja Gaiden 3 Razors Edge Demo onko kukaan tätä koitellut? Yksi suosikeistani on NG Sigma 2, mutta tämä kolmas osa tuntui ihan hirveältä. Kamera on liian alhaalla, kameran alta/takaa tulevat viholliset tulevat eteen ja ei näe mitään. Ja miksi ihmeessä tällaiseen peliin täytyy laittaa joitain raketinheitin miehiä jokaiseen nurkkaan? Kyllähän nuo normitaistelut tuli vedettyä suht hyvin mutta ärsytti kuinka paljon viholliset torjuvat vaikka niille mitä koittaa. Eniten ärsytti tuo maaginen kolmikko jotka tekee ”mukavan” halpamaisia liikkeitä, piti väistellä vaikka kuinka kauan ja tehdä aina välissä pari iskua että ne sai pakettiin. Toisella kerralla koitin läpällä easyä ja hahmo tällöin tekee väistöt itse O_o. Kyllähän varsinkin ensimmäisessä ja jokseenkin toisessa osassa viholliset käyttivät halpamaisia keinoja, mutta kyllä kolmannen osan demo vie kruunun.
ARMA III Alpha
Elikkäs kolmikkona pelattiin ARMA 3:sta! Sääli että nuo valmis co-op -tehtävät ovat (vielä) melko kuraa, varsinkin pienelle porukalle. Kaipa tämä peli simuloi niin realistisesti, että kolmena ei saa tehtyä mitään. AI apuun ja pelittämään!
Ensimmäiset fiilikset: WAU! Eteenpäin on menty. Peli on sulavaa kuin vesi ja näyttää komeammalta kuin mies smokissa. Maisemat ovat upeita, hahmot näyttävät hienoilta. Kuitenkin huomaa, että tässäkin Armassa on melko suuri aloituskynnys. Uudet kujeet vaativat uudet näppäimet & näppäinyhdistelmät. Liikkuminen ei ole ollenkaan niin tönkköä, mitä se oli aikaisemmissa osissa. Enää ei tarvitse löytää laatikoita, minkä yli näkee juuri ja juuri seisten, vaan nyt voi rauhassa etsiä eri kokoisia suojia makuu- ja seisoma-asennon väliltä. Hahmo ei siis ole enää sidottu kolmeen eri asentoon, vaan nyt löytyy pystysuunnassa noin 7 eri korkeitta ja sivuillekkin voi ottaa askeleen (ei tarvitse enää A:ta ja D:tä raiskata nurkan takaa ampuessa).
Kommunikointi on vieläkin tönkköä. On mahdotonta kommunikoida ryhmänjohtajana bottien kanssa ja vaikuttaa samaan aikaan vihollisen toimintaan. Yleensä jätän ryhmänjohtajan roolin fiksummille, mutta nyt olikin vain kaksi savolaista mukana ;)
Nykyäänhän pelit voidaan julkaista jo keskeneräisinä jakoon, kunhan muistaa lätkästä kylkeen Beta-merkin. Bohemia Interactive on muodissa edellä kävijä, sillä nimen perästä löytyy jo Alpha-lisäke. Pelistä löytyykin useita hauskoja bugeja/glitchejä. Itselleni ei iskenyt se kaikkein hauskin, mutta mahdollisesti veemäisin. Hahmo laskee aseen alas ja alkaa kävelemään eteenpäin hölkkäysnopeutta. Asetta ei pysty nostamaan, voit vain mennä eteenpäin. Videosta näkee kuinka tässä kävi :)
Kaikin puolin peli on hieno & hyvä, vaikka onkin vain kehitysvaiheilla. Optimisointia tulee olemaan toivon mukaan vielä paljon. Vaikka peli onkin vasta Alpha-vaiheessa, suosittelen ostamaan pelin. 25 € ei olisi edes näin keskeneräisestä pelistä paha hinta. Jos mietit tosissasi käyttäväsi 25€ Dota 2:ssa Linan liekehtiviin hiuksiin, niin lyö itseäsi naamaan ja osta tämä tilalle mieluummin. 25€ sisältää pelin Alphan, Betan ja koko versio. Suosittelen siirtelemään sen neljännesosan sadasta PayPaliin ja heittämään nekin rahat Bohemia Interactivelle. Maksa mieluummin 25e nyt, kuin 40-50e vuoden lopussa!
War never changes... or does it?
Hekeke kiittää ja kuittaa!
Tänään aamulla päätin pitkän matkani Ni No Kunin karkkimaailmassa. N. 40 tuntia kestänyt matkani oli täynnä yllätyksiä ja suurin niistä oli kenties se, että sain nauttia kenties parhaasta PS3:n yksioikeudesta koskaan. Arvioiden nostama hype ei ainoastaan täyttynyt, vaan se ylittyi ja kohosi taivaalle aivan kuten violetti lohikäärme konsanaan.
Ylistämisen voisi aloittaa siitä ilmeisimmästä, peli on jumalaisen upean näköinen. Todellakin, jumalaisen. Ulkoisen ilmeen lisäksi animaatio ja hahmomallit ovat kerrassaan taianomaisia. Ghiblin kädenjälki on jatkuvasti mukana ja monet hahmot tuovatkin mieleen studion eri elokuvat. Maailma on luotu uskomattoman mielenkiintoiseksi aina kissakuninkaan hoveista possuprinssin kaupunkiin asti. Peli suorastaan pursuaa hienoja ja täysin mitättömiä yksityiskohtia joita jaksaa ihastella tunnista toiseen. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon Castaway Coven pienet ja siniset ravut. Ghiblin tekemät animaatiopätkät olivat kuin suoraan studion omista elokuvista ja näyttivät huikeilta, vaikka ei pelin omalla moottorilla tehdyissä videoissa vikaa ollut.
Pelin kuvankaunista ja yksityiskohtaista ulkokuorta tukee upea musiikkiraita. Joe Hisaishi on varmasti käyttänyt jonkinlaista pimeää magiaa kun on musiikkia kellarissaan säveltänyt, sillä huonoa kappaletta ei tästä pelistä löydy. Musiikkien kaunetta korostaa entisestään se, että kaikki biisit ovat orkesteroituja. Usein tulikin seisottua vain paikallaan ja kuunneltua musiikkeja. Pientä toistoa on ehkä havaittavissa, mutta koska pelin eri alueet ovat saaneet eri musiikkeja ja rytmitys toimii niin loistavasti, ei toistoa huomaa melkein ollenkaan.
Hahmoistakin lötyyy paljon hyvää sanottavaa. Päähenkilö Oliver on kerrassan ihana tuulahdus JRPG-genreen. Kerrankin päähahmona häärii joku muu kuin piikkitukkainen emoteini. Mukana kulkeva tyttökään ei ole puolialasti kulkeva höttöpää, vaan ihan oikeasti mukava persoona. Oliverista ja muusta pääpoppoosta on ihan oikeasti kiinnostunut, kun kerrankin päähenkilöillä on maailman pelastamisen lisäksi muitakin motiiveja kuin oman teinilempensä hehkuttaminen. Toki, maailman pelastaminen ja oman äitinsä auttaminen ovat tuttuja juttuja, mutta niitä käsitellään todella freshillä tavalla. Mr. Drippy on varmasti yksi hauskimpia sidekickejä koskaan peleissä ja kaveri heittääkin hauskaa läppää tunnista toiseen. Flippin mun, flippin. Sivuhahmoista mieleen jäivät ainakin alun puuvanhus, Vileheart ja keijuäiti. Muitakin voisin mainita, mutta kestäisi jonkin aikaa kirjoittaa heistä kaikista.
Lontoonkielistä ääniraitaa itse kuuntelin ja valitettavaa ei löytynyt. Ääninäyttely oli mallikasta alusta loppuun ja erityisen kiitoksen ansaitsee Shadarin ääninäyttelijä joka teki mestarillista duunia. Hahmo heräsi hienolla tavalla eloon ja muuttui välittömästi kiinnostavammaksi kun avasi suunsa. Sama pätee herran kätyriin Vileheartiin, hieno sivuhahmo, vaikka olikin melko lyhyen aikaa kehissä. Pelin kääntäminen ja dialogi saa myös papukaijamerkin ja kymmenen pistettä.
Sitten pelaaminen. Itsellä meni n. 40 tuntia läpäisemiseen ja osa sivutehtävistä jäi tekemättä. Bounty Huntit tuli tehtyä kaikki, tosin niitäkin avautui lisää tarinan läpäisemisen jälkeen. Tekemistä oli yllin kyllin ja monet sivutehtävistäkin olivat aidosti mukavaa suoritettavaa. Niistä sai myös monenlaista hyötyä, mikä oli mukava yllätys. Tekemistä tuossa pelissä riittäisi itselle varmasti vielä ainakin kymmeneksi tunniksi, ellei sitten vielä pidempään. Huikea määrä siis.
Taistelusysteemi sopi omaan suuhun hienosti. Se oli alussa yksinkertainen, mutta pelin edetessä se sai melkoisesti lihaa ja läskiä luidensa ympärille. Taikojen ja erilaisten familiarien yhdisteleminen ja omien taktiikoiden hiominen oli hauskaa puuhaa ja haastavaa. Parissa kohdassa taisin joutua grindaamaan muutamat levelit tekemällä sivutehtäviä ja metsästämällä monstereita, mutta melko kivuttomasti pelin sai suoritettua. Vaikeuskäyrä oli hyvin kohdallaan ja haastetta oli juuri siinä määrin että kuolemiakin kertyi mukavasti. Epäreiluksi en peliä missään nimessä sanoisi, vaan omien taitojen ja taktiikoiden hiomisella pääsi pitkälle. Pomovastuksia kurmoottia aina mielellään ja melkoisen vaikuttia ilmestyksiä sieltäkin löytyi. Jotkut väittäneet taistelusysteemiä yksinkertaiseksi, mitä en todellakaan ymmärrä. Ensimmäisen kymmenen tunnin ajan se on tosiaan erilainen kuin koko loppu pelin ajan, mutta mielestäni on hyvä, että kaikkia nyansseja ei heitetä pelaajan naamaan kerralla.
[spoiler]Tarina oli hauska. Juonenkäänteet olivat osin ennalta-arvattavia. Shadarin ja Oliveri yhteys oli alusta asti selvä, mutta ei se pelaamista haitannut. Tarina jaksoi kantaa kaikki kymmenet tunnit hyvin ja se oli myös hienosti rytmitetty. Erilaisia sivuhahmoja, taikoja ja uusia pelimekaniikoita oli jaettu hienosti sinne tänne. Valkoisen Noidan tarina oli aidosti koskettava, samoin Shadarin historia antoi hahmolle lisää syvyyttä. Yksikään pelin pahiksista ei ollut paha vain koska pelissä on oltava päävastus, vaan koska heilläkin oli omat, traagiset taustansa. Loppu oli juuri sitä mitä kaipasinkin, onnellinen. Oliverin äitiä ei toki saatu takaisin, mutta poika pääsi yli äitinsä kuolemasta ja pääjuonta käsiteltiin muutenkin pelissä hienosti.[/spoiler]
Jotain negatiivistakin on sanottava. Omien tekoäly-ystävien tekoäly voisi olla paremmalla tolalla. Lähinnä siltä osin, että ystävät eivät osaa puolustautua pomovihollisten isompia iskuja vastaan, mikä rokottaa usein parantavia itemeitä melko turhaan. Tosin, jos heidät käskee parantelemaan muuta porukkaa tai hyökkäilemään kaikella voimalla, niin se toimii melko mallikkaasti. Todella pieni napinan aihe siis. Osa sivutehtävistä on toki myös pelkkiä hakutehtäviä, mutta se on melko turha valituksen aihe, koska niissäkin korjaillaan ihmisten sydämmiä, mikä on toki omalla tavallaan erikoista.
Ni No Kuni oli loistava. Aina kun ulkona satoi räntää ja koulussa oli ollut päivä suorana helvetin seitsemänneltä tasolta, niin se toi aina valoa risukasaan. Sen avulla pääsi toiseen maailmaan, mikä oli värikkäämpi ja vailla huolia. Aivan kuten Oliverinkin matka. Se siis onnistui siinä, mitä eniten peleissä arvostan.
Tämä kannattaa laittaa tässä kohtaa soimaan. Parasta pelissä oli kuitenkin se, miten se on suoranainen haistattelu viime vuosien japanilaisille roolipeleille. Piikkitukat ja huonosti kirjoitetut teiniromanssit loistavat poissaolollaan ja peli on todella hiottu. Bugeja tai jäätymisiä ei ollut ainoatakaan joten peli oli myös hyvin hiottu.
Ni No Kuni on paras JRPG mitä olen pelannut sitten Wiin Xenoblade Chroniclesin ja ehdottomasti paras JRPG mitä olen pelannyt Sonyn kotikoneella sitten alkuperäisen Kingdom Heartsin. Jos Sonyn musta laatikko vain sattuu talosta löytymään, niin on suorastaan ihmisoikeusrikos jättää tämä peli pelaamatta.
10/10.
Oikeastaan, pelin ideahan on siinä, että lapset jaksavat uskoa parempaan huomiseen. Taito, mikä ainakin itseltäni nykyään tuntuu osittain puuttuvan. Tietenkin kysy on myös kilpa-autoista. Maailman nopeimmasta kilpa-autosta vieläpä.
Yleensä olen pitänyt täysin vuoropohjaisista tai sitten aktiivisista (jossa voit kontrolloida ihan kaikkea) taisteluista, jotenkin nuo Ni no Kunissa ja Xenoblade Chroniclesissa juoksentelu taistelussa sekä samalla valikoitten pläräily tekee hommasta jotenkin turhan vaivalloista ja hidasta tai ainakin tällaisen kuvan olen noiden Demoista saanut. Miten tuo plarailu ja juoksentelu sitten toimii kun oikeasti on vaikeita vastuksia tai tiukkoja tilanteita, tuleeko sen takia sitten joskus dunkkuun? eihän noista demoista kokonaista kuvaa saa, mutta maistaiset ovat jättäneet jotenkin tylsähkön maun suuhun.
Entäs oletko pelannut The Last Storyä? siinä ainakin näyttäisi sellaiselta missä itse on kontrolloimassa jokaista liikettä, iskua tai väistöä kuten KH peleissä...jotenkin se kiehtoo minua enemmän kuin nämä ns. puoli-aktiiviset taistelumekaniikat muissa peleissä.
Ympäriinsä juoksentelemalla voi väistellä osan vihollisten iskuista ja koittaa hakea iskukulmaa esimerkiksi vihujen selän takaa. Suurin osa iskujen torjumisesta kannattaa tosin hoitaa ihan puolustautumalla. Iskuja ja taikoja valitaan valikoista ja huomioon pitää myös ottaa, että joidenkin taikojen animaatiot kestävät hetken latautua. Normaalit hyökkäykset hahmo tekee automaattisesti kun vain valitsee ne valikoista, mutta ne pitää valita uudestaan kun hyökkäys loppuu. Kaiken kaikkiaan, nautin Ni No Kunin tappelumekaniikasta melkoisesti juuri siksi että se kannusti kehittämään omia taktiikoita ja muovaamaan omasta tiimistä omaan pelityyliin sopivan.
Last Storya en ole valitettavasti päässyt pelaamaan, mutt olisi ehdottomasti suunnitelmissa hankkia yksi Wiin joutsenlauluista joskus hyllyyn. Paljon hyvää olen pelistä kuitenkin kuullut.
Atelier Ayesha - The Alchemist of Dusk
Aika pelata jälleen aikarajojen riivaaman Atelier-jrpg sarjan uusinta osaa. Tällä kertaa mukaan on eksynyt juonikin, eikä Ayeshan siskon kohtalon selvittäminen olekkaan yhtään hassumpi mysteeri.
Pelaamiseen annettu aika on kasvanut peli peliltä, mutta siitäkin huolimatta se on vieläkin ärsyttävä vapautta rajoittava tekijä, varsinkin kun new game plus ei vieläkään tuo kovinkaan paljoa mukanaan edelliseltä pelikierrokselta.
Ärsyttävää että aikarajallisessa pelissä eri hahmot on ripoteltu ympäri karttaa pahimmillaan viikkojen matkan päähän.
7/10
Spec Ops - The Line
Itselleni hiukan tuntemattomaksi jäänyt sotapeli vaikuttaa perin tavalliselta suojan takaa ruikkimispeliltä. Homma toimii tosin mallikkaasti muutamia tekoälykaverien sekoiluja lukuunottamatta. Lisäksi aavikon valtaama ja hiekkamyrskyjen runtelema Dubai on paikoitellen varsin tunnelmallinen jonka ympäristöä voi käyttää hyödyksi.
Osa-alue joka tekee suurimman vaikutuksen on kuitenkin tarina, jonka käänteet vetävät pariin otteeseen hiljaiseksi.
9/10
Call of Duty - Black Ops 2
Juonessa ei löydy tällä kertaa yhtä jännää twistiä, vaan nyt ollaan enemmän Modern Warfarejen Hollywood-tyyppisen actionin viitoittamalla tiellä. Munakasta ja viihdyttävää action-rymistelyä alusta loppuun.
Eri loput ovat ihan kiinnostava lisä, tosin hiukan ärsyttävää että hukatut loput saadakseen täytyy peli aloittaa lähes alusta.
8/10
Viime aikoina pelityksessä on ollut Naruto Shippuden Ultimate Ninja Storm 3, josta tein höhlän videoarvostelunkin.
Kuvittelin etukäteen pelin olevan pelkkää roskaa, mutta ennakkoluuloni osoittautuivat virheellisiksi. Ei tämä mikään mestariteos ole, mutta todella huolellisesti tehty kokemus joka tapauksessa. Tekisi melkeinpä mieli ryhtyä seuraamaan Naruto-animea tämän pelin takia. En kuitenkaan taida ryhtyä siihen urakkaan, koska sarja on niin mammuttimaisen pitkä, ja kuulemani mukaan fillerintäyteinen.
NHL 13
Tuossa viime viikolla piti änärihuuman takia hankkia tämä viimeisin vuosipäivitys pelisarjasta, koska 11 ei ihan niitä pystynyt täyttämään. Nyt kun muutamia pelejä on pelailtu tekoälyä vastaan GM-modessa, niin olisi vaan kannattanut jättää ostamatta. Sen verran vitutusta tuonut joka matsissa. Slidereita vääntelemällä olen saanut pelin hieman siedettävämmäksi, mutta ei aivan riittäväksi. Suurin valituksen aihe ja juuri se ongelman ydin johtuu maalivahdeista, myös syötteleminen on heikkoa. Moket tuntuu hörppäävän todella helposti noita helppoja kuteja, kun samalla melkein jokainen one-timeri päättyy torjuntaan..hieman ristiriitaista. Myös harmaita hiuksia olen saannut siitä, kun vastustajan alueella rupenut tekemään kuviota, niin eipä sillä mitään vaikutuksia tunnu olevan, sillä paljon paremmin maaleja saa vaan suoraan sooloilemalla. Täytyy kai siirtyä takaisin 11 pariin, kun se ei nakertanut ihan yhtä paljoa kuin tämä uusin.
I feel you Zalera. Tämä on ollut aina NHL:n synti, ja siksi juuri itsekkään en jaksa pelata enään yksin NHL:ää, vaan ainoastaan kaverin kanssa. Kuitenkin kun hieman nettiä tutkin, löysin ns. realistiset sliderit, mitkä tekevät pelistä kyllä niiiiin paljon paremman kuin oletussäädöillä. Eli kokeileppa täältä ensimmäisestä postauksesta löytyviä slidereita ja kokeile uudestaan (itse tosin tein muutamia pikkuviilauksia vielä noihin itsekkin) niin voin melkein luvata, että et enään niin paljon kiroile pelin takia. Omasta mielestäni kun NHL 13 on ehdottomasti paras NHL-peli mikä on tullut.
Kiitoksia, täytyykin tässä lähiaikoina tesmailla noita asetuksia. Varmaankin jo tänään jossai vaiheessa. Jospa sitten noilla säädöillä olisi pelaaminen mielekkäämpää. Ehdin jo tänään aikasemmin lukea noista slidervinkeistä.
Eilen tuli vihdoinkin läpäistyä Ässässs Krrrdd 2, ja voi huh. En hetkeen muista peliä jossa olisi ollut näin laiska viimeinen kenttä. Pelkkä kappelin katolle kiipeäminen huomaamatta olisi ollut mielenkiintoisempi ja luontevampi kuin merkityksetön putkijuoksu. Olin muutenkin valmis lopettamaan pelin noin 3 tuntia ennen varsinaista loppua. Näin jälkeenpäin huomasinkin, että puuduttavuutta aiheuttavat tehtävät olivat nuo kaksi loppupuolella tapahtuvaa täysin päälleliimattua dlc missionia. Olisin pärjännyt paljon paremmin ilman niitä, ja Battle of Forlin alkaessa olinkin jo harkitsemassa pelin jättämistä kesken. Kesken jättäminen ei tosin kuulu hyviin tapoihin, ja listittyäni viimeiset kusipäät, juostuani läpi surkeimman Rooman pitkään aikaan, ja annettuani turpaan viimeisellekin läskipäälle, olo oli helpottunut. Lievästä taisteluväsymyksestä huolimatta pelin viimeiset cutscenet onnistuivat palauttamaan takaisin maan pinnalle, ja kiinnostus jatkaa Ezion tarinaa nousi hieman. Eiköhän tuo Brotherhoodkin tule jossain vaiheessa läpi koluttua. Etenkin jos sarjan stealth-puolta olisi jollain tapaa monipuolistettu, sillä tässä vaihtoehdot olivat useasti todella itseään toistavia.
Tuli pelattua pikkutunneilla läpi suomalainen point n click-seikkailu nimeltä Alpha Polaris. Peli jonka demon olen pelannut vuoden pari takoperin ja sitemmin niin kiihkeästi etsinyt peliä mutten löytänyt, mutta vihdoinkin viikonloppuna lähimmästä Gamestopista.
Peli on todella hyvin ääninäytelty ja juoni on todella mielenkiintoinen. Tuntuu jännittävältä olla grönlannissa keskellä ei mitään vain muutaman henkilön kanssa. Muutamia hyviä kauhuvivahteita löytyy myös.
Puzzlet ovat haastavia ja piti käyttää muutamaan otteeseen läpipeluu opasta avuksi : D
Todella hyvä tarinapohjainen seikkailu peli näin loppujen lopuksi.
Bioshock Infinite
Koskaan ei ole peli saanut minua näin pahasti vakuutettua alkuhetkistä lähtien. Tälläinen AAA-pelin pitäisi ollakkin! Nyt takaisin pelaamaan!
PS. Elizabeth on ihana
Mass Effect
Vaikka ME1 oli jo aikoinaan läpäisty boxilla, niin pitihän se läpäistä uusiksi nyt kun hommasin trilogyn PS3:lle. Pelin alussa valitaan perus ropejutut kuten tausta, nimi ja classi, sitten ampaistaan peliin. Shephard on menossa Eden Primelle tehtävää varten, mutta kuten arvata saattaa kyseessä ei ole mikään perustehtävä vaan selviää että hyökkäyksen takana on eräs kuuluisa maailmanpoliisi-spectre Saren. Hyökkäyksen kohteena on Prothean-laite, joka antaa ennen tuhoutumistaan Shephardille näyn jota hän ei osaa heti tulkita. Tavoitteena on siis pysäyttää Saren ja selvittää mitä hän ajaa takaa. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta tarinan edetessä juoni käy paljon mielenkiintoisemmaksi ja luvassa on hyviä twistejä.
Dialogi on yhä loistavaa ja ääninäyttely hyvää kaikin puolin, itsellä ainakin tuli juteltua ja kyseltyä kaiken mitä pystyin. Olin vaikuttunut kuinka paljon eri asoista jo tässä ensimmäisessä osassa pystyi kysymään ja juttelemaan. Joskus immersio voi kärsiä kun keskustelujen alussa ja lopussa hahmot asettuvat keskusteluasentoon ja animaatiot voivat olla kankeita ja töksähtelevän näköisiä.
Pelin alku on auttamatta todella hidastempoinen Eden Primen jälkeen, varsinkin jos aikoo tehdä kaikki lisätehtävät. Asiaa ei auta että kymmenet planeetoilla olevat sivutehtävät pitää tehdä ajaen makolla, ja planeetat ovat niin vuoristoisia ja möykkyisiä että välillä ajaminen on suorastaan kurjaa. Lisäksi planeetoilla olevissa rakennuksissa on vain kolme variaatioita, joten ne käyvät tutuksi todella nopeasti vaikka sisustus onkin vähän eri. Pelin helmi ovatkin loistavat ja vaihtelevat päätehtävät sekä hyvä taistelumekaniikka. Päätehtävät koostuvat monesti eri osista ja ovat mukavan laajoja verrattuna lisätehtäviin.
Vaikka taistelu tuntuu aika kankealta jos on viimeksi pelannut ME3:sta, niin kyllä se silti toimii ja on mukavaa kunhan porukalla on tarpeeksi taitoja opittuna. Taitojen kombottaminen onnistuu, mutta mitään hienoja räjähdyksiä tai vastaavaa ei tapahdu kuten uusimmissa ME peleissä. Se mikä on tässä parasta on tavaran määrä ja valinnanvara. Aseita tulee joka suunnasta ja pelin aikana voi saada sadoittain kamaa. Ne kamat ja aseet mitä lopussa on päälläsi ovat varmasti kymmenen kertaa paremmat kuin ne millä aloitit, kun uusimmissa peleissä ne olivat vain 15-30% parempia. Lisäksi jokaiseen armoriin ja aseeseen voi valita maksimissaan kolme eri modia jotka ehostavat kamoja entisestään. Voit vaikka laittaa aseeseen -14% ylikuumentumiseen, +20% stabilityä ja tulipanokset. Aseet eivät siis käytä panoksia, ne vain voivat ylikuumeta.
Harmillisesti inventaariosysteemi on aivan hirveä, se on todella hidas eikä siellä voi järjestellä mitään. Jos poistat jotain inventaarion pohjalta niin kursori siirtyy automaattisesti ylimmäiseen tavaraan ja joudut scrollaamaan takaisin alas joka kerta. Jos inventaario täyttyy ja menet katsomaan kamojasi sinun täytyy muuttaa kamoja Medi Geliksi, mutta et voi muuttaa vanhoja tavaroitasi vaan niitä joita olisit saamassa inventaarioosi. Kaupoissakin on samankaltaisia vikoja ja niiden antama valikoima on useasti surkea, kolmesta kaupasta saattaa löytää ehkä yhden hyvän tavaran/aseen.
Mielestäni on paljon parempi että sentään tässä hahmon panostyyppi ei ole taitopuussa vaan sen voi valita itse laittamalla aseeseen ammustyypin modin. Jokaiseen kohtaan on 12 pisteen verran, harmillisesti nämä väliosiot taitojen välillä ovat turhia 20-40 vahingon lisäyksiä kunnes saa lvl 2-3 jolloin kyvyn voima kasvaa merkittävästi, näin ollen uusimmissa on ehkäpä menty parempaan suuntaan tämän kanssa. Myös Charmi ja First Aid ovat ihan turhaan tuolla taitopuussa, nuo passiiviset kyvyt ovat ihan hyviä. Noin keskivaiheilla voi valita itsellensä erikoistumisen joka muuttaa peruspassivea tavalla tai toisella. Kaikista ärsyttävin on bonus talent, jonka saa vain jos on pelannut aiemmalla hahmolla ja käyttänyt jotain talenttia viholliseen 75 kertaa tai ampunut aseella 150 vihollista.
Pelin läpäisyyn meni rapeat 28 tuntia, hitaan 14h alun jälkeen peli lähti oikein hyvin käyntiin kun oli mukavasti jo leveliä ja pääsi kunnolla aloittelemaan päätehtäviä. Tavaraa on vaikka muille jakaa ja perus ME taistelumekaniikka toimii. Harmillisesti PS3-versiossa on bugeja joita ei muilla alustoilla ole näkynyt. Ikävin oli pelin lopussa jossa konsoli jäätyi joka kerta, piti koittaa erilaisia kikkoja ja seitsemännellä kerralla se sitten meni mukisematta... joten vähän rokotusta siitä.
Wrex: Geth, Its a TRAP!
Pelaamisen arvoinen 6/10
Surullista, mutta olen viime aikoina ollut hyvin paljolti veren peitossa. Veren ja kamalan kiukuttelelun jos nyt tarkkoja ollaan. Torstaina nimittäin raivosin tieni läpi viimein yhden PS3:n suurimman pelin lävitse, kyseessä on tietenkin God of War 3. Kratos repi, raateli, raivosi ja keuhkosi, mutta oliko siitä nyt mitään ilo kenellekkään?
Voisi aloittaa siitä ilmeisimmästä, pelissä oli melkoisesti verta. Siis aivan järjettömästi. Pelin väkivalta oli julmaa ja brutaalia, mutta aina paikoin jopa oivaltavaa. Itse en saa minkäälaisia kickejä siitä, että joku repii kentaurin auki otsasta munaskuihin, mutta onhan nuita sairaampia yksilöitä useita. Joku tuosta varmasti nautti enemmänkin. Näyttävää taistelu ainakin oli, etenkin animaatioiden osalta.
Näyttävää oli myös grafiikka, vaikka ei tosin läheskään koko pelin ajan. Mieleen jäi tosin melko terävänä pelin koko alkupuoli, kun pelaaja kiipesi Gaian kanssa Olympusta ylös ja aina kohti Zeusta. Tällöin peli oli jumalaisen näyttävä ja muutenkin näytöllä tapahtui enemmän kuin monessa muussa pelissä useamman tunnin aikana yhteensä. Poseidon sai myös kikattamaan, koska olihan kaveri melkoisen näyttävä koko komeudessaan.
Poseidonista tuli mieleen, pelin aihemateriaalia käytetään enemmän kuin kiitettävästi hyödyksi. Jumalat on kuvattu mielenkiintoisella tavalla ja muutenkin kreikkalainen mytologia on hemmetin mielenkiintoinen aihepiiri. Mielenkiintoisella tavalla revittelevät historialla, saisi eräs tietty salamurhaajasarja ottaa oppia.
Ei peli tosin ole ongelmaton, ei ollenkaan. Näyttävän alun jälkeen tapahtuu nimittäin jotain täysin käsittämätöntä. Pelistä tulee ruma ja tylsä. Kun juokset samanlaiset harmaat luolat, käytävät tahi Haadeksen useat eteiset läpi miljoonaan kertaa, niin alkaa tosiaan kaipaamaan ihan mitä tahansa muuta. Teknisesti niin vaikuttava peli osaa olla paikoin käsittämättömän mielikuvitukseton. Etenkin Manalassa ja Tisiphonessa haukottelin kovaan ääneen rumille ja mielikuvituksettomille ympäristöille. Samoin tiettyjen mekaniikoiden kierrättäminen, kuten se Manalasta Olympukselle lentäminen, olivat todella rasittavia ja ylikäytettyjä. Tätä samaa menoa jatkuu oikeastaan koko pelin ajan, kunnes lopussa saadaan edes viimeisen tunnin kunniaksi sitä samaa eeppisyyttä mitä alussa oli.
Myös pelin asevalikoima herättää kummastusta. Miksi neljästä aseesta kolme ovat vain erilaisia teriä koukkujen päässä? Oliko tämä tosiaan mielenkiintoisista mihin kehittäjät kykenivät. Perusmiekkojen lisäksi tuli käytettyä oikeastaan pelkästään niitä leijonanyrkkejä, koska muut aseet olivat vain turhia.Taiat ja erilaiset itemit sentään piristivät pikkuisen.
Kaksi asiaa kuitenkin vituttivat eniten koko pelin aikana. Ensiksikin, miksi Kratoksen pitää seistä millilleen oikeassa kohdassa, jos haluaa avata laatikoita tahi tallentaa. Täysin käsittämätöntä. Uskon vakaasti, että tämä oli jokin sairas vitsi kehittäjiltä. Koko pelin ajan mietin, että mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu.
Toisekseen, miksi Kratos on niin rasittava hahmo? Kratoksen jatkuva kiukuttelu ei saanut minua missään kohtaa lämpenemään hänen kostoretkelleen, vaikka kaverilla olikin ehkä oikeuskin olla lievästi vittuuntunut. Silti, hahmo oli suunnilleen yhtä kiinnostava kuin tyhjä paperiarkki ja muutenkin pidän hahmoa melko turhana. Kratoksesta tuli lähinnä mieleen angstaava teini.
Tarinassa nyt ei ole mitään kummallista, se riitti kiinnostamaan sen verran, että Kratoksen matkan jaksoi pelata loppuun asti. Loistava ääninäyttely auttoi omalta osaltaan asiaa. Voisi myös mainita, että Kratoksen lemmenleikit aiheuttivat suurimman naamapalmun mitä olen ikinä peleistä saanut.
Kaiken kaikkiaan, toiminta oli nopeatempoista ja nappien hakkaaminen verikaaressa oli ihan näpsäkkää. Pelistä löytyy hienoja eeppisiä hetkiä, mutta myös unettavan tylsiä hetkiä jolloin tekisi mieli siirtyä muiden pelien pariin. Päähenkilö ei kannusta pelaamaan minuuttiakaan eteenpäin, mutta sivuhahmoista (jopa vihollisista) löytyy ihan mielenkiintoisiakin tyyppejä. Ei lähelläkään PS3:n terävintä kärkeä, mutta kannattaa silti kokeilla.
8/10.
Assassins creed 3
Olihan tämä sittenkin hyvä vaikka välillä ei olisi jaksanut pelata ollenkaan. Alku kiinnosti ja se alun twisti vain lisäsi kiinnostusta ja edes hidas connorin alku ei sitä laskenut. Sitten muutaman chapterin jälkeen alkoi tylsistyttää kun tuntui, että jatkuvasti tungetaan ruudulle jotain turhia hahmoja niin paljon ettei mitään nimiä edes muista ja kaikki templarien päähahmot kuten Lee unohdetaan täysin ja koko tarina tuntuu olevan vaan sitä historiallista sotaa joka ei voisi vähempää kiinnostaa.
Minä haluan sitä assassinien ja templarien välistä kahinaa enkä komentaa jotain patriootteja ampumaan punatakkeja.
Tuolloin sitten keskityinkin enemmän sivutehtäviin ja vaikka ne itseään toistaa niin silti ne jostain syystä koukuttaa. Tänäänkin tein viitisen tuntia putkeen pelkästään niitä.
Onneksi sitten kun päästiin new yorkiin niin tarina sai taas vauhtia ja tuttuja naamoja lisää ja alkoi olla taas sellainen joka kiinnostaa ja pysyi sellaisena loppuun asti. 9 chapterista eteenpäin pelasin vain tarinaa koska halusin nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu.
Aika tässä kyllä kuluu naurettavasti. Olisiko ollut 9 chapteri jossa mennään niitä varastettuja tarvikkeita hakemaan takaisin ja saadaan tietää, että ne onkin jo jossain muualla. Seuraava tehtävä kun alkaa niin kuukausi on mennyt ja talvikin muuttunut kesäksi ja edelleen ollaan samalla reissulla. On se hyvä ettei Connorilla mikään kiire tunnu olevan.
Myös vuodet hyppii kivasti tarinan, laivatehtävien ja kiddin aarteen etsimisen välillä. Ilmeisesti Connorilla on aikakone.
Suurena yllätyksenä tykkäsin noista laivatehtävistä. Taas sai arvostelut kuulostamaan koko homman monimutkaiselta kun kerrotaan, että pelaajan pitää säätää purjeita jne. Eli siis valita half sail tai full sail tai ottaa kokonaan pois. Minä oletin, että niitä sitten säädellään kunnolla ja köysiä kiristellään jne kun arvostelijat on tuosta niin suuren numeron tehneet eikä minua tuollainen kiinnosta.
Peli kyllä olisi voinut kertoa, että laivassakin voi vaihtaa aseita. Minulla oli paremmat tykinkuulat jo pitkään, mutta vasta 9 chapterissa peli kertoo, että niitä voi vaihtaa. Lisäksi ihanan harhaanjohtavasti siinä aseiden ostoruudussa lukee aina "equipped" joka minusta tarkoittaa sitä, että se on käytössä.
Uusin tomb raider kyllä hemmotteli minut mitä kiipeilyyn tulee. Ennen AC pelien mekaniikka oli ihan ok, mutta nyt se tuntuu kömpelöltä. Connor ottaa kiinni paikoista josta ei kuuluisi ja joskus jää nököttämään tolpan nokkaan ja vaikka käsket hypätä pois niin mitään ei tapahdu. Siitä täytyy tiputtautua se puolen metrin matka. Tuo jaksaa aina ihastuttaa kun pitäisi jotain tyyppiä jahdata.
Aseiden latauskin toimii miten sattuu. Lukee, että R2 lataa ja joskus jopa lataakin, mutta useimmiten ei vaikka painat kymmenen kertaa. Sitten se lataa aseen kolmiosta.
Metsästys oli ihan kivaa ja minusta on paljon parempi, että elukan hyökätessä tulee vain se nopea QTE ja se siitä. En jaksaisi aina jonkun susilauman kanssa alkaa mitään kunnon taistelua mättämään. Kaupanteko oli ihan ok vaikka en minä muuta myynyt kuin lähinnä karhun, majavan ja peuran nahkoja kun niistä sattuu saamaan hyvän hinnan.
Minulla on muuten varmaan paskin tuuri ikinä sillä kerran koitin tuota myyntiä käyttäen laivoja. Reitillä oli 5% riski tulla hyökätyksi eli 95% varmuudella menee hyvin. Menetin joka hemmetin laivan. Tuon jälkeen en enää kokeillut sillä tuossakin meni likemmäs 30 000 myynnit hukkaan. Niitä vaunuja voi sentään puolustaa.
Desmondin osuudet oli taas hyviä vaikka olenkin varmaan yksin mielipiteeni kanssa. Loppu nyt oli mitä oli, mutta on sitä paskempaakin nähty. Mieluummin olisin ottanut sen perus happy ending setin ja koko sarja olisi loppunut tähän, mutta ei tietenkään.
Ei muuten pidä tässäkään tuo tallennuksessa oleva kellonaika paikkaansa. Sen mukaan olen pelannut 23t 58s. Ekana päivänä pelasin ainakin 10t, toisena 8t ja tänään ainakin 11t.
Bioshock Infinite
Tarina alkaa kun Booker Dewitt jätetään majakalle, ovessa on viesti ”bring us the girl and wipe away the dept” ja sisältä löytyy kuollut mies viestin kera ”Dont Disapoint us”. Pian Booker päätyykin Columbiaan, lentävään kaupunkiin jota johtaa diktaattorimainen profeetta Zachary Hale Comstock. Tehtävänä on siis tuoda Comstockin tytär Elizabeth New Yorkkiin jotta Booker saisi velkansa anteeksi. Alussa juoni vaikuttaa yksinkertaiselta mutta pelin edetessä tulee sellaisia käänteitä mitä varmasti kukaan osaa arvata entuudestaan. Loistava ääninäyttely ja hahmot parantavat kokemusta entisestään, varsinkin Elizabethin ja Bookkerin kommunikointia on mukava seurata. Ensimmäisten Bioshockkien tapaan juonesta saa kaiken irti jos vain kuuntelee maailmasta löydettäviä äänikasetteja.
Vaikka olin hieman pettynyt siihen että pelissä ei voi palata takaisin paikkoihin joissa olet aijemmin käynyt ja että kentät ovat hieman putkimaisempia, niin kyllä on pakko nostaa hattua kuinka elävältä Columbia tuntuu ja kuinka paljon yksityiskohtia kaikkialta löytyy. Columbia tosiaan on kaunis näky jopa konsoleillakin vaikka jotkin textuurit voivat olla hieman sumeita. On mukavaa nähdä että kehittäjä tiimi on uskaltanut synkän ja pimeän Rapturen jälkeen tehdä jotain aivan päinvastaista. Columbia on aurinkoinen, avoin ja värikäs paikka jota on ilo katsella, joskus piti vain pysähtyä katselemaan maisemia.
Columbian saarimaisia osia yhdistää skyline raide verkosto jolla pelaajakin välillä joutuu matkustamaan ja toisinaan sitä käytetään tutkimiseen tai taistelemiseen. Matkustamisen raiteilla mahdollistaa pelin alkutaipeilla saatu skyhook jota pelaaja myös käyttää lyömä aseena. Jos vihollinen on kuolemaisillaan voi hänet teloittaa lopetusliikkeellä koukkua käyttäen. Raiteilla ollessa voit vaihdella suuntaa sekä nopeuttasi miten tahdot ja ampua tai hypätä vihollisten kimppuun. Karkuun meneminen ja hyökkääminen on nopeatempoista kunhan käyttää skylinea hyväksi.
Taistelumekaniikka on ehostettu entisestään verrattuna Bioshock 1-2:een, avoimempien tilojen ja skylinen takia taisteluissa on nopea tempo ja erillaista dynamiikkaa jota on hankala selittää mutta upeaa katsoa ja kokea. Vihollisia löytyy perus soltuista sinne mekaanisiin patriootteihin ja isoihin handy man möyläreihin, mutta harmillisesti mikään näistä vihollistyypeistä ei yllä samalle ikoniselle tasolle mitä Big Daddy oli aijemmissa. Kuitenkin nämäkin isot möylärit tuovat raikasta vaihtelua taisteluihin ja sen dynamiikkaan, silloin kun näet handy manin....juokse! Tälläkertaa voit kantaa vain kahta asetta mukanasi, mutta voit aina noukkia aseita vihollisilta jos ammukset nykyisestä tussarista loppuvat. Vigoreita on myös aina kaksi mutta niitä voi vaihtaa kun haluaa. Oma suosikki vigoreista oli Bucking Bronco jolla pystyi laittamaan edessä olevat vihollisesi leijumaan avuttomina ilmasssa, tämän jälkeen räjähteitä tai toista vigoria perään niin täydellinen paskamyrsky vihollisille on valmis.
Yleensä kun pelissä on AI kumppani niin ne ovat epäpäteviä lusmuksia jotka saavat itsensä vain hengiltä, tässä mukana kulkeva Elizabeth on ihan toista maata. Elizabeth ei voi vahingoittua tai kuolla ja hän avustaa pelaajaa kiperissä tilanteissa. Hän voi avata ennalta määrättyjä repeämiä jotka sinä valitset, repeämissä voi olla vaikka esimerkiksi turretti tai panoslaatikko. Myöskin Elizabeth itsenäisesti ehdottaa sinulle esimerkiksi ammuksia jos ammukset ovat lopussa tai suolaa kun manasi on lopussa. Tätä ei kuitenkaan viljellä liikaa, apua yleensä saa kun olet pulassa joten sitä osaa arvostaa. Olisipa jokainen AI partneri näin pätevä!
Hauskan näköisistä mekaanisista viiksivallu kaupoista saa ostettua ammuksia, elämää, suolaa, parannuksia vigoreihin ja aseisiin. Kaikkia vigoreita voi parantaa kahdella ylennyksellä, joihinkin voi saada isomman vaikutus alueen tai sitten vähentää sen suolan käyttöä. Aseisiin saa neljä eri ylennystä joista kaksi on yleensä 25% boostia lämään ja loput kaksi voi lisätä vaikka tarkkuutta tai lataamisnopeutta. Jos pelaa hardilla niin kannattaa panostaa vain kolmeen tai neljään vigoriin ja aseeseen.
Infinitessä ei ole elämä tai mana...siis suolapulloja joita voisi kantaa mukana, myöskään elämä ja suola eivät palaudu itsestään ajan myötä. Pelaajalle kuitenkin annetaan pelin alussa kilpi joka palautuu itsestään aivan kuten Mass Effect peleissä. Suolaa ja elämää saa takaisin ostamalla, juomalla, syömällä ja joskus kuolleilta vihollisilta. Maailmasta löytyy ruuan ja rahan lisäksi Vigor kykyjä, ylennys pulloja ja varusteita. Vigor kyvyt toimivat samalla tavalla kuin Plasmidit, osa näistä ovat samankaltaisia mitä Rapturessa nähtiin mutta osa taas täysin uusia kuten Return to sender jolla voit lähettää sinua kohti ammutut luodit takaisin. Ylennys pulloilla voi valita parantavansa kilven voimaa, elämän määrää tai suolan määrää. Varusteet ovat vaatteita joissa voi olla erillaisia kykyjä ja parannuksia kuten liivit jotka sytyttävät sinua lyövät viholliset tuleen tai hattu joka parantaa nopeuttasi kun kilpi hajoaa.
Bioshock Infinite loistaa loistavilla hahmoillaan, tarinallaan ja rautaisilla pelimekaniikoillaan. Columbia on upea paikka seikkailla ja tutkiskella, harmillisesti pelissä ei ole oikeaa NG+ tilaa. Vaikka suoraviivaisempaan suuntaan ollaan menty niin on silti Bioshock Infinite kokemuksena loistava peli. Peliaika oli sellaiset rapiat 13h kun tutkin miltei kaiken, tarina ei tuntunut venytetyltä ja peli piti otteessaan loppuun asti. Tähän mennessä ehdottomasti vuoden paras peli.
Are you afraid of god? No, but im a fraid of you.
Arki ja tunnit katoavat 9/10
EDIT: History of Irrational Games. Kannattaa katsoa, todella hyvää settiä! Irrational Games on aina panostanut yksinkertaisiin mutta todella toimiviin mekaniikkoihin. Samalla ovat miltei aina pidättäytyneet pelimoottorien rajoissa eivätkä ole koittaneet ylittää aitaa sieltä mistä se on liian korkea. esim en muista milloin viimeksi oisin ps3:lla pelannut näin isoa peliä joka ei pakota asentamaan mitään kovalevylle, tosin jos olisi vaihtoehto asentaa peli kuten boxilla niin tekisin sen koska kovalevyltä tiedostojen lukeminen on nopeampaa kuin 2x bluray asemalla.
Hienoa tekstiä Bioshockista! Omat kokemukset pelistä rajoittuvat vasta muutamaan tuntiin, mutta Levinen kävellessä kadulla vastaan huikkaisin varmasti muutaman kiittävän sanan herran suuntaan. Yksityiskohtien määrä on päätähuimaava ja viimeksi tälläistä pienten detailien määrää taidettiin todistaa Batman: Arkham Cityssä. Tähän asti varisparvien usuttaminen vihollisten niskaan on myös ollut jollain sairaalla tavalla todella tyydyttävää.
Bastion
Tietokoneeni hajoamisen johdosta tuli hyllyssä odottaneita konsolipelejä pelattua läpi ja niiden loputtua oli aika siirtyä kiintolevyllä lojuneisiin latauspeleihin (vihaan latauspelejä, mutta kyseessä ei ole megabudjetin peli, joten sitä ei lasketa).
Alussa peli vaikuttaa ihan kivalta, mutta mietin että tämä saattaa käydä tylsäksi, sitten peli heittää minulle täysin uudet aseet jotka käyttätyvät täysin eri tavalla ja homma maistuu taas tuoreelta. Peli heittää uusia aseita juuri sopivasti ja onnistuu välttämään toiston melko hyvin.
Miten sitten on tarinankerronnan laita? Vaikka pelissä on käytännöllisesti katsoen ei ole kuin yksi ääninäyttelijä homma toimii vallan mainiosti. Myös grafiikka ajaa asiansa mallikkaasti vakkei mitään ihmeellistä ole ja tarina toimii.
Kun pelissä tuli viimeisen valinnan aika valinta ei ollutkaan niin helppo kuin perinteiset good-bad ending ratkaisut. Päädyin jopa ottamaan itselleni epätyypillisen loppuratkaisun sillä se tuntui lopputuloksen osalta paremmalta.
Kun päälle pistetään erinomainen musiikki, niin klassikon ainekset on kasassa.
Ainoa naputtamisen aihe oli ehkä asetehtävien rajusti heittelevä vaikeustaso. Osasta meni kaikki 3 osiota kerralta, osa jäi toiseen, yhdestä en ollut lähelläkään edes ensimmäisen osan läpäisyä, mutta ei mikään iso asia.
9/10
Todellakin.
Itse voisin jopa väittää, että kyseessä on koko sukupolven paras peli. Toisaalta kello on puoli viisi aamulla ja olen vieläkin pelin huumaassa, joten saattaapi olla että mieleni muuttuu jo huomispäivänä (ei se muutu).
Pelin loppu on sellainen, millainen Mass Effect 3: n loppu olisi halunnut olla.
Sopivan mystinen, mutta omalla tavalla looginen. Itse ainakin uskon tajuneeni mitä lopussa tapahtui ja muiden ihmisten teoriat ovat vahvistaneet käsitystäni.
[spoiler]Jos jokin asia lopusta jäi kaivelemaan hampaankoloon, kannattaa lukea tämä teksti.[/spoiler]
Mutta, joo...
Biohock Infinite 10/10, 5/5, iha jees peli.
PS. Kannattaa katsoa ne lopputekstit loppuun.
Wii U:lla äsken vetelin viimeiset sauhut (huomaa polttoviittaus) Little Infernosta jonka nappasin eShopin alennuksista pikkuisen alle viiden euron hintaan jonkin aikaa sitten. Kannattiko se? Noh, kyllä se kannatti.
Little Infernossa on jotain täysin käsittämätöntä vetovoimaa. Poltettavien esineiden kirjo on ihmeellisen laaja ja mukaan on saatu todella hauskoja juttuja. En koskaan uskonut pääseväni polttamaan leivänpaahdinta, alfa vaiheessa olevaa videopeliä tai internettiä. Palamisreaktiot olivat myös monen esineen kohdalla erittäin hauskoja, mutta myös yllättäviä. Erityisesti mieleen jäivät ainakin "Casual Game" ja tablettitietokone. Monella esineellä on myös hienosti kirjoitetut kuvaukset ja pelkästään niiden lukemiseen kulutti mielellään aikaa. Hienoja viittauksia esimerkiksi tekijöiden aikaisempaan World of Goohon.
Toki, pelissä ei ole oikeastaa mitään oikeaa tekemistä. Polttelet vain erilaisia esineitä katalogi toisensa perään ja välillä ratkot comboja päästäksesi eteenpäin. Tavaroiden "tilausajat" pidentävät peliä, mutta välillä odottaminen alkaa rasittamaan. Tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä pelasin oikeastaan koko pelin pelkästään Wii U:n oman ohjaimen näytöltä ja silloin peli toimikin erinomaisena viihteenä samalla kun katseli telkkaria. Pakko antaa myös kiitosta pelin todella hienolle tulimallinnukselle. Tälläisessä pelissä tuo on tietenkin esiarvoisen tärkeää.
Sen muutaman tunnin mitä tuota pelin tarinaa pelasi läpi, niin mukavaa se oli. Tarina oli juuri niin kiinnostava, että kaikki esineet jaksoi poltella läpi, mutta olisi tuossa vielä tekemistä jos kaikki combot kokeilisi läpi. Pelin tarinassa oli myös selvästi taustalla enemmän ideaa kuin aluksi uskoisi ja tietty haikeus olikin toteutettu upeasti.
Kannattaa tuota ehdottomasti kokeilla. Peli missä voi polttaa hämähäkkejä elävältä ei voi epäonnistua, ainakaan näin araknofobikon mielestä.
7/10.
Bioshock Infinite PC
Huh huh, siinäpä oli kova peli. Odotukset oli hieman laskeneet peliä kohtaan viivästymisten takia mutta onneksi peli oli herkkua alusta loppuun. Columbia on pelipaikkana melkein jopa Rapturea parempi, yksityiskohtainen ja elävä paikka josta ei mielellään lähde pois. Rapture oli synkkä, rähjäinen ja epätoivoa täynnä. Se vaan iski aikoinaan niin täysiä ettei sitä tunnetta voi tämä uusi paljon aurinkoisempi kaupunki voi voittaa. Kuitenkin kuten jo mainitsin on Columbia todella, todella mahtava ja iso osa peliä.
Tarina on tähän mennessä sarjan happoisin ja etenkin loppua rakastin täysillä. Pelissä ei kuitenkaan itselle ollut "Would you kindly?" tasoista kohtaa. Toiminta ja pelattavuus on sarjan parasta tähän mennessä, vaikka vain kahta asetta voi kantaa ei se paljoa haittaa. Ainoa huono puoli oli tuossa se että itse ainakin varmuuden vuoksi melkolailla koko pelin kannoin aina mukana jotain isoa sinkoa sekä sitten kivääriä. Pistoolit ja jopa haulikko jäi todella pienelle käytölle pelin aikana. Uudet "Vigor" kyvyt toivat plasmidien tapaan mukavaa taktisuutta taisteluihin mutta näidenkin kanssa pääasiassa suosin paria tiettyä melkein koko pelin ajan.
Vaikka pelissä joitain pieniä heikkouksia olikin niin en voinut olla rakastamatta tätä peliä. Helvetin loistava vuoristorata jonka lopussa jäi vaan kaipaamaan lisää. Tällä hetkellä helposti vuoden peli tavaraa.
Prototype 2:n lopputekstit juuri scrollaa ruudulla. Peli on kyllä niin keskinkertainen kuin olla voi. Peli toistaa itseään alusta loppuun pahemmin kuin ekan AC:n sivutehtävät, graafinen anti on täysin keskinkertaista ja kontrollit on epätarkat.
Mutta se mättäminen vaan toimii. Missä muussa pelissä voi parilla napin painalluksella hypätä vihollisen helikopterin kimppuun ja tuhota sen yhdellä uppercutilla? Lisäksi pitkin seiniä juokseminen, hyppely ja liitely on todella helppoa ja Heller on alusta asti kunnon badass.
Juoni pääsi yllättämään kiinnostavuudellaan ja välipätkät on toteutettu pikkasen samalla tyylillä kuin sin city. Itse maksoin 10e radnet versiosta jonka mukana tuli läjä extra haasteita joita suorittamalla sai uusia mutaatioita ja kun suoritti kaikki viisi listaa niin sai vielä Alex Mercer skinin. Lisäksi tuosta sai vielä läjän vaatteita ja shield propin omalle avatarille joten ihan kivasti extraa.