Viimeksi pelatut pelit / Foorumit / pelaaja.fi
1 viestiä / 0 new
Uusin kirjoitus
Lainaus käyttäjältä partajeesus

^Minulla meni se viitisen tuntia ja oikein ihmettelin, että mites se noin tynkä oli. Enkä edes rushinut mitenkään ja paria kohtaa jouduin koittamaan kaksi-kolme kertaa. Helpoimmalla pelasin joten turha jankkaaminen oli minimissä, mutta ei se vaikeustason nostaminen pelistä sen pidempää tee vaan silloin vaan jankataan samaa kohtaa uudestaan ja uudestaan. Ei esim battletoads ole mikään 40 tunnin peli vaikka sitä aikoinaan tuli ainakin noin paljon tahkottua. Näköjään alle tunti siinä menee.

Pelasin pelin pleikkari kolmosella vaikeimmalla aluksi olevalla vaikeusasteella ja vielä lisäksi teeveen ja ohjauksen välillä oli hirveä viive. Välistä tuli kirottua pelin vaikeutta ja toisinaan pelasin pitkiä pätkiä kuolematta antaen nopeita käskyjä ja pudotellen vihollisia vauhdilla, ei tosin montaa kertaa tullut kunnon taistelutahtoa.

Joku mainitsi että pelin tarina ei ole kovin ihmeellinen ja ainoa erikoisuus on että se erottuu massasta.
Omasta mielestäni tarinan avaava loppu oli ehkä hieman typerä mutta se loppu sopi peliin oikein hyvin, tai ainakin se jonka minä sain.

Pelasin tässä Call of Duty: Finest Hourin läpi pleikkari kakkosella ja olihan se ihan pelattava mutta monella tavalla aika keskeneräisen tuntuinen.

Gameplaystä: liikkuminen oli leijuvaa, raskasta ja hahmo jumittui välistä minne sattuu, kentät olivat sopivan mittaisi mutta välistä lenteli kirosanat koska piti taasen pelata se seitsemän minuutin pätkä läpi että pääsee siihen kohtaan missä kuoli, tallennus pisteitä kentissä ei ollut tai ne olivat todella harvassa ja grafiikka oli oudon sumuista.

Kentät olivat omasta mielestäni mukavan vaihtelevia etenkin pelin alkupuolella ja venäläisten kamppanja oli paras ellei lasketa pitkittyneitä tankki ajeluja.
Brittien afrikan reissua odotin innolla mutta se olikin sitten pelin tylsin osuus ja olihan siellä myös yksi hirveä muurin aukko joka piti tuhota ja josta tuli saksalaisia parin sekunnin välein, tämä yhdistettynä hitaaseen liikkumiseen teki tehtävästä äärimmäisen hankalan ja ärsyttävän.
Jenkkien euroopan reissu oli ihan kiva ja siellä oli myös parhaimmat panssari ajelut ja tylsä loppu ja muutama turhan pitkä kenttä.

Pelasin pelin vaikeimmalla mutta vaikeus tuntui syntyvän monista asioista jotka listasin jo gameplay osassa.
Unohdin aikaisemmin mainita myös sen että kentät pitää pelata alusta loppuun, tallennus pisteet eivät tallennu jos lopettaa pelaamisen.

Jos haluatte pelata vanhaa call of dutyä ps2:ella ostakaa mieluummin Big Red One kerron siitä myöhemmin koska se on vielä kesken.
Aion hankkia myös Final Frontin.

Tuossa viikonlopun aikana tuli vedettyä läpi sellainen kulttiklassikko kuin The World Ends With You.

IMAGE(http://oi58.tinypic.com/2ztcylt.jpg)

Paljon olin hyvää kuullut kyseisestä pelistä, ja kun kaverilta oli mahdollisuus se lainata, niin pitihän sitä lähteä koittamaan. Kyllä muuten kannatti! Enpä muista milloin olisin pelannut jotain tämän kaltaista. Mistä sitä oikein aloittaisi?

Ensinnnäkin täytyy kehua tuota taiteellista tyyliä. TWEWY on melkein kokonaan piirtämällä tehty, ja tuosta laittamastani kuvasta saa hiukan hajua siitä, millainen tyyli on. Pidän itse tuollaisesta piirrustusjäljestä todella paljon, ja sen avulla peli erottuu hyvin muusta massassta. Lisää tällaista Sqaure!
Taiteellinen tylli yhdistettynä pelin mainioon soundtrackkiin luo kyllä todella uniikin kokemuksen. Ishimoto on kyllä todella hyvä, ei voi muuta sanoa. Tietenkin jos J-popista tai kevyetä rokista ei tykkää, niin sitten pelin biisti ei varmaan nappaa. Itseeni tämä musiikki kolahtaa kyllä todella paljon, ja se sopii todella maniniosti pelin tyyliin. Kun trendikkäässä Shibuyassa ollaan, niin pitäähän siellä kuulua viileä musiikki! Tykkäsin etenkin tästä kappaleesta:Your text to link here...
TWEWY soundtrack näyttä mielestäni myös hienolla tavalla sen, kuinka monimuotoista videopeli musiikki voi nykyään olla. Nyt voi ilmestyä peli, jonka biisit koostuvat pitkälti J-popists/rockista. Aivan mahtavaa.

Pelin taistelusysteemi aiheutti aluksi pieniä hankaluuksia, mutta muutaman tunnin kikkailun jälkeen senkin oppii. Taisteluissa käytetään erillaisia pinssejä jotka antavat pelin protagonistille, Nekulle, erillaisia kykyjä. Alussa syytelet pieniä tulipalloja, mutta pelin lopussa tiputtelet taivaalta meteoriitteja, ja kommennat salaman iskemään alas. Tähän on lisätty vielä kaikenlaista hahmon customointia ja muuta pikkusäätöä, ja pelin pelaaminen on todella tyydyttävää.

No entäpä hahmot ja tarina? Hahmoihin tykästyin tarinan edetessä todella paljon. Neku vaikutti alussa hiukan ärsytävälle perus introventti protagonistille, mutta hänestä tulee oikein tykättävä hahmo tarinan kulkiessa eteenpäin. Kaikista pelin hahmoista oppii välittämään yhä enemmän pelin edetessä, ja paljastukset heidän menneisyyksistään tuo hahmoihin mukavasti syvyyttä
Pahikset ovat myös mukavan persoonallisia, ja heidän seikoilujaan seurasin oikein mielelläni. Tätä edesauttaa myös jo mainitsemani loistava taiteellinen suuntaus. Hahmon persoonaa täydentää tämän näyttävä olemus. Parhaiten jäi varmaan mieleen vinksahtanut nero Sho Minamimoto.

Tarina oli kyllä aivan loistava! Tuli pienenä yllätyksenä kuinka synkkä ja kieroutunut se välillä on:[spoiler]Kaikki peliin osallistuneet ovat kuolleita, hemmetti että tuo oli ikävä yllätys. Jo pelin toisessa luvussa Neku ja Shiki pistetään vastakkain, ja Neku on tappaa oman parinsa. Todella synkkää menoa välillä. Hahmojen taustatarinat ovat myös masentavia. Esimerkiksi se kuinka Shiki vihasi itseään, ja halusi ystävänsä kyvyt. Kuinka Beat ja Rhyme kuolivat onnetomuudessa, ja nyt sisar ei edes muista omaa veljeään.. dam.. [/spoiler] Tämä oli mielestäni kuitenkin vaan hyvä juttu. Välillä hahmot pohtivat myös kohtuu syvällisiä asioita ihmisten välisistä suhteista, kommunikaatiosta, elämän arvosta ja individualismista. Pohdiskeleva ote videopeleissä iskee aina lujaa meikäläiseen. Synkkyydestä huolimatta tarina ja hahmojen dialogi sisälsi myös huumoria, ja Nekun sarkastiset huomatusket asioista jaksoivat aina naurattaa. Huumorin ja vakavuuden tasapaino onnistuttiin pitämään juuri sopivana.
Juoni sisälsi myös kohtuu paljon erillaisia käänteitä ja yllätyksiä, ja tämä piti pelaajan hyvällä tavalla varpaillaan. Itse tiesin eräästä hahmosta etukäteen aika pahan paljastuksen, mutta edes tämä ei peliä pilannut. Sen verran hyvin tarina on kerrottu. Kyllä suosittelen pelaamaan, jos saatte pelin jostain käsiinne.

Etenkin pelin lopun symboliikka oli todella kaunista:[spoiler]Peli alkaa sillä että Neku pistää kuulokkeet päähän ja haluaa maailman katoavan. Pelin lopussa Neku on löytänyt itselleen hyvän kaveriporukan, ja hän lopulta riisuu kuulokkeensa. Loppuun ilmestyy vielä teksti The World Begins With You kirkasta sinistä taivasta vasten. Todella hieno ele, ei voi muuta sanoa.[/spoiler]

Nyt sitten pitäsi päättää jaksanko kerätä kaikki salaiset raportit ja avata salaisen luvun, vaiko ollako laiska ja katsoa nämä netistä. :D

Kepakkomiehen tuorein seikkailu tuli tuossa viikonlopun aikana pelailtua pääosin läpi ja tänään aamulla sitten lopputekstit pyörivät ruudussa. Peli tulee tosissaan kilpailemaan vuoden lopussa palkinnoista... nimittäin vuoden kovimman pettymyksen palkinnosta.

Peli on parempaa keskitasoa don't get me wrong mutta odotusarvot olivat hitusen korkeammalla johtuen pelin lukuisista myöhästymisistä ja tekijätiimin kyvystä tehdä loistavia pelejä. Arkham Knight tuntuu lähinnä grafiikkapäivitykseltä Arkham Cityyn ja Originsiin ja peli on aika ajoin näyttävän näköinen mutta synkkä pelimaailma ei anna graafiselle loistolle tilaa vaan ne todelliset next-gen-fiilarit saadaan lähinnä efekteistä (valot, liekkitehosteet sekä heijastukset). Tunne nykysukupolven pelistä on kuitenkin vahvasti läsnä pelatessa joten plussan puolelle jäädään tällä saralla.

Reippaasti miinukselle mennäänkin sitten aika monessa muussa asiassa. Pelattavuus on sitä samaa mihin olemme jo aiemmissa Bat-peleissä tottuneet ja se toimii edelleen hyvin. Tappeluissa on havaittavissa sitä samaa saman toistoa kuin ennenkin mutta tähän voi pelaaja edelleen vaikuttaa itse sillä että miten paljon eri gadgetteja myllyissä käyttää. Itse vetelin pelkillä Batmanin nimikkoaseilla, nyrkeillä, joten homma meni loppupeleissä siihen että facebookkailin puhelimella toisella kädellä samalla kun toisella kädellä hoitelin pelin viholliskörmyjä hammaslääkärijonoon rytmipelimäisellä otteella. Oma moka kun en vempaimia käytä mutta koin jälleen pelin taistelumekaniikan monotoniseksi ekan vartin jälkeen (etenkin kun se ei ole enää niin uusi ja siisti juttu kuin Asylumin aikoihin). Pelin paskimmat osa-alueet ovat ylivoimaisesti juoni jonka Arkham-pelejä pelanneet osaavat ennakoida muutaman ekan välianimaation jälkeen ja se ulostevuoren huippu on ehdottomasti pelin puhutuin uudistus eli Batmobile. Muistele ajassa taaksepäin näihin PS2-ajan GTA-kopioita (Getaway, pari True Crime-peliä jne.) ja inhosta irvistäen yritä muistaa kuinka huonoja näiden pelien ajomekaniikat ja fysiikat olivat. Jep, samaa kastia on myös paljon kohuttu Bat-kiesi ja sen käyttö tässä pelissä. Asia ei haittaisi yhtään jos kyseisen Ladan irvikuvan käyttö olisi vapaaehtoista mutta peli tunkee etenkin alkupuoliskolla autoa pelaajan Bat-kurkusta alas semmoisella tahdilla että pelaaminen ei ole kovinkaan mielekästä ja hermojen lähtö on enemmän kuin lähellä useammin kuin Jokeri nauraa tai heittää vitsin. Ei näin Rocksteady, ei todellakaan näin.

Jos olet Arkham-sarjan ja lepakkomiehen isoin fani ja pukeudut viikonloppuisin parhaimpaan Adam Westin ajan Batman-asuusi, on tämä peli sinulle mutta muiden kannattaa vakavasti harkita että onko tämä nyt aivan sen täyden hinnan arvoinen tekele? Peli ei missään nimessä ole huono mutta se on Arkham-sarjan (ja Rocksteady Studiosin) kriteereillä kyllä pettymys ja se jää kauas Cityn ja Asylumin loistosta nimenomaan noiden päin helvettiä tehtyjen aspektiensa vuoksi.

Täytynee ihan kommentoida tuota hemmoheikkisen viestiä, kun itsellä on aika samankaltaiset ajatukset kyseisestä ihanasta pelistä. ^_^

Lainaus

Ensinnnäkin täytyy kehua tuota taiteellista tyyliä. TWEWY on melkein kokonaan piirtämällä tehty, ja tuosta laittamastani kuvasta saa hiukan hajua siitä, millainen tyyli on. Pidän itse tuollaisesta piirrustusjäljestä todella paljon, ja sen avulla peli erottuu hyvin muusta massassta. Lisää tällaista Sqaure!

Tuo grafiikan piirrosmaisuus oli todella ihanaa. Tykkäsin siitä enemmän kuin realistisemmasta tyylistä, jolla hahmot oli esitetty KH: 3D:ssä, vaikka käsitänkin, että ne oli välttämätöntä tehdä KH-sarjan grafiikan vuoksi sillä tavalla kuin oli. Grafiikka TWEWY:ssä soitteli toista viulua musiikin vuoksi, mutta se ei tarkoittanut muuta kuin että kuvat ja taustat jäivät lähtemättömästi mieleeni, todella hyvä suoritus. :) Ehkä toivoisin kyseisen grafiikan säilyvän Squaren peleissä TWEWY:n yksinoikeutena = jatko-osa?

Lainaus

Taiteellinen tylli yhdistettynä pelin mainioon soundtrackkiin luo kyllä todella uniikin kokemuksen. Ishimoto on kyllä todella hyvä, ei voi muuta sanoa. Tietenkin jos J-popista tai kevyetä rokista ei tykkää, niin sitten pelin biisti ei varmaan nappaa. Itseeni tämä musiikki kolahtaa kyllä todella paljon, ja se sopii todella maniniosti pelin tyyliin. Kun trendikkäässä Shibuyassa ollaan, niin pitäähän siellä kuulua viileä musiikki!

Musiikeista itseeni iskivät eniten Calling, Transformation, Amnesia ja Lullaby for You, muutkin kappaleet olivat hyviä, kun laulua oli ympätty mukaan niin paljon kuin DS:ään sai mahdutettua. Takeharu Ishimoto on itselleni tyyliin Nobuo Uematsu kakkonen tai kolmonen. [spoiler]Oli upeaa, että musiikkikappaleita pystyi ostamaan pelin kaupoista ja kuuntelemaan aina silloin, kun halusi, hyvä idea![/spoiler]

Lainaus

Pelin taistelusysteemi aiheutti aluksi pieniä hankaluuksia, mutta muutaman tunnin kikkailun jälkeen senkin oppii. Taisteluissa käytetään erillaisia pinssejä jotka antavat pelin protagonistille, Nekulle, erillaisia kykyjä. Alussa syytelet pieniä tulipalloja, mutta pelin lopussa tiputtelet taivaalta meteoriitteja, ja kommennat salaman iskemään alas. Tähän on lisätty vielä kaikenlaista hahmon customointia ja muuta pikkusäätöä, ja pelin pelaaminen on todella tyydyttävää.

Taistelusysteemi oli loistava, koska se pakotti pelaamaan Normalilla ennen Easyn avaamista. Kun helppo vaikeustaso sitten tuli valittavaksi, totesin sen liian helpoksi itselleni(!) ja aloin pelata vaan Hardilla heti, kun pystyin. Ihanaa, olen sen verran huono pelaaja, että harvoin moista sattuu! :D No, parissa pomossa taisin vetää helpolla ekalla läpipeluukerralla, en ihan muista. :p Oli myös upeaa, että DS:än ominaisuuksia hyödynnettiin niin monipuolisesti; oli ääntelyä mikkiin joidenkin harvojen pinssien kanssa, kahdella näytöllä jaettu taistelunäkymä & sen kontrollointi ja styluksella touhuamista yllinkyllin. ;) Minulle tämä oli ensimmäinen peli, joka näytti, miten monipuolisesti käsikonsolia voi käyttää, pelaaminen oli monipuolista ja hauskaa.

Erilaisia tavaroita oli kasapäin pelissä ja kaikkien ostaminen oli huikea homma, jota en ihan tehnyt. Ihan tarpeeksi tuli oltua luova eri esinekasojen kokeilussa ja vertailussa. [spoiler]Pinssien kehittäminen siten, että expaa kertyi konsolin ollessa pois päältä, oli siistiä. Nopeutti erilaisten taistelukokonaisuuksien muodostamista huomattavasti. Myös ruuan syöminen ja siitä ajan kanssa tulevat ominaisuudet olivat jotain omaperäistä, ainakin minulle. "Mmm, I'm in paradise" - kuka muka saattoi syöttää Joshualle muuta kuin sen lempiramenia tuon kuultuaan? En minä ainakaan. :D[/spoiler]

Lainaus

No entäpä hahmot ja tarina?

Tarina jäi mieleeni vuosiksi yhtenä parhaista tarinoista, joita videopeleissä on tullut vastaan. [spoiler]Oli todella surullista tosiaan, että koko sakki oli kuolleita. Pystyin samaistumaan aika moniin pelin kohdista, koska pahimpien angtauskausien aikana tuli aivan samanlaista settiä mieleen. Olisin todella halunnut tietää, kuinka Shiki kuoli ja kuinka siinä sitten lopulta kävi, kun hän pääsi takaisin Eriä tapaamaan, mutta eihän sitä toisaalta kaikkea tarvitse paljastaa. Tykkäsin järjestelmästä, jossa henkilön piti muuttua sisäisesti, ennen kuin taistelujen voittamisesta ja elämään paluusta oli toivoakaan. Oli myös mukavaa, että Neku pelasi peliä poikkeuksellisen pitkään; yhtään lyhyempi aika olisi minusta lopettanut tarinan aika tylsästi tai ainakaan juoni ei olisi jäänyt mieleen samalla lailla kuin se lopulta jäi.[/spoiler]

Hahmot olivat minusta mielenkiintoisia ja värikkäitä persoonia. [spoiler]Neku oli sellainen tyyppi, joka kuulemma kehitettiin Roxasin pohjalta ja se näkyi (ja myös kuului japaninkielisessä versiossa). Jatkuva angstaaminen alussa, melkoinen vihan ja halveksunnan käsittely keskellä ja muiden ihmisten tärkeyden tajuaminen lopussa. Jep, tykkäsin hänestä, juuri sellainen hahmo, johon minun on helppo samaistua. :D

Shiki oli aivan ihana, en tosin tykännyt hänen pukeutumistyylistään lainkaan. No, sitten selvisi, että hänellä oli Erin keho ja ne kaikki kateellisuuteen ja itsetuntoon liittyvät ongelmat, enkä sitten osannut enää kuin sääliä häntä. :( Oli hienoa, että tytöllä oli sinnikkyyttä saada Nekun kehitys alkuun, moni ei varmaan olisi jätkää alussa katsellut varsinkaan kuristamisen jälkeen.

Rhyme oli joukosta minusta kaikkein järkevin, ei käynyt Noisenakaan veljensä kimppuun ja Beat antoi ymmärtää, että pikkusisko oli heistä kahdesta se, kellä oli unelmia ennen niiden viemistä pelin alussa. Se oravamuoto oli söpöin kaikista pelin hirviöistä. :)

Pelin vihollisista Minamimoto oli hyvällä tavalla järjetön matikkafriikki, tosin tuomitsin tyypin syvimpään kadotukseen, kun luulin hänen teilanneen Joshuan. :p Konishia vihasin mitä syvimmin, koska akalla oli otsaa kuristaa Rhyme takaisin pinniksi, uskomatonta. Oli se sitten kyllä mukavaa piestä hänet tappelussa, jep jep, erittäin mukavaa. :D Muut vastustajat eivät oikeastaan herättäneet mielipiteitä suuntaan tai toiseen, eivät Megumi ja Higashizawa tosin huonojakaan olleet. Pomojen Noise-muodoista pidin juuri Megumin lohikäärmeistä eniten, lohikäärmeitä en voi vastustaa. :p

Sanae Hanekoma oli sellainen hahmo, joka jäi hyvällä tavalla mieleen. Pidin siitä, että hän tuntui olevan pelaajien puolella. Hän tuntui myös kuivakan/huvittuneen järkevältä, mistä itse pidän ihmisissä hyvin paljon noin yleensä. Se, että hän tunsi Joshuan ajalta ennen tämän pelaamista, oli bonus.

Joshua oli lempihahmoni. Tykkään kaheleista bishieistä, ne ovat hauskoja ja mielenkiintoisia. :p :D Aaron Spannin ääni sopi hahmolle loistavasti, koska poika näytti aika paljon tytöltä. Olisin halunnut kuulla hahmon puhuvan Composer-muodossaan ja näyttäytyvän pelin päähahmoille, koska olisin todennäköisesti saanut siitä hyvät naurut. :D Joshuan tylsistyminen Shibuyan porukkaan ja koko omaan työhönsä oli minusta erittäin mukavasti kerrottu, ei ihme, että hän tuli Nekun kanssa hyvin juttuun. Silloin, kun tappeluun sai hahmon valita lopulta, niin käytin alati Joshuaa - ne taisteluäänet, kuinkahan monta kertaa repesin. :D[/spoiler]

Peli tosiaan loppui niin kun pitikin, ei mitään valittamista itselläni. Toivoisin jatko-osaa, mutta samalla ihmettelen, kuinka siitä voisi tulla edes 80-prosenttisesti niin hyvä kuin alkuperäisestä. No, jos TWEWY 2 tulisi, niin ostoon menisi tietysti heti, en voisi vastustaa. ^^ Itse keräilin osan loppupelin ylimääräisestä tavarasta ja osan katsoin netistä, riitti minulle, tosin voisihan tuon joskus viimeistellä kunnolla - nyt on liikaa keskeneräisiä/aloittamattomia pelejä siihen, haluan pelata kaikki pelini ainakin kerran läpi ja sitten miettiä, mitä pelaan syvemmin.

En ole Mario Kart ekspertti, sillä sain vasta hiljattain Nintendo 64 + Mario Kart paketin ja tätä ennen olen viimeksi Mario Karttia pelannut kaverin SNES:illä noin 8-vuotiaana. Tällä aikavälillä sain kuitenkin todistaa usein netissä väittelyitä kumpi on parempi: Mario Kart 64 vai Crash Team Racing. Olen siis tähän asti ajatellut, että kun näitä kahta vertaillaan, ne ovat samalla lähtöviivalla peleinä. CTR:n ystävänä olikin hauska päästä viimein pelaamaan tätä monien ylistämää (monien sanoin "parempaa") karting kokemusta.

Nyt kun sitten viimein pääsin pelaamaan Mario Kart 64:ää niin olen lähinnä äimistynyt miten typerä tuo vertailu on. Nämä kaksi peliähän eivät ole läheskään samalla viivalla. Ei siis lähelläkään. Lähtötilanteellisesti Mario Kart 64 on niin karsittu verrattuna Crash Team Racingiin, että tämä selkeästi ajateltiin moninpelipainotteisena kokemuksena. Jo siinä vertailulta menee pohja, CTR kun kallistuu vähän enemmän yksinpelikokemukseksi. CTR:hän sisältää Mario Kart ominaisuuksien lisäksi täysverisen Crash Bandicoot tarinatilan, Mario Kartissa yksinpeliä on käytännössä hassut neljä turnausta joiden läpäisystä ei edes pelaajaa palkita. Joten vaikka lähtisi pelejä vertaamaan, "voittajan" selkeys vie vertailulta pointin, onhan CTR:ssä enemmän sisältöä ja tämä on pelimekaanisesti kuitenkin aikalailla samalla tasolla Mario Kartin kanssa.

Hauska peli Mario Kart 64 silti on, mutta näin yksin pelaavalle sisältöä ei tosiaan ole kuin 15 minuutiksi. Ollappa vaan useampi N64-ohjain ja kieltämättä kuvaputkitelevisio ei myöskään olisi pahitteeksi kun television asetuksia säätämälläkään kuvasta ei välillä saa selvää.

Eka kerta kun kuulen, että jotkut vertaa crashia mario kartiin. Yleensä crash team racingia verrataan diddy kong racingiin koska diddyssa on sama "avoin" alue jossa ajetaan kisa paikkoihin ja löytyy myös pomo taistelut joissa ajetaan 1 vs 1 bossia vastaan jne.

Lainaus käyttäjältä partajeesus

Eka kerta kun kuulen, että jotkut vertaa crashia mario kartiin.

Oman kokemukseni mukaan maailmalla on kohta kaksi vuosikymmentä väännetty kiivaasti kättä nimenomaan juuri siitä, että onko yksikään Mario Kart nyt oikeasti parempi kuin CTR.

[spoiler]Ja eihän niistä yksikään taida oikein vieläkään olla. Olkootkin häikäilemätön klooni, mutta CTR vetää kyllä juuri oikeista vivuista vauhdin tunteellaan, pelaamiseen huimasti lisäaktiivisuutta tuovalla boostijärjestelmällään ja lennokkailla radoillaan. Panostus yksinpeliinkin on kiva bonari.[/spoiler]

Nostalgialla on myös iso rooli kun ihmiset vertailevat näitä Kart pelejä keskenään. Kaikki eivät ole päässeet nuoruudessaan molempia pelaamaan ja saattavat tosiaan vasta vanhemmalla iällä tutustua "vastapuolen" versioon jolloin on ymmärrettävää että vertailu on vaikeampaa. Itse olen onneksi molempia pelannut nuorempana ja täten rankkaisin myös CTR:n Mario Kart 64:ää korkeammalle, mutta Mario Karttia on kyl moninpelin puolella tullut enemmän väännettyä myöhemminkin joten liekö sitten kestänyt paremmin aikaa, en osaa sanoa. Molempia korkeammalle sitten nostaisin tuon Diddy Kong Racingin joka minusta onkin se kaikkien aikojen Kart-peli. Mielipiteitä on monia ja hyvä niin :)

Diddy Kong Racingia ei voita mikään. Muut tulevat sitten jonkinlaisessa parijonossa perässä.

Synkän Batmanin jälkeen meno vaihtui vähintäänkin yhtä synkkään Yoshi's Woolly Worldiin. Viime vuonna ilmestynyt 3DS:n Yoshi-peli oli karmaisevan hirveä pettymys omissa kirjoissani joten suunta on Yoshi-sarjalla vain ja ainoastaan ylös. Muutaman tunnin pelailun jälkeen suunta on laadullisesti ainakin oikea mutta silti pieniä ilmakuoppia on matkan varrella.

Ei varmaan tarvitse erikseen kertoa että peli on jumalaisen näköinen ja kuuloinen. Kirby's Epic Yarnissa jo Wiillä hämmästyttänyt graafinen ilme vedetään tässä pelissä toiseen potenssiin ja peli on ehdottomasti yksi vuoden komeimpia pelejä ja erinomainen osoitus siitä että hyvä ulkoasu ei aina tarkoita realistisia hikikarpaloita miljardin pikselin ihmismallin naamanärkissä. Musiikki on myös Yoshi-pelien tapaan jopa rasittavan koukuttavaa ja se onnistuu osumaan hyvin yksi yhteen sen kanssa mitä silmä näkee.

Marion orjaratsulla on sarjasta tutut temput edelleen käytössä eli flutter jumpia tulee spämmättyä aina kun paikka on ja munia (tässä tapauksessa lankapalloja) saa heitellä alituiseen niin vihollisia kurmottaakseen, kuin myös salaisuuksia bongaillakseen. Salaisuuksien etsiminen onkin pelin isoin suola sillä ainakin tähän mennessä meno on ollut jopa aiemmista Yoshi-peleistä helpompaa ja 100% läpäisy on pelin ainoa isompi haaste. Hommaa avittaa nuppineulan terävyyden omaavat kontrollit joiden piikkiin ei voi ainoaakaan vahinkokuolemaa laittaa.

Pääpiirteittäin peli on sitä tuttua Yoshi-meininkiä ja se on myös pelin isoin miinus. Vaikka lankakuosi saakin luulemaan että nyt meno tulee olemaan jotain erilaista ja huikeaa, ei se sitä oikeastaan ole ja peli on aika lailla sitä samaa mihin ollaan jo neljässä pelissä (Yoshi's Island, Yoshi's Story, Yoshi's Island DS ja Yoshi's 3D Island) totuttu joten uutuudenviehätys jää ainoastaan audiovisuaaliselle asteelle. Tämä ei toki ole miinukseksi laskettava asia jos sarja ei ole entuudestaan tuttu mutta itse osasin ekan kentän jälkeen kertoa ääneen aika lailla mitä seuraavissa kentissä tulee tasan tarkkaan tapahtumaan ja oikein meni jokaisella kerralla.

Plussan puolelle jäädään vaikkakin niukasti.

Lainaus käyttäjältä Riepu+

Lainaus käyttäjältä partajeesusEka kerta kun kuulen, että jotkut vertaa crashia mario kartiin.Oman kokemukseni mukaan maailmalla on kohta kaksi vuosikymmentä väännetty kiivaasti kättä nimenomaan juuri siitä, että onko yksikään Mario Kart nyt oikeasti parempi kuin CTR.

Spoileri!Näytä spoileriJa eihän niistä yksikään taida oikein vieläkään olla. Olkootkin häikäilemätön klooni, mutta CTR vetää kyllä juuri oikeista vivuista vauhdin tunteellaan, pelaamiseen huimasti lisäaktiivisuutta tuovalla boostijärjestelmällään ja lennokkailla radoillaan. Panostus yksinpeliinkin on kiva bonari.

Siis että joku Mario Karteista olisi parempi kuin CTR? Kaikkia Mario Kartteja pelanneena (ja varsinkin noita Super Circuitin jälkeisiä todella paljon pelanneena)... ahahahahahahahaha. Tottakai CTR on parempi. CTR ehkä otti driftboost-mekaniikan ja muokkasi sen omaksi, mutta Mario Kart otti myöhemmin jumpboostin CTR:stä. CTR:n jumpboost mekaniikka toimii mielestäni paremmin ja yhdistettynä sen omaan drift-mekaniikkaan ja 18:sta loistavaan rataan on lopputuloksena paras karting-peli mitä olen pelannut. Kakkossijalle rankkaan Sonic All Stars-Racing Transformedin, joka bugeistaan huolimatta oli ratasuunnittelultaan ja ajomekaniikaltaan timanttia. Sen jälkeen tulee joku Mario Karteista ja Diddy Kong Racing.

Resident Evil 4:n (Wii-versio) pelasin vasta tällä viikolla ensimmäisen kerran läpi ja täytyy sanoa, että oli kovaa menoa. Yoshi's Woolly World oli hieman eri kokemus tämän jälkeen ja voisinko sanoa myös että hieman... tylsä. On se rento ja hyvä peli, mutta kakkosmaailman jälkeen fiilikset on sellaiset, että melkein kaikki on jo nähty kolmen Yoshi's Islandin jälkeen. Toivoisin oikeasti Yoshi's Islandia 3D ympäristössä. Otetaan Zeldasta Z-target syteemi ja viskotaan yoshinmunia vihollisia päin.

Batman: Arkham Knight on nyt pelattu 100% läpi. Ainakin tarinan osalta. AR-haasteita on vielä ja NG+ löytyisi toki myös. Paljon on myös lukematta arvuuttajalta saatua informaatiota, hahmoprofiileja sun muuta.

Peli kyllä teki samat mitä AC IV: Black Flag: alussa oli hieman väsynyt olo tuttuun, jo usein nähtyyn peliin mutta yhtäkkiä huomasikin pelaavansa peliä ihan innoissaan. Parasta tässä oli se, että nyt todellakin oli hyötyä tarkkailla kaupunkia talojen katolta, sillä näin näki pitkälläkin siintäviä mielenkiinnon kohteita.

Batmobiili tuntui ensin hieman oudolta ajaa mutta siihen tottui. Seinillä ajaminen on edelleen jotenkin vaikeaa ja se on vaikea sisäistää. Onneksi sitä ei paljoa käytetä ja itse sain helposti ne täydet tähdet auto-haasteista. Autolla taistelu oli mukavaa touhua mutta ehkä sitä olisi voinut vielä laajentaa lisääkin.

Pelin rytmityksestä löytyy sekä hyvää että huonoa. Informaatiota uusien tehtävien sijainnista tulee aina vähän välein tarinatehtävien edetessä mutta tämä tarkoittaa samalla sitä että kaikki tapahtumat eivät ole heti alusta asti olemassa, kuten oletin. Turhaan siis etsiskelin vaikka ja mitä kun ne ilmestyvät vasta seuraavan päätavoitteen jälkeen. Muutoin rytmitys kyllä toimii ja pääjuoneen oheen heitettävät infot lisähommista sopivat hyvin. Joskin aina näissä on sitä "kiire, maailma tuhoutuu, mutta pelaanpa ensin korttia"-syndrooma.

Tehtävävalikkoa voisi parantaa sen verran että mikäli infoa tehtävästä löytyy, näkyisi se selvemmin. Samoin voisi näkyä etäisyys tehtävälle mikäli sijainti on olemassa. Nämä jopa taitavat näkyä mutta aiemmin mainitsemani tehtävien ilmestyminen voi olla syy, miksi näitä aika harvoin näki. Toki jos keskittyy vain pääjuoneen niin luultavasti pelaajalla on enemmän auki etäisyyksiä sun muuta.

Aluksi luulin myös että juoksusta liukuminen olisi poistettu. No, ei ollut. Se vain toimii nykyään näpäyttämällä eikä pohjaan painamalla ja muutenkin tuntui olevan hankala saada toimimaan. Lisäksi eräs apuväline meni itseltäni ihan ohi ja vasta google vahvisti epäilyksi kapineen olemassaolosta. Muistelin että näissä peleissä olisi aika selvästi esillä aina nuo mutta nyt meni jotenkin täysin ohi jäädytysgranaatit. Eipä noita tarvinnut kuin arvuuttajan jekkuja ratkomaan mutta kuitenkin.

Itse näin siis myös sen viimeisen lopun kun tuli kaikki tehtyä ja todella mainio päätös trilogialle. Juoni pääsi kunnolla vauhtiin ehkä puolivälin jälkeen ja oli kyllä vähintään yhtä hyvää settiä kuin aiemmin, ellei sarjansa parasta.

Netissä olevat spekulaatiot lopusta ovat mielestäni typeriä, sillä aika selviö tuo loppu oli.

EDIT: Tuli sitten parissa päivässä myös juostua läpi tuo NG+. Skippasin kaikki valinnaiset tekemiset sekä videopätkät ja keskustelut. Nopeaa oli läpi menty. Ensimmäinen pelikerta meni tuttuun tapaan hardilla ja eipä tuo ollut toisella kerralla sen vaikeampi. Ehkä jopa helpompi kun tiesi taktiikat paremmin. Olisi hauska tietää kuinka nopeaa tämän pelin voi juosta läpi, sillä itsellä ei kyllä tuossa NG+:ssa kauaa mennyt. Tosin siinä onkin kaikki vehkeet ja suurin osa päivityksistä jo alussa auki kun ne tuli hankittua.

Sen verran vielä pitää kommentoida että olipa turha lisä tuo ennakkotilaajien Harley Quinn -setti. Ensinnäkin huomasi kuinka paljon pelin viehätyksestä liittyy nimenomaan Batmanin hiippailuun, sillä sitähän ei tämä lisärin naikkonen harrasta. Lisäksi homma oli ohi parissa hetkessä. Pari perus- "hiippailu" -huonetta ja muutama taistelu, siinä se. No, itse tuli tilattua sen takia ennakkoon kun NetAnttilassa oli silloin -30% peleistä ja muuta en Witcher 3:n lisäksi keksinyt tilattavaksi.

Tulevat lisärit tosin vaikuttavat tavallista mielenkiintoisemmilta, mikäli ne vain ovat laajempia, kuten voisi odottaa. Yleensähän Arkham-peleissä on ollut DLC lähinnä niitä haastetehtäviä, pukuja ja ehkä 1 isompi "tarina"-lisäri, joka tainnut joka kerta olla aika yhdentekevä. Kissanaisen DLC tosin oli ihan jees, vaikka nimenomaan siitä paistoi läpi se, että se oli pätkäisty pelin keskeltä.

Forza 5:een tykästyin nyt aika yllättäen. Aluks tuntu vähä tylsältä Burnout pelien jälkeen ja nihkeelt ku pakotin itteäni pelaa sitä herätehankinnasta johtuen, mutta ny kumminki oon alkanu tykkään siitä aika paljon ku vaa rennolla meiningillä sitä pelaa. Siinä pelissä ei niiku tartte miettiä ja ratkoa Eson Npc-tyyppien ongelmia, tai selvittää maailmaa ongelmia sitä koko ajan pelastaen. Eikä tartte satuttaa ketään niiku tuossa Michael Bay MW2:ses minkä pelasin uudestaa tos vähä aikaa sit, mikä oli aika taattua toimintaleffa mättöä. Forzassa...
It`s all about driving!

Doom 3 uusintakierroksella. Täytyy kyllä sanoa, että oli just sitä mitä muistelinki. Paniikissa taaksepäin ja ammutaan siihen suntaan silmittömästi mistä kuuluu/näkyy jotain. Itse tykkään tän pelin tunnelmasta tosi paljon.

NotGTAV (PC)

Tämä peli on puolen tunnin huutonaurua kaikille Brittihuumorin ystäville ja teknisesti kuin pelaisi matopeliä aineissa. Kaikki pelin tuotto menee sataprosenttisesti hyväntekeväisyyteen. Ja pelin lyhyen pituuden jälkeen naurua irtoaa vielä pelin Steam foorumeita lukemalla.

Klik!

Nintendo 64 seikkailut jatkuvat kun löysin käsiini Super Mario 64 kasetin. En ole oikeastaan pelannut kuin aivan ensimmäistä Mario Bros peliä (läpi, tylsä ja ärsyttävä), vähän New Super Mario Bros Wiitä (kesken, tylsä) sekä joskus kaverin SNES:illä pienissä sessioissa eri Mario-pelejä mistä en muista juuri mitään.

Tämä peli vei minulta täysin jalat alta kenttäsuunnittelullaan. En välitä näistä isoista tyhjistä overworldeista joissa tasojen sisäänkäynnit ovat mahdollisimman kaukana toisistaan, mutta itse pelin kentät ja keräiltävien toteutus ovat mahtavia. Useampien yksilöllisten tähtien keräily tuo aivan eri viehätyksen tasojen läpäisyyn sen sijaan että juostaan putkimaista kenttää ja napataan keräiltävät matkan varrella. Spyro 3:ssa on vähän jotain samanlaista, mutta kankeat kontrollit pitivät kentät aika hillittyinä ja tylsinä.

Muutenhan peli on sitten aika hirveä, kontrolleissa olisi paljon parantamisen varaa ja kamera on yksi hirveimmistä mitä koskaan olen nähnyt. Kenttäsuunnittelu taisi kuitenkin pilata kaikki tasoloikat minulta vähäksi aikaa, se oli vain niin ihanaa. Peli hetkellisesti kyllä herätti enemmän kiinnostusta Mario-peleihin, mutta onnistuin sen sitten melkein heti tappamaan tuolla New Super Mario Brosilla. Ehkäpä yritän nyt etsiä käsiini Banjo-Kazooieta tai ylipäätänsä jotain missä on Raren logo.

Batman Arkham Knight

Eilen pamauttelin tarinan läpi, samoin kaikki sivuhommat tuli tehtyä, poislukien Riddlerin pystit ja arvoitukset. En tiedä onko tässä paras RS:n Batman, mutta kauas ei voida jäädä.

Toiminta on edelleen loistavaa, mitä nyt vielä sulavampaa, nopeampaa ja monipuolisempaa. Kiitos Batmobilen, meininki on myös kokonaisuutena entistä monipuolisempaa. Taistelu ja hiiviskely tuntuvat edelleen tuoreilta ja osittain kiitos kuuluu juuri sille, että autolla kurvailu tuo todella paljon vaihtelua. Ajotuntuma vaati totuttelua, mutta huono se ei missään nimessä ole. Kun painaa Gothamissa 240 km/h ja nappaa tankin ohjuksella paskaksi hidastuksen ja Inception musiikkien soidessa, niin hymy oli melkoinen. Ihan sama oliko kyseessä ensimmäinen vai kolmaskymmenes kerta.

Tarina oli myös edelleen kovalla tasolla. [spoiler]En arvannut Knightin henkilöllisyyttä etukäteen, koska en ollut tutustunut Jason Toddin hahmoon, joten yllätys oli mukava. Jokeri, ja varsinkin Hamill, varasti kuitenkin shown. Batmanin psykologialla leikittely oli toteutettu todella hyvin ja Jokerilla oli jatkuvasti jotain hauskaa lohkaistavaa. Lopun trippi Jokerin pelkoihin oli myös melkoista hunajaa. Kaikesta näkee, että RS:llä kaikki elävät ja hengittävät DC:n sarjakuvia.[/spoiler]

Muutenkin yksityiskohtien ja fanipalvelun määrä on taas pilvissä. Yksityiskohtaista maailmaa tukee todella komea ulkoasu ja sulava toteutus. Ruudunpäivitys ei inahdellut PS4:llä kertaakaan ja maailma oli huikean hyvin toteutettu. Aina kun hyppäsi pilvenpiirtäjästä suoraan autoon, niin tuli selväksi mihin uudet konsolit pystyvät. Lisää tätä, kiitos! Kun sade piiskasi pahuuden raiskaamaa kaupunkia, niin oli pakko pysähtyä ihastelemaan.

Huh huh. Arkham Trilogia (Origins olkoon omana teoksenaan) nousee kyllä omalla kohdalla yhdeksi kovimmista trilogioista viihteen saralla.

Lainaus käyttäjältä Muksu+

Batmobilen kehuminen

Jaahas, alkolukko näköjään boardeille pitäisi saada. No mikäs siinä, itsekin tykkään joistain leffoista kun ne ovat vaan niin koomisen huonoja.

Itse olen viime päivinä pelannut eShopista löytyvää Advance Wars 2:ta ja nauttinut luonnollisesti joka hetkestä (koska Intelligent Systems). Hieman nuo johtajakohtaiset superiskut ja niiden OP laittaa harmittamaan mutta kyseessä on silti yksi konsolistrategioiden jaloimmista edustajista. Hassua että Nintendo laittoi samana päivänä myyntiin kauppapaikalleen myös Fire Emblem: Shadow Dragonin joka tarkoittaa sitä että tarjolla oli alle kahdenkympin hintaan kaksi peliä jotka lähes yksinään pieksevät tämän vuoden pelitarjonnan.

Dead Rising 3 (Xone)

Frankillä tai Chuckilla ei pääse enään pelaamaan ja tilalla on jälleen uusi sankari, jonka nimeä en muista. Ostoskeskus on vaihtunut kokonaiseen kaupunkiin ja peli (oli) jälleen yksinoikeus tehokkaalla raudalla. Miten pelisarja jaksaa Kuuden pelin jälkeen ?

Tämän sukupolven tehot ei tässä pelissä hirveämmin näy, mutta onhan tämä pelisarjansa sulavin ja aloittelijaystävin osa. Poissa on Frankin ja Chuckin kankea liikkuminen. Nyt comboaseita voi valmistaa ilman työpenkkejä ja kaikkia eloonjääneitä ei edes tarvitse saattaa turvapaikkaan. Mutta muuten tässä pelissä on kaikki mitkä tekee pelisarjasta viihdyttävän. Zombeja on enemmän kuin koskaan ruudulla ja niitä pääsee teurastamaan erittäin monipuolisella arsenaalilla. Moni ase on tuttu edellisestä osasta, mutta uusia on valtavasti. Ja tietysti täysin kajahtaneet comboaseet, jotka tosin vaativat comborepestien etsiskelyä, mikä on mälsää, sillä pidin kakkosen arvailevasta aseiden kokoamisesta. Mutta mitäpä dead rising olisi ilman psykopaattejaan ? Jos liekinheittimillä ja katujyrällä varustettu prätkäjengin pomo ei sitä ole niin ei mikään. Muutkin psykopaatit ovat sitä mitä peliltä odottaisikin, mutta ehkäpä turhan helppoja. Sain niitattua niistä jokasen kuolematta kertaakaan. Ja tulihan nuo Limited edition frankit kerättyä läpipeluun aikana, mutta tympeästi niistä ei saa mitään saavutuspalkintoa.

Olin kuitenkin tyytyväinen pelin loputtua ja aion vielä Nightmare vaikeustasolla pelin huitaista. Ja tietysti nuo delstu jahka ne putoaa alelaariin. Jos joku ykkösboksin julkaisupeli on saatava niin se on tämä. Jos nyt nostalgia unohdetaan, niin onhan tämä perkele paras peli tässä sarjassa. Ainakin uusille pelaajille.

Lainaus käyttäjältä Norsukampa

Lainaus käyttäjältä Muksu+ Batmobilen kehuminen

Jaahas, alkolukko näköjään boardeille pitäisi saada. No mikäs siinä, itsekin tykkään joistain leffoista kun ne ovat vaan niin koomisen huonoja.

"Kevyttä" ylireagointia. GT:llä oli loistava video samaisesta aiheesta, jokaisen kannattaa tutustua. "Batman simulaattorina" Arkham Knight on, ja tulee varmasti pitkään olemaan, paras mahdollinen viritelmä ja Batmobile on onnistunut osa sitä. En millään käsitä miten auto on saanut aikaan moisen paskamyrskyn. Jengi on selvästi unohtunut millaisia ovat pelimekaniikat mitkä ovat aidosti rikki/turhia.

Fantasia Music Evolve (Xone)

Juuri kun luulin nähneeni kaiken musiikkipeleissä, Harmonix yllätti jälleen ja toi markkinoille jotain ihan muuta kuin tanssi, muovikitara tai karaokepelejä. Fantasia on jatkoa Disneyn saman nimiselle Elokuvaduolle, joiden tarkoituksena oli tarjota katsojille audiovisuaalisen tripin klassisen musiikin tahdissa. Fantasia tekee toki saman, mutta nyt pelaaja voi vaikuttaa trippiinsä.

Lähin kuviteltava esimerkki pelillisesti on vanha Live Arcade peli, Boom Boom Rocket!, joka oli käytännössä tanssimattopeli remiksatulla klassisella musiikilla ja ilman tanssimattoa. Fantasiassa pelaaminen hoidetaan kokonaan käsillä. Musiikin tahdissa ruudulle ammutaan erinäköisisiä symboleja, joiden tahtiin käsien tulisi heilua. Pitkä, kapea symboli tarkoittaa käden huitaisua siihen suuntaan mihin symboli osoittaa. Pallosymboli tarkoittaa käden "lyöntiä" ruutua kohti oikealla hetkellä kun pienempi pallo osuu symboliin. Joskus nämä kaksi symbolia yhdistyvät, jolloin käsi täytyy pitää ojennettuna siihen suuntaan, mihin pitkä symboli näyttää. Ja joskus Pallosymbolista lähtee viivoja, mitä myötäillen käden tulisi liikkua. Näin se pelaaminen näin yksinkertaisimmillaan menee.

Kuitenkin kaikissa biiseissä tulee yksi tai useampi remixaus mahdollisuus, jossa pelaaja voi valita instrumentteja biiseihinsä. Aivan pelin alussa kaikkia remixejä ei ole avattu, vaan eri remixin avataan pelaamaan. Käytännössä vaikka "Bohemian Rhapsody" biisu löytyy peliltä alkuperäisenä, orkesteri ja metalli miksauksena. Vähän väliä kesken biisun avautuva remikaus paneeli avataan samalla tavalla kuin pallosymboli ja sitten huitaistaan johonkin kolmesta suunnasta, missä eri remikauksien instrumentit löytyvät, oli se sähkökitara, rumpusetti, kantele, piano tai "kasibittinen" tietokone. Näitä instumentteja voi sekoitella ja saada vaikka mimmoisen sotkun aikaiseksi, jonka tahtiin sitten pelataan. Enkä ole vielä edes maininnut että pystyt biiseihin muokkaamaan jopa omat kertosäkeet. Tosin hyvin yksinkertaisilla säätimillä, vääntimillä ja kääntimillä, joten ihan turhaan yritän vääntää tästä juttua, varsinkin kun jälki on useimmiten tasoa meh.

Biisilista ei ole maailman isoin, mutta laadukas kaikin tavoin. Mukana on kymmenen kappaletta klassista, Vivaldia, Mozardia, Mussorgskyä ... jne. Niiden lisäksi rokkaavat muunmuassa Police, Queen, David Bowie ja Who. Ja vähän elektronisempaa Depeche modelta, Nicki minajilta ja Aviciiltä. Biisejä on yhteensä vähän yli 30. Ei hirveästi, mutta laatu voittaa nyt määrän.

Pelin tarinamoodi on käytännössä pakko pelata mikäli haluaa avata lukitut biisit vapaaseen peluuseen. Se ei mikään ihmeellinen ollut ja päälimmäisenä jäi mieleen vain pelin maailmat, joissa voi biisien peluun välissä leikkiä musiikilla. On tämä silti, muuttamasta kauneusvirheestä huolimatta yksi parhaimpia pelaamiani kinect pelejä ja jokaiselta kinectin omistajalta tulisi tämä löytyä. Teos on turhaan aliarvostettu ja sivuutettu.

Lainaus käyttäjältä Muksu+

"Kevyttä" ylireagointia. GT:llä oli loistava video samaisesta aiheesta, jokaisen kannattaa tutustua. "Batman simulaattorina" Arkham Knight on, ja tulee varmasti pitkään olemaan, paras mahdollinen viritelmä ja Batmobile on onnistunut osa sitä. En millään käsitä miten auto on saanut aikaan moisen paskamyrskyn. Jengi on selvästi unohtunut millaisia ovat pelimekaniikat mitkä ovat aidosti rikki/turhia.

Jep. Minusta auto oli täydellisesti tehty, vaikkakin sitä käytettiin alkupuolella hieman liikaa.

Tulipas pitkästä aikaa, erityisesti Sonyn vehkeiden puolelta, ostettua latauspelejä. Näistä tuli nyt läpäistyä Assassin's Creed Chronicles: China.

Mietin pitkään ennen ostamista että haluanko todella taas pistää rahojani uuteen AC-peliin, joihin olen kyllästynyt. Siitäkin huolimatta että nyt ollaan aika eri vesille kuin mitä pääsarjassa. Katselin parit videot netistä ja päätin pistää pelin ostoon. Sitä tekoa ei tarvinnut katua, sillä peli on melko lähellä erästä suosikkipeliäni: Mark of the Ninjaa.

Sivustapäin kuvattua salamurhausta ja hiippailua siis oli luvassa. Ihan aiemmin mainitun verrokkinsa tarkkuuteen ei esimerkiksi ohjauksen suhteen päästy mutta ei mitään valitettavaa kuitenkaan sen suhteen. Ainoat valituksen aiheet taitavatkin olla ajoittaiset kohdat, joissa alleviivataan jotain asiaa, kuten että "hei, tässä on nyt tämä tapettava sivuhahmo ja tätäkään et ole vielä nähnyt montaakaan kertaa uusiksi kun olet kämmännyt shadow-pelityylin ja ottanut uusiksi". Eli peli voisi antaa edes "plus" ja "plus hard" vaikeustasoilla - jotka aukeavat vasta yhden läpäisyn jälkeen - pelaajalle vähemmän alleviivausta mitä on missäkin, mitä pitäisi tehdä tai minne olisi tarkoitus mennä.

Loistava tekele kuitenkin kaikesta huolimatta ja hintansa arvoinen. Alennuksesta ostin ja maksoi alle 8 euroa ja vähintäänkin tulen tavoittelemaan platinaa tästä eli sellaiset kaksi läpipelausta menee helposti. Eikä ole edes mitään grindausta tms. vaan mukavaa hiippailua. Lisää tätä tai jatkoa vaikka Mark of the Ninjalle.

Pelasin CoD 2: Big Red Onen pleikka kakkosella ja olihan se pirun hyvä peli.

Pelin grafiikat ovat komean näköiset kakkosen FPS peliksi ja yllättävästi tähtäyksen kanssa ei ollut samoja ongelmia kuin MOH peleissä eli tähtäin ei liikkunut puolen sentin hyppäyksinä.
FPS pysyi lähes koko pelin ajan tasaisena ja harvoihin putoiluihin en löytänyt selitystä.

Pelasin pelin vaikeimmalla ja en sanoisi sitä erityisen vaikeaksi johtuu varmaan siitä että BRO ei käytä kovin paljoa loputtomasti syntyviä vihollisia.
Aseet ovat ehkä hieman tylsiä koska lonkalta ampuu lähes yhtä tarkasti kuin rauta tähtäimen läpi ja eipä konepistoolin ja kiväärinkään tarkkuudessa ole merkittävää eroa, konekiväärille ja kiikarikiväärille ei löytynyt paljoa käyttöä.
Erilaisia ajoneuvoja löytyy ihan kiva määrä mutta vain panssaria(myös saksalaista) pääsee ajamaan itse.

Kentät ovat niin vaihtelevia kuin muissakin WW2 peleissä jotka kertovat sankari tarinaa. Aavikkolla pääsee taistelemaan jalkaväkenä ja panssarilla, maihin-nousu, lentokone, kaupunki, maaseutu, bunkkerit jne.

Tarina on niin yhtenäinen kuin voi vain olla koska se kertoo ryhmästä joka taisteli yhdysvaltain 1. jalkaväkidivisioonassa, en muista mitään tarinasta mutta semmoinen ainakin oli.

Huonoja puolia pelistä: kentät pitää pelata kerralla läpi koska tallennuspisteet eivät tallennu pysyvästi, muutamassa alun kentässä joutuu aloittamaan alkuvideosta asti jos kuolee ennen ensimmäistä tallennuspistettä, siellä täällä on kohtia missä tallennuspisteeltä toiselle on pitkä matka ja joissain kohdissa on sama ongelma kun kaikissa muissakin CoD:eissa, loppumattomasti syntyvät viholliset ja ei suojaa.

Seuraavaksi taidan ostaa Call of Duty: World at War - Final Fronts:in

Pelattiin tuossa boardeilta tutun Trials-legenda x_FusilutionHD_x:n (olisko boardi nikki ollu joku -jokeri- tai jotain) kanssa hieman Rocket Leaguea PS4:llä ja yksi matsi oli sen verta kovaa tykitystä että siitä oli pakko ottaa kuvatallenne YouTubeen. Klikkaa tästä nähdäksesi filmi.

Tuo Rocket League pääsi muuten yllättämään aika iloisesti. Nythän tuon saa PS+:sta ilmaiseksi, mutta alunperin peli ei kiinnostanut kyllä tippaakaan. Jostain syystä kuitenkin päätin toissailtana tuon ladata ja varsinkin netissä tuo on ollut ihan älyttömän hauskaa sekoilua. Yksinpeliäkin piti sen verran pelata että sai hoonattua trophyt, jotka on onneksi aika helppoja. Enää tarvii kerätä kaikki esineet, eli pelata vielä jotain 100 matsia, niin Platina kilahtaa tilille. Onneks toi nettipuoli toimii kuin unelma, joten eiköhän nuo matsit ole äkkiä pelattu. Saattaa olla että jatkan pelaamista myös Platina-trophyn jälkeen joka on aika harvinaista.

Just tämmösten pelien takia mä oon ihan helvetin iloinen tuosta PS+ palvelusta. Ilman sitä en olisi tähänkään peliin koskenut pitkällä tikullakaan ja se olisi ollut iso harmi. Sama homma on käynyt aika monen "indiepaska" pelin kanssa joita PS+ on kuukaudesta toiseen tarjonnut.

Näin.

Läpäisin tuossa FarCry 4:sen ja kyllähän se maistui hyvältä näin FarCry veteraanina, ne eläimet vain saivat usein suun virneeseen kun pillastunut sarvikuono rynnii vihuja päin, harmitti vain vietävästi kun Yogia ja sen kaveria ei päässyt kiskomaan pataan ja kunnolla.

täydet 100% tuli saatua ja aikaa kului mutta oli se sen arvoista, paraikaa Jetilaakso työn alla, ei niin hyvä kuin emopeli ja harmittaa kun sitä ei yhdistelty emopeliin tiiviimmin mutta onneksi pelattavuus on rautaa.

Farming Simulator 2015 maistuu siinä ampumisen lomassa isompiin koneisiin päiviteltäessä ja puita sahatessa, oikea ajantappopeli jos siis haluaa vain rentoutua ja edetä hissukseen ilman että tarvittee verisuoniaan päässään poksautella.

Test Drive Unlimited, aloitin tuossa The Crew pelin ja palasin hetkeksi TDU:n pariin, ihmettelin suuresti että miksi, oi miksi piti Crewiin tunkea se pakollinen NFS tarina taustalle kun TDU toimi pelkästään upean fiiliksensä vuoksi.... Voi miksi.

Metal Gear Solid: Portable Ops (Psp peli, emuloituna vitalla.)

Lue vain jos kolme ensimmäistä peliä ovat tuttuja!
Nyt ollaan jännän äärellä sillä Big boss on kuollut ja kuusi vuotta myöhemmin meidän ihailemamme käärme on viety sotilastukikohtaan, jossa häntä kiduttaa Filosofien perinnöstä kiinostunut vanha luutnantti. Myöhemmin apuun saapuu kuitenkin toinen vanki, Roy Chambel, joka kertoo että he ovat Kolumbiassa, kuvitteellisessa San Hieronymon niemimaassa. CIA:n alainen "Fox" yksikkö on vallannut maan, mutta yksikön päällikkö on pettänyt Yhdysvallat. Asiaa mutkistaa vielä jenkkilän puolustusministeriö joka on pidättänyt Snaken komentajan, majuri Zeron ja nyt Snake itse on lavastettu syylliseksi Foxin kapinaan. Kummatkin pääsevät pakoon ja tapahtumasarjan myötä äijät alkavat koota Venäläisistä sotilaista erikoisjoukon nimeltä FOXHOUND ja ottavat tavoitteekseen kukistaan kapina maassa.
Spoilerivaara päättyy!

Ensimmäinen kysymys meillä kaikilla on varmaan että miten mgs on saatu toimimaan rajallisella näppäinpaletilla ja tehoilla ? Noh, kompromisseja on jouduttu tekemään grafiikoissa ja kontrolleissa sekä peliä on muutettu aikaisemmista osista aika radikaalisti. Nykypelajaa kokee varmasti järkytyksen jo pelkästään pelin alhaisen frameraten ja pelkistetyn graafisen ilmeen kanssa. Kun tähä vielä lisää autoaimiin vahvasti tukeutuvat kontrollit niin aloituskynnys on poikkeuksellisen korkea.

Portable ops koostuu lyhyistä tehtävistä, jotka sijoittuvat rajoitetuille alueille, missä pyörii poikkeuksetta vihollisia ja pelaajalla on vapaat kädet edetä tehtävissä. Snake voi tainnuttaa vihollisia ja kaapata nämä puolellensa, joko viemällä kuorma-auton lavalle tai liittolaisen laatikolle. Niin, Snake ei ole enään ainut pelattava hahmo vaan periaatteessa millä tahansa kaapatulla vihollisella voi pelata. En tiedä kenen idea se oli rajoittaa inventaarion kokoa. Nyt romua mahtuu säälittävät neljä kappaletta, joka jesselle ja ylimääräistä saa tuon tuosta kuskata pois. Ja sehän se vasta hauskaa on kun huomaa joutuvansa tehtävään, johon sisältyy pomotaistelu, eikä inventaariossa ole tainnutuspyssyn lisäksi kuin luotiliivit, medkitit ja Chaffikranaatit. Ei näin todellakaan! Itse bossit ovat sentään sitä samaa laatua, mitä pelisarjalta voi odottaa, vaikkakin ihan syystä helpompia kuin ennen. Ääninäyttelyn taso on kauttaaltaan korkeaa, vaikka sitä ei kuulla kuin välivideoissa. Välivideot ovat muuten toteutettu tyylikkäällä sarjakuvagrafiikalla, mikä antaa pelille omanlaisen persoonan.

Kaapatut viholliset omaavat eri aseet ja taidot ja ne kannattaa sijoittaa niihin hommiin, missä taidoista sattuu olemaan eniten hyötyä. Ei välttämättä rintamalle, koska pelissä on uutena koukkuna oman Foxhound leirin managerointi, siellä on vankila tuoreille vangeille, lääkintä, mekaanikko ja tiedusteluyksiköt, joihin miehiä voi sijoitella. Lääkintäyksikkö tuottaa rationeja ja lääkkeitä, mekaanikot ammuksia ja tiedusteluyksikkö uutta tietoa vihollisista sillä alueella minne tiedustelijan lähettää. Tämä on ehdottomasti pelin parhain uudistus ja tuo mukavaa pikkunäpertelyä peliin. Ja olihan pelissä laaja verkkomoninpelitila, mutta serverit ovat tietysti suljettu aikapäiviä sitten.

En tehnyt kaikkia sivutehtäviä (noin 70 prosenttia, about) ja läpipeluu vei 12 tuntia ja 52 minsaa. Olin tyytyväinen juoneen, loppuun ja peliin näin yleisesti ottaen, vaikka eihän tämä edellisosien tasolle pääse. Peli ei koskaan saanut ansaitsemaansa hd- päivitystä ja nykyisellää peliä pääsee pelaamaan vanhan taskuraketin lisäksi vain vitalla ja playstation tv:lä. Onko tämä sitten pelaamisen arvoinen ? Vanhat fanit tietysti omistavat psp:n ja ovat pelanneet tämän jo vuosia sitten. Uusille faneille voi suositella, jos joku edellämainittu laite löytyy ja osaa asennoitua peliin oikein. Ja joku lukija tietysti voi hämmentyä että onko tämä nyt edes osa pääsarjaa vai Acidin tapainen sivuosa. Vaikka Kojima ei itse ollut kehityksessä hirveämmin mukana, on se edelleen hiippailupeli, David Hayter on edelleen Snaken äänenä ja tarina ei yhtään hassumpi ole, plus se täyttää juoniaukon Snake Eaterin ja Peace Walkerin välillä, eli minä sanon kyllä, tämä on osa pääsarjaa. Ja Peace walker lähtee meikäläisellä tuotapikaa pelitykseen.

Laitetaan tähän vielä bonuksena pelin kaunis lopputekstibiisu.

Korjailin aukkoa sivistyksessä, kun pelailin ensimmäistä kertaa Kirbylle pyhitettyjä seikkailuja. Pinkki pallura on tullut tutuksi vain Smashista, mutta nyt on takana Rainbow Paintbrush mikä tarjosi pikkuisen näkökulmaa hahmoon.

Mitenkään loistava peli tuo ei ollut. Ulkoasu ehdottomasti vahvuuksia, mutta telkkaria ei päässyt oikein koskaan vilkuilemaan. Kontrolleissa olisi myös ollut viilattavaa, mutta pääosin homma pelasi hyvin. Pikaisesti tuo oli paketissa, mutta varmasti kaiken keräilyssä vierähtäisi reippaasti pidempi tovi. Ei loistava peli, mutta ei missään nimessä täyttä paskaa, kun varsinkin tankilla räiskiessä oli hymy herkässä, aivan kuin Batmanissa konsanaan (my love to Norsukampa).

Seuraavaksi uuniin kypsymään toinen palluran seikkailu, Triple Deluxe...

Fallout 2

Fallout 2 oli varsin pitkään työn alla, pelaamisen aloitin jo talvella, mutta opiskelujen takia oli pakko pitää taukoa useampi muutama kuukausi. Kun pelistä pääsi sitten vihdoinkin kunnolla nauttimaan, niin se tulikin pelattua muutamassa päivässä läpi. Vaikka Fallout 2 on pelimekaanisesti ja visuaallisesti lähes identtinen edeltäjänsä kanssa, niin juonen, dialogin ja hahmojensa puolesta se on ehdottomasti parempi ja viihdyttävämpi peli. Itse tosiaan olin asentanut Restoration-modin, joka mm.liiskaa jäljelle jääneitä bugeja ja lisää pelistä alunperin syystä tai toisesta pois jäänyttä sisältöä, joten ainakin täysin päivitettynä ja modattuna Fallout 2 on erittäin hyvä peli, vaikkei nyt sentään klassikko-asemaan omalla listallani pääsekkään. Ensimmäiselle Falloutille taisin antaa arvosanaksi 8/10, joten Fallout 2:lle 8,5/10

Kahden ensimmäisen Falloutin möytä on jälleen massiiviset aukot "pelisivistyksessä" paikattu, sarjan "spinoffeihin", kuten Fallout Tacticsiin en aio koskea, mutta Fallout 3, New Vegas, ja tuleva neljäs osa tulee varmasti pelattua....sitten joskus, kun ehtii :D

LEGO Pirates of the Caribbean (Xbox 360)

LEGO Star Wars The Complete Saga oli ensimmäinen pelaamani LEGO-lisenssipeli, ja Pirates nyt siis toinen...ja kyllähän se valitettavan tuttu kaava alkaa näistä peleistä hahmottua jo näiden kahden pelin perusteella.Aluksi käydään kaikkien leffojen pääkohdat läpi tarina-moodissa, jonka jälkeen pelattavaksi aukeaa "freeplay"-muoto, jossa sitten keräillään kentistä kaikki mahdollinen, "valuutalla" ostetaan kaikki mahdolliset hahmot ja muu sisältö jne. Noin muuten kentät koostuvat yksinkertaisesta taistelusta, pienistä puzzleista sekä helposta tasohyppelystä. Perhe-pelejähän nämä ovat, ja lukuunottamatta muutamia pelin kaatumisia Lego Pirates on teknisesti hyvää jälkeä, ei siinä mitään, mutta silti toivoisin LEGO-pelejä tehtailevan Traveles Talesin edes hiaman rikkovan tuttua kaavaa ja tuovan peleihinsä jotain uutta, sillä ilmeisesti uusimmatkin LEGO-lisenssi pelit, noudattavat edelleen samaa vanhaa kavaa kuin jo 10 vuotta sitten LEGO Star Warsin kohdalla.

No ainakin itse kentät olivat edes hiaman parempia ja hauskempia pelata kuin LEGO Star Warsissa, mutta noin muuten LEGO Pirates ei merkittävästi parempi peli ole, joten sama arvosana, 7/10 LEGO peleistä sseuraavana olisikin sitten vuorossa LOTR.

Killzone: Liberation

Kahden ensimmäisen Killzonen väliin sijoittuva Liberation on yläviistosta kuvattu räiskintä, joka ensimmäisen Killzonen tavoin ei järin juonellaan tai hahmoillaan päräytä tai kiinnosta. Pelimekaanisesti Liberation on kuitenkin ihan toimiva, joskin aseilla tähtääminen voisi toimia paremminkin. Etenkin pelin vaikempia vihollisia vastaan käydyt taistot tuntuivat todella ärsyttäviltä ja turhauttavilta, eikä turhaan harvaan tipahtelevat checkpointit auta asiaa...onneksi näitä raivostuttavia kohtia ei kuitenkaan kovin paljon tullut vastaan. Miinusta tulee myös siitä, että pelin viimeinen chapter uupuu pelistä kokonaan, ja oli aikoinaan julkaistu DLC:nä, jota ei ilmeisesti enää pysty edes lataamaan... ei sillä että olisin Killzone: Liberationia erityisesti halunnut vielä lisää, mutta kun peli jää kesken, niin pakkohan siitä on rokottaa. 6/10 ja heikoin tähän mennessä pelaamani PSP-peli (joita ei toki kovin montaa ole :D)

Näiden lisäksi Hearthstonea, sekä Heroes of the Stormia on tullut pelattua lähes päivittäin. Eihän noita toki enää tuntitolkulla jaksa, mutta pari matsia päivässä riittää viihdyttämään vallan mainiosti. Kyllä se Blizzard edelleen osaa!

Lainaus

julkaistu DLC:nä, jota ei ilmeisesti enää pysty edes lataamaan... ei sillä että olisin Killzone: Liberationia erityisesti halunnut vielä lisää, mutta kun peli jää kesken, niin pakkohan siitä on rokottaa.

Sen delsun saa kyllä googlettamalla ladattua koneelle ja sitä kautta psp:le. Ja kehittäjien mukaan syy miksi se laitettiin delsuksi (onneksi ilmaiseksi sellaiseksi) oli umd levyjen kapasiteetti. Olisipa Hideo Kojima ollut näyttämässä miten tavaraa saadaan levylle mahtumaan ...

Assassin's Creed IV - Black Flag

Perus nyrkkisääntö Assassin's Creedien kanssa on ollut se, että skippaa vähintään jokatoinen, niin sarja voi pysyä vielä jokseenkin mielekkäänä. Kolmosen jälkeen siirryin siis suoraan neloseen (tulihan siinä välissä joku...?). Ensifiilikset pelistä olivat tietenkin turhautuminen siitä, että oikeasti _MITÄÄN_ Assassin's Creedin lukuisista pelisuunnittelullisista kömpelyyksistä ja ongelmista ei oltu korjattu uuteen osaan. Kontrollit olivat edelleenkin tuskallisen huonot, stealth aivan yhtä typerää, kuin aina, tehtävärakenteet yksinkertaisia ja tekninen toteutus takkuilevaa. Wii U:lla tulee vieläpä lähinnä pelattua vain Nintendon kehittämiä, tai julkaisempia pelejä, joissa tekninen toteutus ja pelattavuus on huippuluokkaa, joten pudotus alas sinne Ubin luokkaan aiheutti pienen kulttuurishokin.

Tovin pelattuani sysipaskat kontrollit olivat taas hiukan iskostuneet selkäytimeen ja silmä tottunut nykivään 30 fps:ään, ja peli alkoi yhtäkkiä maistua. Pelin maailma ja lokaatiot on mielestäni todella upeasti toteutettu ja tarjoavat paljon graafisia elämyksiä, ihan niinkin "ikääntyneellä" raudalla, kuin Wii U. Merten seilailu, kartoittaminen ja tutkiminen oli varsin viihdyttävää, ja toi mukavaa vaihtelua peleihin, joita konsolilla yleensä pelaan. Merenkäynnin fiilis on myös tähän peliin pystytty vangitsemaan parhaiten, mitä missään pelaamassani pelissä, ja sain ajoittain seilailusta fiiliksiä, jotka toivat mieleen aidon merilläolon. Tietenkin immersiota syö ikävästi purjelaivan epärealistinen liikkuminen, nopeus ja tuulensuunnan/nopeuden vaikuttamattomuus menoon, mutta parasta seilailua peli silti tarjosi, mihin kyseisessä viihteen muodossa olen törmännyt ja tällaisen vanhan merikarhun mieltä se lämmitti.

Ongelmaksi tässä tosin taas muodostui sama, mitä aikaisempienkin AC:den kanssa - siinä missä meren kartoitukseen, laivojen ryöväämiseen ja aarteiden etsimiseen sai upotettua tuntikausia aikaa, itse juonitehtävien suorittaminen on tylsää ja vastenmielistä pakkopullaa. Tehtävärakenteet ovat varsin yksinkertaisia ja käyvät toistamaan itseään hyvin äkkiä (iki-ihana eavesdropping!), ja niiden suorittamisesta tulee tuskaa kelvottomien kontrollien ansiosta. Stealth, joka luulisi olevan pesunkestävän assassiinin suurin vahvuus, on tuskastuttavaa ja kömpelöä ja tehtävien suorittamisesta selviää aina helpoiten hyppäämällä vain muurin yli linnakkeeseen ja vetämällä kaikkia lättyyn Asterix-tyyliin. Muistaa vain painaa counterinappia ajoissa and you're good.

Peli kärsii myös pahasti tuosta nykypäivän "cinematic" vitsauksesta. Pelihahmot eivät voi enää hyppiä hyppynapista, mennä kyykkyyn kyykkynapista ja hakkaa hakkaamisnapista, koska se ei näytä elokuvamaiselta. Siispä toimintakohtaukset monesti koostuvat scriptatusta, elokuvamaisesta "rännistä", jota pitkin juostaan osoittamalla tatilla oikeaan menosuuntaan, jolloin hahmo hyppii automaattisesti hyppäämiseen suunnitelluissa kohdissa - ja ohops juuri ja juuri onnistuu nappaamaan reunasta kiinni, kun taso alla romahtaa scriptatusti, sen viidennentoista kerran, koska edellisillä kerroilla painoin tässä kohtaa hitusen väärään suuntaan ja sankari lähtikin kipittämään savupiippua ylös katolle, eikä eteenpäin niinkuin halusin. Paskaaaa, minä haluan pelata videopelejä siksi, koska ne ovat videopelejä. Haluan tehdä itse asiat nappia painamalla - hyppiä, lyödä ja kyykistyä silloin kun siltä tuntuu. Jos tämä näyttää typerältä, niin näyttäkööt.

Eli siis summa summarum. Kuten Ubin pelit yleensäkkin, peli tarjoaa erinomaista arvoa ja tervetullutta vaihtelua Wii U:n pelikatalogiin, sillä 10 eurolla, mitä kyseisestä pelistä maksoin. Vahva tunne siitä, että tämä osa on silti jäähyväiseni kyseiselle pelisarjalle pysyi läsnä koko pelin pelaamisen ajan.

Useamman kuukauden tauon jälkeen nappasin Bravely Defaultin takaisin peluutukseen, ja sen parissa viihdyin usemman kymmenen tunnin(40 tuntia jos tarkkoja ollaan). En ollut tietoinen taktiikasta, jonka avulla taisteluita pystyy automatisoimaan ja nopeuttamaan. Tämän avulla hahmojen kehitäminen nopeutui huomattavasti, mutta silti se maistui edelleen puulta. Tarina otti kanssa mielenkiintoisia käännöksiä ja olin varma että kliimaksiin ollaan tulossa mutta... sitten tulee viitos chapteri:[spoiler]
Aikaa on vissiin jollain tavalla käännetty taaksepäin, ja nyt kaikki kristallit pitää herättää uudestaan... Ei jumalauta. Kenen mielestä tämä oli hyvä idea? Kun tajusin että tosiaan kaikki täytyy tehdä uusiksi, niin tuijotin vaan 3DS:n ruutua mykistyneenä. Kyllä melko innokkaasti tappoi peli intoni. Noh, pitää jälleen kerran pitää pikku tauko, ja jatkaa sen jälkeen uudestaan.
Mielenkiintoisinta settiä pelissä on kyllä ollut Edea. Hänen asemansa "vihollisen" maasta toi mielenkiintoisen näkökulmia asioihin, ja Edean sisäistä kamppailua kotoa opittujen asioiden, ja sen ulkopuolella koettujen juttujen välillä oli mielenkiintoista seurata. Alternis Dimin paljastuminen Ringabeliksi oli... hämmentävää. Outoa kyllä mutta aavistin tämän, joten sinällään se ei ollut yllätys. Kun lueskelin sitä mystistä päiväkirjaa, niin mieleen vaan juolahti idea, että jospa tuo Dim olisi Ringabel. Naurahdin ensin ajatukselle, mutta kun päiväkirjaa enemmän luki, niin niin se vaan oli. En nyt oikein tiedä mitä mieltä tästä pitäisi olla. Aluski vaikutti siltä että Ringabel ja Dim ovat täysin erillaisia hahmoja, ja itse pidin siitä. Ringabelin naisjutut naurattivat ensimmäisen kymmenen tunnin aikana, mutta sen jälkeen eivät niinkään. Jotenkin kyllästyin hahmoon. Alternis vaikutti taas jännältä omalla synkällä menneisyydellään, ja hänen ja Edean juttuja oli jännä seurata. Tietenkin pitäisi pelata eteenpäin että oikeasti asiasta saisi kunnolla selkoa, mutta eipä se hirveästi nyt ainkaan huvita.
Ja vielä viimeinen juttu BF:tä. Kun tuntuu että kristalleilla on jokin hirveä salaisuus, ja että Eternian Duchyn tyypit on niitä niin vastaan, niin miksi tätä ei oikein ikinä tarkenneta? Monta kertaa puhuttiin vain eriävistä ideologioista, ja odotin oikeasti että Edean isä menisi tarkemmin yksityiskohtiin asioista. Mutta ei, molemmat vaan puhuvat omista jutuistaan, ja inttävät vastaan.
[/spoiler]

Jatkoin myös Residnet Evil: Revelations 2 pelaamista, ja juuri äsken meni toinen chapteri läpi. Hyvää kamaa, ja nyt ensimmäistä kertaa kokeilin pelaamista kuulokkeilla. Kaveri puhunu aina kuulokkeiden vahvuuksista kun hän on pelannut boksilla, niin pitihän sitä plegellä itsekkin niitä koettaa. Oli kyllä hemmetin hyvä päätös! Revelations 2 tunnelma hyppäsi aivan uuteen sfääriin. Pidän pelien musiikkia tärkeänä, mutta välillä unohtuu kuinka tärkeä muu äänimaailma on. Nyt kun kuule kunnolla vesipisaroiden tippuvan kun kävelet sateessa, tai lasimurskan kenkien alla kun kävelet itä-blokin tyylisessä kerrostalo kompleksissa, niin on tunnelma aivan katossa. Kun tähän lisätään vielä mörköjen häiritsevä äännähtely, niin kyllä paikoitellen jopa pelotti. Hemmetin hyvää työtä äänimailman osalta! Kakkos episodi päättyi sen verran jännään käänteeseen, että pitihän sitä jatkaa. Kun osto nappia storessa painoin, niin sen jälkeen tuli mieleen tuo partajeesuksen jakama linkki. Olisin voinut säästä rahaaa, mutta pöljä kun on niin enpä siinä onnistunut.

Lainaus käyttäjältä hemmoheikkinen+

Useamman kuukauden tauon jälkeen nappasin Bravely Defaultin takaisin peluutukseen, ja sen parissa viihdyin usemman kymmenen tunnin(40 tuntia jos tarkkoja ollaan). ... sitten tulee viitos chapteri.

Ei sitä aikaa käännetä taaksepäin vaan...
[spoiler]ne on "rinnakkaisia maailmoja" eli niissä on aina jotain enemmän tai vähemmän "vinksallaan" ja varsinkin yhdestä chapterista sai hyvät naurut.[/spoiler]

Itse rakastin jokaista minuuttia tuossa pelissä.

Lainaus

...Bravely Defaultin takaisin peluutukseen, ja sen parissa viihdyin usemman kymmenen tunnin([b]40 tuntia[/b] jos tarkkoja ollaan)

Miten kaikki (tai ainakin ne, jotka viitsivät pelistä kirjoittaa) saavat peliin kulumaan noin paljon aikaa? Omalla kohdallani kello näytti suunnilleen 30 tuntia. Ja tuossa ajassa sain kaikki hahmot tasolle 99 sekä oikean lopetuksen.

Witcher 3:n ja Arkham Knightin jälkeen on pitkästä aikaa ollut suvantoa sellaisissa pelaamaan pakottavissa peleissä, joten on ollut aikaa pelailla kaikkea muuta. Plussan tarjontaan on erityisesti tullut käytyä läpi. Tässäpä siis vähän mietteitä:

Batmanin jälkeen oli lopultakin sopiva sauma palata Wolfensteinin maailmaan The Old Bloodin merkeissä. Pidin pääpelistä todella paljon ja oletin että lisäosakin, vai mikä se nyt edes onkaan, olisi tarjonnut sitä samaa laatua. No, tavallaan se tarjosi ja tavallaan ei.

Hintansa väärti tuo lisälevy kyllä on mutta pääpelin hiippailumahdollisuudet on nyt todella vähissä. Tämä harmittaa meikäläistä, vanhaa varjoissa venkuilijaa suunnattomasti, sillä sitä minä tältä lähdin pääpelin jälkeen hakemaankin. Onneksi peli sentään muuten tarjosi sitä samaa rempseää räiskintää mitä pääpelikin, vaikka todella harmittaa sen vastakohdan jääminen pois. Muutenhan hiippailu kyllä onnistuisi mutta jaksot ovat tällä kertaa paljon suoraviivaisempia, joten räiskintää on edessä hyvin usein ihan sama mitä yritti.

Ei missään nimessä huono lisäri mutta hiippailun ystävien ei välttämättä kannata odottaa liikoja. Itse tosin sain myös mukavat hetket helpoimmalla vaikeusasteella juosten aseet laulaen. Ensin toki hiippailin sen mitä pystyi vaikeimmalla vaikeustasolla.

Plussan kautta on tullut keräiltyä pelejä jo pari kuukautta ennen kuin koko PS4:sta ostin ja sieltä on tullut siis nyt testailtua ja pelailtua useampaakin teosta. Viimeisin läpäisty tekele oli Mousecraft.

Peli on melko mobiilipelimäinen teos, siis ihan sillä että sopisi tosi hyvin myös mobiilisti pelattavaksi, mutta toimii todella mukavana välipalana isompien urakoiden välissä. Mitään älyttömiä puzzleja ei tarjolla ole mutta ajoittain sai kyllä raapia päätänsäkin kun mietti miten tetris-palikoita jaksoon heittelee että hiiret pääsevät maaliin ja saa kerättyä jaksosta kaiken kaman.

Parissa päivässä tuo tuli läpäistyä, ihan jo senkin takia että sitä oli niin mukava pelata, että myös sen että 80 kenttää ei ihan hirveä määrä ole. Kaiken kaikkiaan mukavan tiivis ja toimiva välipala. Ihmettelen kyllä edelleen ettei tuosta ole mobiiliversiota, toimisi loistavasti myös mobiilina ja voisi olla oikein toteutettuna tuottoisakin kehittäjilleen.

Pitkän aikaa oli Transistor lojunut tilillä ja hyvän aikaa myös kovalevyllä. Ajoittain kävi mielessä aloittaa peli mutta jokin kyseisessä teoksessa on sellaista, joka ei saa siihen tarttumaan. Sama ongelma oli Bastionissa ja peli tuntui hyvältä vasta jossain reilusti yli puolenvälin. Syytä en osaa siihenkään sanoa. Tosin Bastion sentään innosti alussa ihan eri tavalla kuin tämä uudempi tuotos.

Pelimekaniikka tuntuu mukavan virkistävältä mutta jää lopulta jotenkin raakileeksi. Vaihtoehtoja ja säätämistä on tosi paljon mutta tosiaikapelaamisen ja vuorojen yhdistäminen meni itselläni siihen että pysäytti ajan, teki temppunsa ja sen jälkeen juoksi odottaen vuoron latautumista. Turhauttavaa mielestäni.

Bastionissa taistelu ja siihen liittyvä säätäminen toimi ihan eri tavalla ja peli vasta kunnolla aukeni kun sai säädöt kohdilleen ja alkoi tajuta hommasta jotain. Voi tosin olla että ole vielä sisällä pelin hienouksissa mutta jos pelin ehtii pelata läpi siihen kunnolla sisään pääsemättä, niin jotain on pielessä. Oli se sitten pelaajassa tai pelissä. Bastioniakin voisi kritisoida siitä että siihen pääsin sisään (ja peli imaisia mukaansa) vasta tosi myöhään mutta se ainakin teki sen jossain vaiheessa ja uusintakierrokselle lähti hyvillä mielin achievementeja keräämään.

Transistor ei paljoa innosta aloittaa uusintaa vaikka peli saattaisi tarjota jotain uuttakin. Syytä ainakin voisi olla, sillä peli tuntui myös lopulta hyvin lyhyeltä. Ei siis lähellekään sitä mitä odotin Bastionin jälkeen.

Testiin meni myös autojalkapalloilupeli Rocket League. Tämä kuuluu niihin peleihin, joita melko suurella todennäköisyydellä osaa jo videokuvan perusteella veikata hauskoiksi pelata. Sitähän tämä juuri on. Kaaosmaista jalkapalloa autoilla. Tästä ei oikein muuta tarvitse edes sanoakaan. Tämän pariin tulee varmasti palattua useamminkin jos ei muuta ole työn alla tai kiikarissa. Loistavaa viihdettä tämä.

Styx: Master of Shadowista en mitään oikeaa kunnon sanottavaa voi sanoa mutta sen sanon että peli tuntuu ihan yhtä keskinkertaiselta kuin sen saamat arvosanatkin. Periaatteessa kaikki on kohdallaan hiippailupelillä mutta jokin kipinä siitä puuttuu.Kömpelyydenkin antaisin anteeksi mutta peli ei vain yhtään houkuttele jatkamaan.

Siinä mielessä mielipiteeni on "huono", että en ole alkua pidemmälle peliä edes pelannut mutta nämä tuntemukset siitä jäivät. Olisin halunnut hiippailun ystävänä pitää tästä mutta ei voi mitään. Ehkä annan vielä joskus toisen mahdollisuuden mutta ei ihan heti huvita tämän pariin palata.

Todella yksinkertainen mutta nopeita refleksejä vaativa Race the Sun kävi myös testissä. Pelissä on kyllä kaikki kohdallaan mutta itselleni menee ihan liian nopeita refleksejä ja erityisesti ohjausta vaativaksi puuhaksi.

Hyppyä sun muutakin tarjotaan esteiden ylittämiseksi mutta sekin pitää erikseen kerätä kentältä. Itse korjaisin peliä sen verran että hyppy olisi jatkuvasti käytössä ja vaikkapa latautuisi hetken ennen käyttöä. Tosin peli saattaa tarjota vaikka ja mitä edetessään, joten mistäpä minä tiedän vaikka siellä jotain sellaista olisi tarjollakin.

Peli käy kuitenkin melko helposti puuduttavaksi, eikä esimerkiksi Trials-pelien uusintayrittämismaratoneita pääse kauheasti syntymään. Kyllä tätä kuitenkin pelailee ajoittain mutta tällaiset pelit sopisivat ehkä paremmin mobiilipuolelle. Nyt ei jaksa vaivautua kovin helposti kokeilemaan pääsisikö mihin asti tällä kertaa.

Indietä ja pikkupeliä riittää Plussassa ja sitä on myös Super Exploding Zoo. Pelin idea on simppeli mutta vaatii kuitenkin jonkun verran suunnitelmallisuutta. Ei tässä Einstein tarvitse olla mutta oikeat elukat pitää osata olla käytössä ja käyttää oikeaa aikaan ja paikkaan. Ihan kiva pikku tekele, jonka päätön ideakin jo riittää joksikin aikaa huvittamaan. Itse tuli pelailtua sen verran että taitaa puuttua vain kaksi trophya.

Conanin videollakin vilahtanut Hohokum tuli aika hyvin tiivistettyä kyseisellä videolla. Hapokasta menoa ja mistään en mitään tiedä. Maailma voisi olla vähemmän sekava, niin että muualtakin kuin alkupaikasta tietäisi mihin on menossa. Kenttien tavoitteita on mukava selvittää mutta välillä tulee se olo kuin aikoinaan point n click -peleissä pahimmillaan: logiikka on jotain aivan ihmeellistä.

Toinen futuristinen lentelytekele kantaa nimeä Futuridium EP Deluxe. Pelissä lennellään ammuskellen laatikoita ja välttäen törmäyksiä. Siinäpä se pähkinänkuoressa. Ihan yhtä koukuttavaa kuin vaikkapa aiemmin mainittua Race the Sun: mikäli innostaa niin innostaa ja jos ei niin sitten ei. Tätä pelasin kuitenkin mieluummin kuin Race the Sunia. Liekö "paremmat" grafiikat syynä?

Kaiken kaikkiaan Plussan tarjonta on ristiriitaista. Paljon pieniä välipaloja, joista hyvin moni toimisi paremmin mobiilipelinä matkan päällä pelatessa. Toisaalta taas on hyvä ettei huku pelivalikoimaan, sillä jo näitäkin selatessa joskus nousee hiki otsalle: "onko näitäkin pakko kaikkia pelata?". Selvitin vastauksenkin: ei muuten edes ole.

Aah, aivan. Sehän selittäkin ne kummallisuudet.

Lainaus

Miten kaikki (tai ainakin ne, jotka viitsivät pelistä kirjoittaa) saavat peliin kulumaan noin paljon aikaa? Omalla kohdallani kello näytti suunnilleen 30 tuntia. Ja tuossa ajassa sain kaikki hahmot tasolle 99 sekä oikean lopetuksen.

Jaa, mahdan olla vähän hidas pelaaja. :D Tosin sekin on varmasti vaikuttanut, että melko myöhään huomasin nuo grindausta nopeuttavat taktiikat. Yleensä mulla en menny J-ropejen kanssa se 30-40 tuntia. FFVIII tosin mahto upota se hiukan päälle 50 tuntia.

Jatkoin Kirby-kesää pelaamalla viimein Triple Deluxen läpi 3DS:llä. Mitenkään erityisen loistava peli ei kyseessä ollut, mutta ihan mukavan laiskaa tasoloikkaa. Ulkoasu ja musiikit todellakin kohdallaan, mutta tempo oli pikkuisen liian hidas koko seikkailun ajan.

Tämä oli ensimmäinen perinteinen Kirby tasoloikka mihin upotin tahmaiset sormeni, joten en osaa verrata sarjan aiempiin osiin. Hahmot, maailmat ja meininki oli muuten ihan hauskaa, mutta jotenkin vaisu esitys tämä oli kokonaisuutena. Paljon parempia genren edustajia löytyy 3DS:ltä, joten nakittaisin Kirbyn varsin alas prioriteettilistalla.

Triple Deluxea pelatessa valkeni kuitenkin, että Nintendo tuppaa Kirbyn aivan väärään genreen. Mario, Donkey Kong ja Yoshi voivat hoitaa tasoloikan, mutta Kirbyä näkisi mieluusti RPG:n päätähtenä. Taistelusysteemin saisi helposti viritettyä hahmon kopio-ominaisuuden ympärille. Nintendo, saa käyttää ja kokeilla!

Pelailin 3DS:llä pitkästä aikaa ja läpäisin Super Mario 3D Landin jonka ostin taannoin 15 eurolla. Aivan mahtavaa hupiahan se oli alusta loppuun, ja tulikin taas lopputekstien rullaillessa todettua että välillä sitä kaipaa vaan huoletonta loikkimista kaiken online-räiskinnän ja supervakavan roolipelaamisen sekaan. Tämä osa vielä onnistui uudistuksillaan ja oli esim. kenttäsuunnittelultaan todella vaihteleva!

Tällä hetkellä työn alla on Square-Enixin Life is Strange joka onnistui lentämään tutkani alla täydellisesti ennen kuin bongasin pelin PS Plus alemyynnistä. Ja voi pojat, tämä peli se vasta onkin mestariteos. Vapise, Telltale Games, sillä valintoihin nojaavien seikkailupelien uusi kuningas on löytynyt. Aivan uskomattoman kaunis peli joka toimii ihan jokaisella osa-alueella. Kolmannen episodin lopussa tuli koettua myös varmaan tähän asti kokemani pelihistorian suurin mindfuck-juonenkäänne joka loksautti leuan lattiaan. Toivoa sopii, että viimeiset kaksi episodia ovat yhtä kovaa kamaa! Neljäs osa latautuukin parhaillaan konsolille.

Lainaus käyttäjältä Luffy

Tällä hetkellä työn alla on Square-Enixin Life is Strange joka onnistui lentämään tutkani alla täydellisesti ennen kuin bongasin pelin PS Plus alemyynnistä. Ja voi pojat, tämä peli se vasta onkin mestariteos. Vapise, Telltale Games, sillä valintoihin nojaavien seikkailupelien uusi kuningas on löytynyt. Aivan uskomattoman kaunis peli joka toimii ihan jokaisella osa-alueella. Kolmannen episodin lopussa tuli koettua myös varmaan tähän asti kokemani pelihistorian suurin mindfuck-juonenkäänne joka loksautti leuan lattiaan. Toivoa sopii, että viimeiset kaksi episodia ovat yhtä kovaa kamaa! Neljäs osa latautuukin parhaillaan konsolille.

Ajattelinkin kirjoittaa nelosesta hieman tähän. Pelasin sen juuri läpi ja se oli kyllä todella intensiivinen, vaikea (kivalla tavalla), stressaava, surullinen ja jopa hieman pelottava. Lopun ja koko episodin muutenkin takia en saa varmaan tänä yönä nukuttua. Herran jestas...

Syberia (Xbox 360)

Joskus on hyvä hetki vain unohtaa nämä modernit, ainoastaan kultasilmiä heruttelevat pelit ja katsoa menneisyyteen, jollaisia kokemuksia ei nykyään löydä kuin korkeintaan indiepeleistä. Tämä peli ilmestyi kuin tyhjästä marketplaceen, kiinostuin kansikuvasta ja päätin pistää trialin lataukseen ja peli imikin pian mukaansa, niin ei siinä muuta voinut tehdä kuin ostaa ja pelata mokoma. Peli on siis HD käännös alkuperäisesti 2002 ilmestyneestä pelistä, joka nähtiin Pc:lä, Xboxilla ja Playstation kakkosella.

Peli alkaa hyvin satumaisesta ja uneliaasta Ranskalaiskylästä, nimeltä Valadilénen. Kaupunkiin saapuu ison Amerikkalais yrityksen lähettämä Juristi nimeltä Kate Walker, jolle on annettu tehtäväksi ottaa haltuun perheyrityksenä toiminut suuri lelutehdas ja myydä tämä eteenpäin globaalille leluyhtiölle. Lelutehtaan viimeinen omistaja on ehtinyt kuolla, mutta Kaupat uhkaavat heti alkuunsa tyssätä. Pormestari nimittäin kertoo että on olemassa perillinen, nimeltä "Hans Walberg", jota ei olla vuosikausiin nähty, mutta hänen uskotaan olevan elossa. Tästä alkaa sitten yksi valtava seikkailu, joka vie hahmomme, mitä kummallisimpiin paikkoihin ja tapahtumiin, jotka on kuin Belgialaisen sarjakuva-albumin sivuilta revitty.

Heti alkuun voi huokaista helpotuksesta, että Kate Walker ei ole mikään seksiobjekti, vaan aito, melkein keski-ikäinen nainen, joka yrittää vain saada työnsä tehtyä. Minusta oli hauska seurata pelin aikana miten Kate muuttuu pelin aikana alun bisnesnaisesta Lara Croftimaisemmaksi seikkailijaksi, jolla on lopulta suuri sydän. Pelissä on muitakin sivuhahmoja tuon tuosta ruudussa, joista en haluaisi hirveämmin spoilata, koska jokainen heistä tuntuu olevan jollain tavalla ainutlaatuinen persoona. Uskaltaudun kuitenkin paljastamaan yhden, sillä hän tulee kuvioihin melko nopeasti pelin alussa. Tämä on Hanssin rakentama Automaton (en tiedä suomenkielistä vastinetta), nimeltä Oscar. Tämä tinakasa on umpibyrokraattinen, mutta jollain kierolla tavalla sympaattinen ja kontrolloi pelin keskiössä olevaa veturia. Hänestä ei hirveämmin ole apua pelaajalle, mutta on ainoana hahmona (melkein) läpi pelin Katen seurassa.

Peli on siis vanhan koulukunnan seikkailupeli, jossa ei nähdä lainkaan vihollisia tai oikeastaan mitään vaarallista. Pelin kentät on rakennettu "still" kuvista, jotka vaihtuvat toisiin pelaajan siirtyessä pelialueen reunalle. Toisin kuin vaikka Resident evilissä, Katea ei kontrolloida kuin tankkia, vaan hän menee kiltisti juuri sinne mihin tatti osoittaa, tai useimmiten, sillä pelin pari ongelmaa tulee tässä. Se voi olla heikon käännöstyön ansiota, sillä hahmo tökkii satunnaisesti liikkuessansa ja jää jumittamaan kulmiin ja muihin satunnaisiin paikkoihin. Kerran pari hahmoni juuttui niihin lopullisesti ja minun oli pakko ladata edellinen tallennus päästäkseni eteenpäin. Onneksi peli osaa automaattisesti tallentaa tuon tuosta.

Voin kuitenkin helposti antaa nuo kauneusvirheet anteeksi, sillä peli loistaa kaikilla muilla osa-alueilla. Pulmia on pelissä paljon ja vaikak parissa kohtaa piti googlettaa apua, on ne lopulta hyvin rakennettuja. Ääninäyttely on kautta linjan laadukasta ja pelin grafiikka on vielä nykypäivänä kaunista. Ja pelin surrealistinen maailma on ihan oma lukunsa. On satumaista pikkukylää, mahtipontisella arkitehtuurilla rakennettu yliopisto, Neuvostoliiton karikkatyyrimainen teollisuuskaupunki ja parhaat päivänsä nähneitä lomakyliä. Oikeastaan koko peli tuntuu rappioromantiikan taidenäyttelyltä. Luulin että vain Japanilaisilla on mielikuvitusta rakentaa tällaisia maailmoja, mutta pakko se on nostaa hattua Belgialaisile.

Noin kahdeksan tuntia meni omaan läpipeluuni ja voin ihan pokkana väittää sen olevan täyden kymmenen euron arvoinen kokemus, joka voin suositella kaikille seikkailupelien ystäville. Pelin loppu kertoo selvästi että tämä on vasta ensimmäinen kappale seikkailua ja loput kerrotaan jatko-osassa. Tosin tuo kolmas osa on vasta nyt kehityksessä, joten en voi ottaa kantaa onko se kokonaan uusi seikkailu, vaiko uusi episodi tälle vanhemmalle pelikaksikolle. Päätän tämän arvion kuitenkin nyt ja kuten H. P. Baxxter, huusi "Siberiaaaa the place to be!"

Tahkosin Yoshi's Woolly Worldin äskettäin "läpi", joten siitä voisi jotain raapustaa.

Vallan hauska tekele tuo kieltämättä oli. Helppo kuin mikä loppuun asti, mutta jos olisi kerännyt kaikki salaisuudet, niin varmasti itku olisi tullut. Tuollainen ei oikein viehätä itseä, mutta varmasti saa pelikelloon reilusti tunteja jos tähtää täydelliseen läpäisyyn. Silti, ihan mukava pelata tuollaista lyhyttä ja pikaista seikkailua satojen tuntien avoimen maailman seikkailujen lomassa.

Melkoisen hyvältä seikkailu myös näytti! Taidetyyli on viety pienintä yksityiskohtaa myöten loppuun asti, mikä tosiaan kannatti. Myös musiikit on saatu kohdilleen. Verrattuna viime vuoden kökköön New Islandiin on tässä käsillä suorastaan mestariteos. Muuten kyseessä on ihan näppärä tasoloikka.

Itsekin löin WiiU:n tulille ekaa kertaa kuukausiin kun viimeinkin sain aloitettua captain toad's treasure trackerin.
Viitisen tuntia siinä meni ja gemejä kertyi 171 eli keräämättä niitä vielä jäi ja saa jäädäkin.

Peli oli oikeastaan juuri sitä mitä odotinkin ja ehkä jopa parempikin. Sitten voisin valittaa jos kameraa voisi kääntää vain gamepadia kallistelemalla, mutta onneksi se toimii myös oikeasta tatista. Eihän nuo puzzlet mitään vaikeita ole, mutta jos tykkäsi 3d worldin captain toadista niin tykkää tästäkin.
Varsin mukavaa, värikästä ja kevyttä pelattavaa witcher 3:n ja batmanin jälkeen.

Tarttisko huomenna aloittaa myös woolly world kun siitäkin tuli se amiibo bundle viime viikolla haettua.

Tuli viimen läpäistyä Shadow Mordorin Ps3 versio ja mietteet/arvostelun voi käydä lukemassa blogista, jos kiinnostaa. Tekninen puoli pelistä tökki aika pahasti, mutta muuten peli oli hyvä. Pitää joskus pelata Ps4 versio. Nyt vaan lopput Trophyt ja sitten uuden pelin kimppuun.

http://henkka007.blogspot.fi/

Fallout New Vegas, viimeinkin! Ymmärrän hyvin Rautalahden vitsailut tämän pelin tavasta harhauttaa mielen ja tavoitteet aina kun pitäisi olla tekemässä jotain tärkeää. Sitä ajattelee vain menevänsä questin osoittamaan suuntaan, mutta yhtäkkiä löytääkin uuden mestan, ja on kuoleman kynsissä... Kuolemankynsien saartamana? Hmm...

Joo, joten, 160 tuntia palttiarallaa pelikellossa, kaikki DLC pelattuna, ja vain 5 questia jäljellä aktiivisena. Näistäkin yksi bugasi, kaikki questin parametrit olivat täytetty.

Erämaa, mutanttiystävät ja aktiivinen radiotoiminta saavat nyt riittää. Jään tyytyväisenä odottamaan neljättä, kenties ikuista maailmanloppua.

No nyt on woolly world läpi ja hyvähän se oli. Odotin jotain neljän tunnin tynkää kun sitä ollaan haukuttu lyhyeksi, mutta mulla meni kahdeksan tuntia vaikka en edes yrittänyt löytää kaikkia kerättäviä. Aika moni kenttä tuli vaan juostua kun näyttivät olevan sellaisissa paikoissa, että voi iskeä äkkikuolema jonka jälkeen kaikki täytyy tietenkin kerätä uudestaan.
Ei lisää mun nautintoa moinen niin annoin olla. Kyllä tuossa omasta mielestä oli jo pituutta tasohyppelylle aivan tarpeeksi.

Peli tosiaan näyttää varsin nätiltä ja sehän se syy olikin miksi tästä tuli "pakko saada" peli heti kun ekan kerran e3 messuilla näytettiin. Nyt saa kyllä hetkeksi riittää nämä nintendon värikkäät ja söpöt pelit vaikka olisihan tuolla hyllyssä vielä kirbyn triple deluxe.

Seuraavaksi AC:rogue ellei ne graffat tee musta sokeaa kun sahalaidat puhkoo silmät :D

Tänään tuli läpäistyä Metal Gear Solid osana suurempaa suunnitelmaa valloittaa koko sarja ennen vitosen saapumista. Etukäteen olin jo henkisesti valmistautunut huonosti vanhentuneiden grafiikoiden ja pelattavuuden edessä kitumiseen, mutta yllätyin positiivisesti.

Vaikka Twin Snakes olisikin ollut ehkä miellyttävämpi lasku sarjaan, oli PS-version tyyli ja välianimaatiot suunniteltu niin hyvin, etteivät grafiikoiden puutteet latistaneet tunnelmaa pahemmin. Olihan niitä sahalaitoja, mutta niiden läpi näki suunnittelijoiden vision ja osasi arvostaa sitä. Ääninäyttelystä olin myös erityisen mielissäni. Voin vain kuvitella millaisen vaikutuksen se teki julkaisunsa aikoihin kun nytkään täysin MGS- ja PS1-neitsyenä en huomannut pahempia puutteita nykypelien näyttelyyn verrattuna.

Oikeastaan ainoa selvästi negatiivinen huomio pelistä ovat sen selvästi vanhentuneet kontrollit. Se, että ampuminen pysäyttää hahmon paikalleen seisovaksi maalitauluksi aiheutti jo useamman harmaan hiuksen ja vierailun hulluuden rajamailla, mutta kun myös sinua jahtaavien vihollisten ja kameroiden näkeminen usein vaatii sen kolmannen persoonan kuvakulman, mikä siis myös juurruttaa Snaken paikoilleen, alkaa hupi viimeistään kaikota aika nopeasti. Noh, ehkä se on vain pirullinen keino kannustaa varovaisuuteen ja takaa-ajojen välttämiseen.

Pähkinänkuoressa: En malta odottaa seuraavien osien pelaamista!

Eilisiltana satuin törmäämään vallan mainiosti tehtyyn nettisaittiin uuden tulevan Master Of Orion-pelin tiimoilta ja jouduin hypejunan uhriksi. Kokeile itse jos sinulle käy samoin...

http://masteroforion.eu/en/

Tämän johdosta päätin iltamyöhäisellä vielä tsekata että millaisia hintoja GOG pyytelee pelisarjan aiemmista teoksista ja kun kaksi parasta osaa (ensimmäinen ja toinen) löytyi tästä mainiosta pelipalvelusta kympin sopuhintaan, päätin pistää maksut ja latinkit päälle ja seuraava asia jonka tajusinkin oli se kun tyttöystävä herättää meikäläisen sohvalta läppäri viittä vaille pudonneena Master of Orion II:n pyöriessä yhä ruudulla.

Pelisarja on siis 4X-strategiaa joka menee paikka paikoin jopa mikromanageroinnin puolelle. Pelisarjan kakkososa on yksi PC-pelaamisen suurimmista klassikkonimikkeistä ja tämä tuli taas yöllä huomattua kun peli vei täysin mennessään. Vuonna 1996 ilmestynyt peli on nykyäänkin täysin pelikelpoinen sillä graafista ilmettä ei liiemmin ole koska pelaaminen koostuu avaruuskartan klikkailusta sekä tilastojen ja numeroiden välillä vekslaamisesta. Laajempaa ja monimuotoisempaa peliä saa kuitenkin linnunradan tältä puolen hakea ja peli on tosiaan parhaimmillaan kun siihen oikein keskittyy ja antaa vallan mahtavalle tekoälylle sekä koukuttavalle "pari hetkeä vielä"-hookille. Aivan älytön peli joka kannattaa etenkin nyt syksyn sateisten päivien ajaksi laittaa tulille ja katsoa kun peli vie mennessään ja päivät vilistävät ohi kuin hiekka tiimalasissa... aika diippiä mutta en parempaakaan keksi.

TheCpp0 (ei varmistettu)
Käyttäjän Anonymous kuva

Kirjotanpa nyt pitkästä aikaa jotai tännekki. Hirveesti en oo mitää viimeaikoina pelannu, mutta aattelin että voisin purkaa vähän omaa perspektiiviä Fallout: New Vegasin DLC-juttuihin liittyen. Eli koska oon lähestulkoon kuollu tylsyyteen tässä muutaman päivän aikana, ni päätin vetää noi läpi (miinus OWB jonka oon menny läpi ainaki 3 kertaa aikasemmin). Osa noista oli kyllä karmeeta skeidaa.

Dead Money
Alusta lähtien en tajunnu tästä yhtikäs mitään. Melkeen jokanen hahmo oli jotenki ärsyttävä (paitsi Christine joka oli ihan söpö). Ympäristö ei ollu mitenkään erikoisen näkönen myöskään, mutta silti se vaan houkutteli tutkimaan paikkoja. "Pakkohan täällä on jotaki jännää olla" aattelin samalla kun paikkoja kiertelin ja hermoilin piippaavan kaulapannan kanssa, mutta empä mitään erikoista löytäny.
Plussaa DLC:ssä oli se että se oli mukavan haastava, mutta toisaalta loppu jätti vähän tyhjäksi. Jotenki ootin vähän palkittevampaa päätöstä, kun tuon läpäisy ei mitään ruusuilla tanssimista kuitenkaa ollu. Pitäis varmaan pelata toiste läpi että älyäis tuon jutun juonen.

Edit: Niin tosiaa, tässä jäi vituttaan eniten tämä:
[spoiler]Loppuhan siis OLI "palkitseva" (ne kultaharkot siellä vaultissa) mutta saakeli, sain otettua vaan pari-kolme mukaan! nyyh :([/spoiler]

Honest Hearts
Tää oli niin saatanan lyhyt ja kertakaikkisen tylsä. Mesta itessään ei kyllä houkutellu YHTÄÄN kattomaan ympärilleen. Mistään en löytäny mitään järkevää tutkittavaa, kuulin myös että loppu olis ollu muka mielenkiintonen... just nii. Tää oli kyllä niin karmee putkijuoksu että hohhoijjaa. En kyllä suosittele tätä kellekkää.

Lonesome Road
Tää oli kans mukavan haastava. Välillä kyllä meinas niitten deathclawien kanssa lähtä järki, mutta kyllä niistäki jotenkuten selvis. Ulysses oli ärsyttävän mystinen hahmo, siitäkään en tajunnu yhtään mitään. Tääki on kyllä sellanen mikä pitäs pelata toiste että ymmärtäs kunnolla. Hirveen nätti DLC, kyllä hyvällä omallatunnolla kehtas kierrellä ja jäähä maisemia tuijottelemaan. Hyvä tunnelma.

Old World Blues
Tarviiko tästä etes sanoa mitään? Ihan saakelin hyvä DLC. Siis kertakaikkisen hyvää ääninäyttelyä, hahmot on niin persoonallisia ja on se vaan yhtä mukavaa pelata tuota uuestaan ja uuestaan. Ei ollu mitenkään älyttömän haastava, mut eipä tuo hirveesti haittaa. Ei mitenkään erityisen näkönen ympäristö, mutta kyllä tuolla silti jokasen kiven alle voi kattoa. Ihan ehdoton ostos jokaselle FNV:n omistajalle.

Sellasta. Seuraavaksi menemmä Fallout 3:n puolelle. FNV pelikello näyttää 143 tuntia tällä hetkellä, saa nähä mitä se tulee näyttämään 3:n kanssa parin viikon sisällä.

Hämmästyttävää, ettei täällä ole puhuttu oikein yhtään tästä pelistä, mutta minä olen pelannut viimeiset 6kk pääasiassa ainoastaan Blizzardin mobaa Heroes of the Storm.

Peli on täynnä virtaviivaistavia ratkaisuja jotka eivät paatuneimmille moba-pelaajille uppoa, mutta koska en ole koskaan pelannut yhtään genren peliä on Heroes maistunut alusta asti oikein mainiosti. Niinkin mainiosti, että olen tainnut käyttää tähän peliin jo jotain 200 euroa rahaa. Leijonan osuus tuosta on mennyt kuukausittaisiin gold&experience gain boosteihin, koska ne muuttavat peliä kokemuksellisesti merkittävällä tavalla tehden matsien häviämisestä vähemmän ärsyttävää. Vissi ero kun häviöstä saakin 20 kolikon sijaan 50. Joukossa on kieltämättä hölmöjä heräteostoksia jotka jälkikäteen vähän kaduttaa, mutta vaikka Blizzardilla on rahaa kuin roskaa, on mielestäni tärkeää, että edes jotkut törsää niin että kehittäjä panostaisi kunnolla peliin.

Heroesin oppimiskäyrä on sopivan tasainen. Itse pelasin ainoastaan quick matchia kolme kuukautta putkeen ennen kuin uskaltauduin pelin ranked modeen ja siellä rank 1 irtosi edeltävän harjoittelun johdosta muutamassa viikossa. Vaikken oikeasti usko siihen, että jokainen pelin 50 rankista sisältäisi tasan tarkkaan 2 % pelin pelaajaväestöstä, ainakin kanssapelaajat ovat omalla tasollani kuta kuinkin yhtä osaavia pelissä ja matsit tuntuvat tasaisilta, haastavilta ja viihdyttäviltä.

Pelissä on samaa viehätystä kuin esimerkiksi Final Fantasy sarjan kahdessa Dissidia PSP-pelissä. Tutut hahmot paitsi vangitsevat niiden alkuperäisen fiiliksen loistavasti, myös niiden näkeminen nimenomaan samassa pelissä on kovan luokan ehtaa fanipalvelusta. Toki peli julkaistiin raakileena, mutta ajan myötä kaikki pelaajien pyytämät ominaisuudet muista kehittyneemmistä mobista tulevat kyllä myös tähän peliin.