Viimeksi pelatut pelit / Foorumit / pelaaja.fi
1 viestiä / 0 new
Uusin kirjoitus

Red Dead Redemption 2 meni läpi tuossa joulun alla ja oli kyllä yksi ikimuistoisimpia pelejä koskaan. Maailmaan upposi ja pelissä tuli vietettyä paljon aikaa ihan vain ihastellessa paikkoja. Harvinaista kyllä, tein paljon side questeja enkä muutenkaan kokenut mitään painetta saada peliä pois alta esimerkiksi seuraavaan peliin siirtyäkseni. Siksi RDR2 veikin vajaan parisen kuukautta ennen läpäisyään. En ole koskaan kiintynyt pelihahmoon niin kuin Arthur Morganiin. Peli herätti todella paljon tunteita ja pitkään vielä läpäisyn jälkeen kelailin pelistä nousseita ajatuksia. Tarinan kerronta oli aivan uskomattoman hyvää. Peli on hyvä osoitus videopelien kyvyistä kertoa elämää suurempia tarinoita.

Ensiminuutit pelistä Borderlands 2 VR. On kyllä surkean epätarkka. Olen halunnut nähdä mitä valitsemani päähenkilön sormiin on tatuoitu, muttei erotu. Näkymän tarkin kohta on yleisesti keskellä, joten reunoille jäävästä tekstistä, kuten tehtävänannosta, ei saa selvää, kuten ei kartastakaan, joten täytyy pelata ulkomuistista ja keskittyä muihin iloihin. Eipä tätä oltu osattu optimoida PS Vitallekaan.

Edit: DLC - Shadow of the Tomb Raider: Nightmare
Kiva ja elähdyttävä seikkailu. Pelasin tämän(kin) nuorimman veljeni kanssa; hän harrastaa urunsoittoa ja oli innoissaan tasohyppelyosiosta. Luin juuri myös sarjakuvan Vol 4: Inferno, joka sijoittuikin aikaan ennen Shadow of tTR:ia. Siksi tämän Nightmare-delsun merkitys tarinan lujittamisessa vain kasvaa. Etenemisreittejä siinä oli myös enemmän, tuntuu kuin jotakin olisi jäänyt hakematta.

Kai sitä nyt voisi Kingdom Hearts 3 voisi sanoa vielä pari sanaa nyt kun "post-gamekin" on tullut koettua.

KH3 on paljon ongelmia, jotka varsinkin paljastuvat sen myötä kun tarina on taputeltu kasaan. Ihmiset usein valittaa ettei Disney maailmoilla ja pelin omalla juonella ole mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta rehellsiesti sanottua milloin sillä ikinä on ollut? Kingdom Hearts 1 menet disney maailmaan, disney pahis paskoo sinne heartleseja, hoidat homman. Sama juttu KH2, vaikkakin siinä sekoitettiin soppaa organisaation jäsenillä. Sama juttu tässäkin. Mielestäni pelin tarinan tappoi pelin viimeiset tunnit, joka oli pelkkää pomotappelu->välipätkä looppia, jossa solmittiin kaikki juonikuviot kasaan. (spoiler, ei solmittu, odottakaa vain seuraavaa Kingdom Heartsia).

Se mikä minua eniten kiinnosti tarinan jälkeen oli super bossit, tournamentit ja muut jutut jotka piti minut ruudussa kiinni aiemmissa peleissä viimeissen pomon jälkeen. Ikävä kyllä, Pelissä on käytännössä hyvin vähän mitään sisältöä tarinan ulkopuolella, joka syö varsin paljon nautinnostani peliä kohtaan. Voit kerätä arkkuja ja onnenmerkkejä joista saat kamaa jota tarvit... noh et mihinkään muuhun kuin trophyihin. Sen lisäksi on vähän päälle 10 challengea, joista suurin osa on vain normitappeluita mutta vihollisilla on vähän enemmän elämää. Voit pelata hauskoja minipelejä jotka ovat hauska pari minuuttia. Voit tehdä eri ruoka-annoksia parantaaksesi statseja tappeluissa. Noh, pelin jälkeen silläkään ei ole väliä. Ei tässä ole muuta tekemistä kuin nuohota maailman pokaalien toivossa ja pari ekstra tappelua (joista yksi oli muuten ihan hyvä).

Käytännössä mitä tämä peli tarjoaa päätarinan jälkeen joka ottaa itsensä liian tosissaan eikä osaa loppua vielä kun pelaajaa kiinnostaa mitä tapahtuu? Pari minipeliä ja trophyja jos ne kiinnostaa ketään.

Main story oli positiivinen kokemus minulle kaikkine ongelmineen, mutta muuta peli ei tarjoakkaan. Harmi sinäänsä kun 10 vuoden päästä ilmetyy Kingdom Hearts 3.8 Final last episode antibirth prologue 4K collection niin siinä olevassa Final MiX versioss pelissä on varmasti enemmän sisältöä.

Tuskin pelaan enää ikinä peliä uudestaan, kunhan saan loputkin pokaalit hoidettua pois.

On tullut pelattua Resident Evil 2 remakea ahkerasti. Pääsin pelin Leonilla läpi. Siis Leonin ensimmäisen kampanjan, koska osoittautui, että tässä on myös kummallekin hahmolle B-skenaariot, kuten alkuperäisessäkin, jotka tarvitsee läpäistä nähdäkseen todellisen lopun. Muistelen, että Capcom olisi sanonut ennen julkaisua, että tässä versiossa ei tulisi olemaan näitä skenaarioita, mutta se osoittautui valeeksi. Ennakkotietojen ja pelaamani demon perusteella osasin odottaa, että remake olisi hyvä, mutta tämä ylitti selkeästi kaikki odotukseni. Niille ketkä tykkäävät vanhojen Resident Evil:eiden seikkailusta, tässä on makeaa mahan täydeltä. Poliisilaitos on entistä sokkeloisempi ja muitakin alueita on laajennettu. Viemärialue, joka alkuperäisessä on vain lineaarinen läpikulkureitti, on tässä versiossa kuin Zelda-luolasto. Ammuksia ja parannusesineitä on säännösteltävä. Yritin väistellä zombeja mahdollisimman paljon, mutta nekin osaavat olla joskus aika nopeita nappaamaan kiinni. Ja Mr X on tällä kertaa todellinen uhka.

Resident evil 2 ohella tuli nyt aloitettua Kingdom hearts 3, vaikkei kyseinen peli ennakkoon juurikaan herättänyt kiinnostusta, mutta uteliaisuus vei voiton. Pikkusiskoa joskus aikoinaan autoin pelamaan ykköstä, joka oli ihan kelpo peli, vaikkei mistään mestari teoksesta todellakaan voitu puhua. Kakkonen jätettiin kesken sen äärimmäisen tylsän alun takia.

Nyt eilen illalla alottelin hieman pelaamaan, ja oli kyllä aika karmasevaa miten paljon tässä on välivideoita. Ja ne on vielä kaiken lisäksi ihan hemmetin pitkiä ja dialogi on ollut kamalaa kliseiden viljelyä, ainut hahmo jonka juttuja on mielellään kuunnellut on ollut Hades. Nyt Herkuleksen kanssa hommat kutakuinkin laitettu pakettiin, eikä oikeata pelaamista ole päässyt juuri harrastamaan. Sen mitä peli on päästäny pelaamaan on ollut ihan hauskaa, mutta taistelu systeemi on äärimmäisen yksinkertainen ja ympäristöjä ei ainakaan ensimmäisessä maailmassa ole suurimmaksi osaksi kuin tylsä putki, jossa ei yllättyksiä ole vaan rikottavia ruukkuja lukuunottamatta.

Toivottavasti peli antaisi jatkossa pelatakkin eikä vain toljottaa tasapaksuja välivideoita.

Olen tässä viikon ajan pelannut Wargroovea (Metacritics-keskiarvo 86), joka koukuttavuutensa (ja Switchille-saatavuutensa) takia on varastanut peliaikaa merkkiteos Kingdom Heartsilta. Pelitunteja on jonkin verran alle kymmenen, ja ne ovat tulleet kuin huomaamatta. Peliä vain uppoutuu pelaamaan! Juuri tällaista se oli aikanaan Advance Warsejakin pelatessa.

Pelin 12 komentajaa on valittu upeasti. Kaikkia en ole vielä ehtinyt näkemään toiminnassa, mutta monenlaista vaikuttaisi löytyvän, aina taistelukoirasta hyönteismieheen. Taisteluyksikköjen ulkonäkö eroaa komentajittain mukavasti toisistaan, mutta kuitenkin niin, että usein on helppo erottaa, minkä tyypin yksiköstä on kyse. Ainoa miinus tulee kasarminäkymän pienistä ruuduista (jotka kertovat yksikköjen heikkoudet ja vahvuudet), sillä niistä on välillä vaikea erottaa, mistä yksiköstä on kyse, kun siitä näkyy vain pieni osa.

Yksikköjen tasapainotus vaikuttaisi olevan huippuluokkaa. Jos yksikkö pääsee liikkumaan useamman ruudun kerralla, sillä on myös enemmän heikkouksia tai kalliimpi hinta kuin vähemmän liikkuvalla. Jos heikkouksia ei juurikaan ole, rajoituksena on se, että samalla vuorolla voi vain joko liikkua tai hyökätä. Tämä tekee yksiköiden värväämisestä kasarmista todella mielenkiintoista puuhaa.

Peli tarjoaa todella hyvin vastinetta rahalle. Olen pelannut vasta ainoastaan kampanjamoodia, mutta sen lisäksi on vielä puzzle- ja pelihallimoodit. Kartanluontimahdollisuutta tunnutaan hehkutettavan, mutta itselläni veikkaan sen jäävän sivuosaan.

Erikoismaininta on sanottava pelin vaikeusasteesta. Toistaiseksi se vaikuttaa olevan juuri kohdallaan. Olen pelannut standardivaikeusasteella, jolla pelattavaksi Wargroove onkin tarkoitettu. Se on haastavuudessaan tuottanut minulle muutaman tappion, mutta tappiot eivät ole saaneet minua lannistumaan, koska niiden tietää johtuvan vain omasta virheestä. Satunnaisia kriittisiä osumia (Fire Emblemin tapaan) ei pelissä ole, joten tapahtumien kulku on paremmin ennakoitavissa (jokaisella yksikkötyypillä sen sijaan on omat ehtonsa, jonka täyttämällä kriittisen osuman saa aikaan). Vaikeusastetta voi laskea (tai nostaa) milloin vain, mutta jos laskee, tehtävistä tienaa vähemmän tähtiä (joilla voi avata ekstroja). Erinomainen tapa painottaa vaikeusastetta ja palkitsevuutta.

Tähän kun lisätään silmiähivelevä, hieman japanilaisvaikutteinen mutta kuitenkin omintakeinen taidetyyli, sekä tunnelmaan sopiva musiikki, huomaamme pelaavamme yhtä alkuvuoden parhaista peleistä. Täytyy olla todella kova pelivuosi, jos Wargroove ei yltäisi tämän vuoden top10-listalleni. Tätä kannatti odottaa jo vuodesta 2017!

Kirjoitushetkellä uusimman Tomb Raider -lisäosan perusteella on ihan hyvä ajatus ostaa ja pelatakin teoksen mahdollinen Vuoden peli -sovitus vasta jälkikäteen, sillä lisäosien tapahtumat yhä varmemmin sijoittuvat tarinassa keskivaiheille. Sentään minullakin on New Game+ tästä kokematta, joten hämmennyksien välttämiseksi taidan säästää sen... (ikävä sana) viimeiseksi.

Milloin mistäkin syystä on jäänyt alkuvaiheisiin sellainen Loiste Interactiven teos kuin INFRA (Steam), joten pitää mainostaa sitä edes nyt, kun peli kuitenkin on julkaistu jo kolme vuotta sitten. En mielelläni sano sitä 1.:n kuvakulman putkimaiseksi pulmapeliksi, vaikka putkiakin tutkitaan, mutta täysin vapaan etenemisenkö puutteessa suomalainen ison budjetin peli ei ole saanut mainintaa Pelaajalehdessä, vaan PAKO: Car Chase Simulator oli tärkeämpi?

Earthworms

Perinteinen point & click seikkailu.
Peli alkaa kun pelaajan ohjastama etsivä saa tehtäväkseen matkustaa saarelle selvittämään mitä kadonneelle henkilölle on tapahtunut.
Ei kestä kovin pitkään, kun selviää, että saarella on jotain muutakin pahasti vialla sillä baarin alakerrasta löytyy kuollut ihminen, tai ainakin se näyttää ihmiseltä, mutta hiusten tilalla on lonkeroita jotka on vielä jostain syystä leikattu poikki.
Kun baarista menee ulos niin pihassa odottaa irti leikattu sian pää ja verellä kirjoitettu GO AWAY.

Varsin kiva ja kiinnostava (jos aihealue iskee) muutaman tunnin kompakti seikkailu.
Oikeastaan ainoa ongelma on se, että jos jotain tavaraa ei vielä tarvita niin sitä ei myöskään voi poimia mukaan tai käyttää joten useamman kerran saa käydä läpi asioita jotka ei aiemmin tehnyt mitään.
Esimerkkinä katulamppu jota tutkiessa hahmo vaan toteaa, että jopa lamput on kieroja tällä saarella, mutta myöhemmin sitä pitää tutkia uudestaan ja se toimiikin katkaisijana. Tuo oli yksi kohta jossa oli pakko turvautua netin apuun, koska tuo ei tullut mieleenkään.

Earthworms | Review | Detectives, Tentacles, and Questionable Translations

The way remastered

Peli alkaa kun hahmo kaivaa juuri haudatun vaimonsa haudasta ja kantaa kotiin.
Siitä plussaa, että peli onnistuu jotenkin iskemään jo heti alussa tunteisiin vaikka et edes tunne hahmoja sillä ruudulle ilmestyy aina tavaroiden selityksiä kun niiden ohi kulkee.
Esim hautausmaalla vaimon haudan kohdalle ilmestyy "her grave" ja muiden kohdalle vain "a grave" ja kun lähestytään omaa asuntoa niin ensin jonkun random asunnon kohdalla lukee "someones apartment" ja oman oven kohdalla "our...my apartment".
Asunnon sisällä on sitten paljon tietoa ja kuvia toisella planeetalla olevasta mahdollisesta ikuisen elämän lähteestä jotka väkisinkin näkee samalla kun kuollut rakas vaimo viedään stasis podiin.

Oma hahmo ja tämän vaimohan on olleet osana juurikin tuolla planeetalla ollutta tutkimusryhmää kunnes mimmi sairastui.
Nyt tietenkin pitää varastaa firman alus ja lähteä takaisin sinne.

Moni arvostelija vertaa tätä another worldiin ja flashbackiin ja varmaan sen takia tämä oli pieni pettymys itselle.
Siinä missä edellä mainitut keskittyy enemmään toimintaan ja välillä on pulma tai kaksi niin tämä keskittyy pulmiin.
Videoiden perusteella tämä jopa näyttää esikuviltaan aina äkkikuolemia myöden jotka ei onneksi haittaa etenemistä sillä oma hahmo spawnaa välittömästi kohtuu lähelle.
Rakenteeltaan peli kuitenkin muistuttaa enemmän modernisoitua ekaa tomb raideria (anniversary ? ) eli ensin on hieman toimintaa ja sitten tulee puzzle huone -> siirtymä parilla vihollisella -> puzzle huone -> siirtymä jne.
Jotkut varmasti tykkää tuosta paljon, mutta itselle pulmat on silloin kivoja kun ne on lähinnä mauste eikä se itse pääateria.

The Way Remastered Nintendo Switch Review

Tuo arvostelussa mainittu harvinainen pelin pysäyttävä bugikin on jo korjattu ja muutenkin molemmat pelit toimi ongelmitta switchilla.
Ainakin pc:lle nämä on myös tarjolla, mutta molemmat on varsinkin switchilla usein tarjouksessa 1e hintaan ja jos genret kiinnostaa niin kannattaa ostaa.
Itselle molemmat oli tuon hinnan arvoisia ja mikä tärkeintä myös sen ajan arvoisia mitä noihin tuli käytettyä.
Molemmat kesti arviolta 4-5 tuntia riippuen siitä kuinka pahasti aivot lyö pulmissa tyhjää.

Fate Extra CCC

Fate Extran "jatko-osa", sanoisin enemmän vaihtoehtoinen reitti peliin enemminkin sisältönsä puolesta. PSP pelinä, sekä varsinkin Fate Extraan verrattuna peli on jopa vakuuttava sisällöltään ja dialogista josta jonkinverran on ääninäytelty.

Alkuperäinen Extra oli mielestäni täysin keskinkertainen peli, jossa gameplay oli nähty parin tunnin jälkeen ja juoni mateli tosi keskinkertaisena ennen kuin pelin loppua kohden tarinassa alkoi tapahtumankin jotain. Extra CCC on turboahdettu täyteen sisältöä aiempaan verrattuna. Tarinaa ja gameplayta oli paljon enemmän, mutta mielestäni pelin flow kärsi tosi paljon. Pelistä ehkä noin 70% on tekstin lukemista tai kuuntelemista ja loput 30% on sitä itse peliä. Useat fanit sanovatkin pelin juuri olevan Visual Novel, joka ei muuten minua haittaisi mutta se pelin JRPG osuus ikävä kyllä keskeyttää sen Visual Novel osuuden liiaan useasti. Turhan useasti on pitkiä lukukohtauksia, joiden jälkeen tuntuu täysin väsähtäneeltä sitten kun pitäisi pelata. Pääset dungeoniin ja kappas, käveltyäsi käytävän loppuun tuleekin lisää luettavaa.

Pelin design bookseista ja muista on tullut selväksi että peliin oli suunnitteila valtava määrä sisältöä joka vasta nähtiin myöhemin Grand Orderiss, joka on tosi harmillista koska pelin kaksi ensimmäistä Dungeonia hahmoineen oli minusta valtavan tylsiä. Kertoo jotain että kahdessa ekassa Dungeonissa vietin 9 kuukautta, kun taas loppupelin menin menneellä viikolla läpi kokonaan.

Vaikka Fate Extra julkaistiin euroopassa asti, niin en ihmettele miksei Extra CCC julkaistu. Pikkutuhmia (tai enemmän tuhmia) kuvia pelin hahmoista paljasstuu pelin aikana, sekä koko Heavens Hole juonikuvio tihkuu Japanilaista erotiikkaa joka olitaisiin sensuroitu pelistä jos oltaisiin lokalisoitu, mikä taas olisi muuttaanut pelin ytimen.

Huomattavasti parempi kokemust kuin Extra, mutta luen paljon mielummun Nasun kirjoittamia Visual Novelleja kuin Nasun kirjoittamia pelejä.

Henkilökohtaisesti tykkään Battlefieldeistä sotapeleinä. Hyvin tehty, isot mapit, realistiset aseet ja ajoneuvot mukana.
Ai että!

Tuli eilen tehtyä pari "arvostelua" lisää.

Ekana trials rising josta zappah saattaa olla kiinnostunut.
Tuttua trialsia joka on melkein onnistuttu pilaamaan uudistuksilla.
Pari esimerkkiä mainitakseni uudet radat ei enää avaudu mitaleja keräämällä kuten ennen vaan ne avautuu hahmon tason mukana ja paras tapa saada kokemusta on tehdä itseääntoistavia sponsori sopimuksia.
Lisäksi peli kohtelee jokaista rataa kuin olisit ajamassa kilpaa jotain random tyyppejä vastaan joten parempi tottua siihen, että jonkun hahmo heiluttaa ruudulla persettä, koska hävisit sille..ai niin, tässä on myös fortnite tyyliset tanssit.

Trials rising fiilikset

Forgotton Anne on se peli jota ihan oikeasti haluan hehkuttaa.
Kyseessä on hieno seikkailu joka sijoittuu maailmaan johon kaikki unohdetut tavarat päätyy.
Peli näyttää kuin pelaisit animaatio elokuvaa, tarina on hyvä ja perus seikkailua piristää kevyet pulmat ja tasoloikinta.
Sanoinko jo kuinka hyvältä peli näyttää :D
Vielä muutaman päivän ajan tämän saa switchille ja xbox onelle 12e hintaan ja ainakin switchille on myös demo tarjolla. Testatkaa ja ostakaa.
Puhun pelistä ihan tarkoituksella epämääräisesti videolla, koska en halua spoilata mitään ja samasta syystä kaikki matsku on pelin alusta.

Forgotton Anne fiilikset

Dirt rally 2.0 on parasta rallia pitkään aikaan, mutta lähinnä loistavan ajettavuuden ansiosta.
Uraa ei oikeasti voi edes uraksi kutsua ja sen pelaaminen vaatii myös yhteyden codemastersin racenet palveluun eli jälleen yksi always online yksinpelimuoto.
Sentään free playn puolelta löytyvät custom mestaruudet, time trial ja historic rally toimii ilman nettiyhteyttä ja historic tuntuu oikeasti enemmän uralta kuin se varsinainen ura itse.

Dirt rally 2.0 fiilikset

Taiko no tatsujin: drum 'n' fun

En muista kirjoitinko tästä jo aiemmin, kerrataan lyhyesti.
Ostin pelin gigantista 18e hintaan kuukausi julkkarista, pelasin alle 10 tuntia, koska ilman rumpua se oli varsin meh omasta mielestä.
Viikko sitten laitoin rumpu paketin tilaukseen ja nyt pelaaminen on hemmetin hauskaa. Edellinen kerta kun mulla on ollut rytmipelin kanssa näin hauskaa oli ekan dj heron julkaisu.
Tähän tuli myös ostettua vocaloid dlc enkä olisi koskaan uskonut, että joskus pelaan Mikun biisejä rumpua hakkaamalla hymy naamalla.

Taiko no tatsujin: drum 'n' fun fiilikset

edit:

Kirby star allies

Pakko sanoa, että nyt kaikkien päivitysten jälkeen peli on jo hintansa arvoinen.
Tässä parin päivän aikana tullut pelattua guest star mode muutamalla uudella dream friendilla (Taranza, Magolor, Susie ja Daroach).
Tuli myös pelattua se heroes in another dimension läpi ja kerättyä 100 sydäntä jotta sai hyvän lopetuksen ja siskokset pelattavaksi jonka jälkeen tuli tietenkin pelattua guest star moodi niillä läpi.
Yhteensä tämän parissa on nyt mennyt yli 25 tuntia.

Siitä plussaa, että kaikki uudet hahmot ja muu on ollut ilmaista.

Captain toad treasure tracker

Tuli viime viikolla pelattua se uusi special episode lisäri läpi ja olihan se hyvä.
Onnistuin myös ymmärtämään koko paketin kuvauksen väärin ja luulin, että tässä on vain viisi kenttää, koska kuvauksessa sanotaan "This paid downloadable content includes 18 new challenges, including five new courses ".
Mutta niitä kenttiä on siis tuo 18, mutta vain viisi on oikeasti uusia ja loput on muunneltuja versioita uusilla tavoitteilla.

Hintaa tällä oli kuutisen euroa ja aikaa onnistuin kuluttamaan n.2.5 tuntia.

No joo, toki uusi Trials kiinnostaa mutta ei tässä ole ehtinyt vielä edes miettiä sen ostamista. Alekoriin taitaa jäädä ja gold-versiona pitäisi vielä saada. Demoa tuli kokeiltua sekä Onella että Switchillä ja vaikka peli toimii hyvin myös Switchillä niin en kyllä ala millään digiliipaisimilla pelailemaan vaikka sainkin demon extreme-kentän läpäistyä myös Switchillä. Selvästi enemmillä virheillä kuin mitä Onella, jolla siis analogiset liipaisimet.

Tuo levelöinnin ongelma nyt jälkikäteen ajateltuna oli myös demossa. Siinäkin piti pelailla välillä haasteita että sai uutta kenttää auki. En tuohon siinä kiinnittänyt huomiota kun ajattelin sen olevan demon ominaisuus esitellä haasteet mutta ikävältä pakottamiselta kyllä kuulostaa. Fusionista toki pelailin melkein kaikki ne kenttien lisätehtävät, joten kyllä noitakin varmasti olisin jauhanut mutta Fusionissakin vasta sitten kun kaikki kentät oli muuten jauhettu tarpeeksi koville mitaleille (eli niille mihin koki pystyvänsä järjen rajoissa).

Jo demossa en pitänyt muutoksista, jotka veivät aikaa itse pelaamiselta, kuten laatikoiden pitkät avaamiset ja ruudulle pomppimiset. Trials on aina ollut peli, jossa pitää päästä heti pelaamaan ja uusiksi ottamisen pitää myös tapahtua välittömästi. Jo sen takia, että niin se on aina toiminut. Ei minua aiemmissa ole hahmon ja pyörän säätäminen haitannut mutta nyt se on turhan pakotettua ja naamalle tungettua. Ja se tosiaan näkyy jo demolla.

Ikävä että menivät huonompaan suuntaan niin monelta kantilta vaikka peruspeli vaikuttaa edelleen pelaamisen arvoiselta.

Juuri siksi kirjoitinkin, että sua saattaa ehkä omat ajatukset kiinnostaa, koska muistan, että sulla ei muutenkaan ollut kiire ostaa tuota joten et varmaan ole seurannut pelin arvosteluita.
Itselle tosiaan se hahmon ja prätkän muokkaus on vaan plussaa, mutta se muiden pelaajien hahmojen väkisin tunkeminen joka radan tuloksiin ei ole.
Mulle trials on ollut fusionista lähtien sitä, että haluan vaan ajaa radat läpi ja kokeilla kuinka hyvin ne menee eikä voisi vähempää kiinnostaa, että joku random tyyppi josta en ole koskaan edes kuullut on mua nopeampi.

Joku ubisoftin edustaja on myös redditissä kirjoittanut, että tiimi kuulemma on tietoinen siitä kuinka paskan vastaanoton nuo sponsori sopimukset on saaneet joten ehkä peli päivitetään niin, että tuota ei ole pakko tehdä.
Itse olen edelleen tasolla 83, koska en jaksa noita enää tehdä ja ne mitä on tarjolla on jo kohtuu ärsyttäviä joten en pääse edes testaamaan extreme ratoja.
Tietenkään track central ratojen pelaaminen ei enää nosta hahmon tasoa kuten fusionissa.

Jos haluat vielä jotain vertailua niin ilmeisesti siitä saa 500xp kun nostaa mitalin kullasta platinaan. Joskus tason 50 jälkeen yhteen tason nousuun vaaditaan 10 000xp ja extreme radat aukeaa tasolla 88. Vaikeimmista sponsori sopimuksista saa 5000xp joten niitä on pakko tehdä ja juuri sen takia jopa trials veteraaneilla on mennyt se n.13 tuntia, että ovat päässeet extreme ratoihin käsiksi.
Ei siis sen takia, että ne olisi niin vaikeita vaan sen grindaamisen takia.

Enkä nyt halua mitenkään mainostaa noita videoitani, mutta olen jo viimeisen vuoden käsikirjoittanut ja editoinut ne niin, että niissä yleensä näkyy se mistä puhun joten ne on lyhyitä 3-5 minuutin videoita ja niistä käy moni asia paremmin selväksi ja on ne ainakin 150% varmuudella parempia kuin vaikka joku tilt jos tuota nyt voi edes kehuna pitää.
Eikä tuo ole mikään mainos senkään takia, koska mä en tienaa noilla mitään. Itseasiassa kaipaan sitä aikaa kun mulla oli joku 200 tilaajaa, mutta usein videon tekeminen on vaan helpompaa kuin pitkä teksti josta pitää koittaa korjailla kaikki virheet pois.

Toki olisin voinut postata jokaisen videon tekstin tänne, mutta se viesti olisi niin julmetun pitkä, että sitä ei kukaan lukisi kuitenkaan.

Kiitti videosta ja infosta, p-j. Ostin tuon Trialsin porukoiden pelikoneelle, joten nyt (ennen seuraavaa Pelaajaa) tiedän etten turhaan hoputa broidia pelaamaan sitä.

Rock Band VR

>2019
>muovikitara

Tämän marginaalisen peligenrenren tuorein edustaja on yksinoikeudella Oculus rift virtuaalilaseille. Tän pelin hankkimiseksi pelaajan on hypättävä monen silmukan läpi. Oculus riftin hankkiminen itsessänsä on iso investointi, mutta tähän peliin se ei riitä. Pelaajalla on oltava sopiva Xbox tai Ps4 kitara, windows 10, itse peli (ostin alesta 20€), kitaraan kiinnitettävä 10 euron oculus hjaimen adapteri (suosittelen) ja (mahdollisesti) Xbox ohjaimen langaton vastaanotin. Tän täytyy olla Harmonixin huonoiten menestynein peli ikinä, sillä en voi kuvitella kuin muutaman tuhannen homo sapienssin omistavan tämän pelikelpoisena. Leaderboard tukee tätä teoriaa. Noh, oculuksen facebook rahoilla tää on varmasti rahoitettu, joten isku harmonixin palleaan oli varmaan pehmoisempi.

Nimestään huolimatta tämä ei ole niinkään rock band, vaan enemmän Guitar Hero. Pelaaja on jäsen "Autoblasters" nimisessä bändissä ja soittaa siinä Rytmikitaraa, jolla vedetään myös kitarasoolot. Pelissä seurataan yleisön päällä vasemmalta oikealle menevää "highwayta". Pelaaja täyttää highwayn erilaisilla "chordeilla", joita on yhteensä seitsemän erilaista, riippuen asennosta, missä sormensa pitää. Peli itse ehdottaa sinulle tiettyihin biiseihin sopivia chordeja, mutta kannustaa selvästi luovuuteen jättämällä valtatien enimmäkseen avoimeksi. Pelissä on neljä vaikeustasoa, joista viimeinen aukeaa läpipeluun jälkeen. "Freestyler", voi soittaa miten lystää, "Rockstar" keskittyy pelkästään "chordicombojen" luontiin. "Virtuoso" vaikeustasolla sormia pitää liikuttaa enemmän ylös ja alas valtatiestä riippuen. "Monster" vaikeustasolla vinkit ja ehdotukset ovat kokonaan piilossa. Pelissä on myös tuttu "overdrive" kerroinmittari ja jonkinlainen hyvien combojen luonnista täyttyvä ylimääräinen mittari, joka palkitsee lisäpisteillä. Kuriositeettinä pelaaja voi katsoa lavalla olevia efektipedaaleja ja kitaran whammybarilla painella niitä. Samaisella whammybarilla voi siirtyä muihin paikkoihin lavaa. Nää on periaatteessa turhia, mutta lisäävät vr pelille tärkeää immersiota. Ollaanhan tässä simuloimassa oikeaa lavalla olemista. Klubien yleisö ja bändin jäsenet ovat vähän mekaanisen oloisia, mutta realisisempia kuitenkin kuin perus Rock bandeissä. Ainakin mun oli helppo immersoitua (varsinkin hyvien biisien aikana) esitykseen, jopa paremmin kuin "gh liven" paikoitellen korniin näyttelyyn.

Biisilista on kuin "best of Rock band", kaikista peleistä löytyy hittejä ja ompahan mukana muutama uusi. Wanhoja tuttuja on muunmuassa "Avenge sevenfoldin - beast and harlot", "Pearl jamin - Alive", "Dragonforcen tililulilili tiedette mikä", "Weezerin - Say it aint so", "Europen - Final countdown" ja "Green dayn - Holiday" Uutuksia löytyy Coldplaylta, Oasikselta, Ghostilta, Paramorelta, Blink-182 ja catfish and the bottleman, suosikit mainitakseni. Tässä on koko settilista. Ja uskokaa tai älkää tässä pelissä on muutama kymmenen delsua, marginaalipeliin marginaalicontenttia siis...
Pelistä löytyy vielä "arcade mod", jossa voi soittaa kaikki pelin kappaleet klassisella tavalla kitaralla. Itse en paria biisiä enempää jaksanut siihen käyttää aikaa, kun voin jonkun wanhoista peleistä pistää konsolilla tulille. Eikä siinä edes soiteta yleisölle.

Överista kikkailusta huolimatta, tai ehkä sen takia Rock band VR on yllättävän hyvä peli. Se on virkistävän erilainen rytmipeli, jossa rokkitähden immersio on luotu paremmin kuin koskaan. Läpipeluun jälkeen sitä tuskin tulee hirveän usein enään käynnisteltyä, paitsi vieraiden viihdyttämiseksi tai hetken fiilistelyyn. Peli myös kärsii rajoittamalla sen vain Oculus storeen ja sen voisi helposti tuoda kaikille muille vr laitteille. Isoin ongelma lienee erilaisten ohjaimien kiinittäminen kitaraan, mutta ainakin Playstation move ja viven "jäätelötötteröt" olisi helppo vain teipata kitaran kaulaan ja antaa palaa. Jos ei halua kympin adaptereita tilailla. Mutta joo, pelatkaa rock band vr jos ikinä tulee tilaisuus ja tulette yhden virtuaalikokemuksen rikkaammaksi. "Kokemus" on se VR lasien tärkein myyntivaltti.

Viikko sitten tuli viimeinkin ostettua Monster Hunter: World ja kyllä se itseen iskee aika mukavasti. 37 tuntia plakkarissa ja paljon on vielä tehtävää maailmassa. Sitten syksyllä tulee uutta DLC:tä, joka tiettävästi kasvattaa pelialueen kokoa merkittävästi, joten taidan pärjätä tämän pelin parissa hyyyyyyyvän hetken.

Vampyr

Eilen tuli tämä saatua päätökseen. Eihän se ollutkaan maannut ostamisen jälkeen kuin likemmäs 6kk hyllyssä.
Alunperinkin tämä kiinnosti, mutta tuli kuitenkin ostettua vasta kun kuulin, että peliin tulee myös helppo vaikeustaso ja sillä tämä tuli myös pelattua.
Mukavasti sai keskittyä tarinaan ja paikkojen tutkimiseen ja taistelu oli vain mukava vaihtelua tuova mauste.
Lisäksi tuolla vaikeustasolla saa myös enemmän kokemusta ihan vaan questien suorittamisesta joten pelin läpäisy hyvänä tyyppinä yhtään siviiliä tappamatta on myös helppoa. Toisaalta juuri tuosta johtuen kyseinen saavutus on mahdotonta saada tuolla vaikeustasolla jos niistä sattuu välittämään.

Tarina oli kiinnostava vaikka en pahemmin edes vampyyreistä välitä ja varsinkin epidemian aiheuttaja tuli täysin puskista.
Sivutehtävät on yleensä perus fetch questeja, mutta niihinkin liittyy yleensä jotain pientä tarinaa joka riittää itselle ja näyttäähän pelin kadut varsin komeilta ainakin one x:lla. Muutenkin pelin kartta on aika sopivan kokoinen joten fast travelin puute ei päässyt ärsyttämään.

Oikeastaan ainoa oikeasti ärsyttävä asia oli jatkuva immersion rikkoontuminen.
Vampyyrin metsästäjät huomaa jo 20 metrin päästä, että olet vampyyri, mutta kukaan muu ei vaikka äijä on kalpea, naama täynnä pinnassa olevia verisuonia ja silmän valkuaiset on punaiset. No mitäs pienistä.
Ne ei kiinnitä edes silloin mitään huomiota jos pelastat jonkun joka on toisen vampyyrin vangitsemana ja taistelussa käytät kaikkia kykyjä suoraan niiden naaman edessä.

edit:

Pari päivää sitten tuli pelattua switchilla white night.
Alunperin peli on julkaistu jo 2015 pc:lle ja löytyy myös boxille ja pleikkarille.

Pelihän yhdistelee varsin tyylikästä mustavalkoista visuaalista tyyliä vanhempaan survival kauhuun.
Pelissä on siis vanhojen resident evil pelien tapaan staattiset kamerakulmat ja halutessaan voi käyttää myös ns. tankki ohjausta.
Taistelua ei ole ollenkaan vaan kartanossa olevia haamuja voi juosta vain karkuun ja henki lähtee välittömästi jos ne saa kiinni. Ainoastaan hehkulamppujen valo tappaa ne joten peli keskittyykin enemmän pulmien ratkomiseen ja usein etenemisen tiellä onkin haamu joka vahtii tarvittavaa esinettä tai ovea joten jostain pitää saada valot päälle.

Tunnelma on paikoitellen kyllä kohdillaan ja kun pimeydestä paljastuu haamu joka kirkaisee ja lähtee perään niin selässä meni kylmät väreet ja oli pakko päästä aika helvetin äkkiä karkuun. Valitettavasti staattiset kuvakulmat pilasi usein tuon joten hetken päästä otettiin homma uudestaan.
Vaikka useamman kerran kuvakulmat tuntuu vaihtuvan kohtuu typerästi niin en silti kokonaan peliä syytä sillä itse en vaan enää jaksa tuota mekaniikkaa muutenkaan. Kun ekan ressan remake tuli ps+ peliksi niin jaksoin pelata sitä vartin kunnes jatkuvasti vaihtuvat kuvakulmat ylitti sietorajan.

Toinen asia joka ärsytti ja josta syytän peliä on rajalliset tulitikut joka on se ainoa valonlähde kartanoa tutkiessa.
Hahmo voi pitää niitä vain 12kpl kerrallaan mukana ja joskus äijä ilmeisesti polttaa näppinsä heti tikun syttymisen jälkeen ja sammuttaa sen. Tämä ei siis ole bugi vaan ihan oikea ominaisuus.
Steamin foorumeilta selvisi, että ilmeisesti tulitikut ilmestyy takaisin ainakin tallennus huoneisiin jos ne pääsee loppumaan, mutta se ei paljon lohduta kun ilman niitä ei oikeasti näe mitään.
Pari kertaa tuli tilanne jossa mulla oli enää kaksi tikkua jäljellä eikä mitään hajua mihin pitäisi seuraavaksi mennä. Välillä jotain pulmaa ratkoessa niitä saattaa palaa useampia joten tuossa tilanteessa päätin mennä tsekkaamaan netistä mihin huoneeseen pitää seuraavaksi suunnistaa.

Tämä tuli helmikuussa ostettua eshopin alennuksesta 3e hintaan ja oli tämä kyllä sen arvoinen eikä muutenkaan tullut tunne, että pelaaminen olisi ollut ajan haaskausta ja aikaakin meni viitisen tuntia.
Jos ei koe, että mainitsemani ongelmat ovat juuri itseä häiritseviä vikoja niin kannattaa laittaa nimi talteen ja ostaa jostain alennuksesta joskus.

Tuossa vielä switch up arvostelu

edit:

Tuli pelattua switchilla metagal. Ilmeisesti peli on tullut jo reippaasti aiemmin pc:lle, mutta konsoli versiot tuli vasta vajaa kuukausi sitten.
Kyseessähän on aivan suora megaman klooni. Aluksi valitaan neljästä kentästä ketä vastaan lähtee taistelemaan ja pomon voitettuaan saa tämän kyvyn itselleen.
Kenttien design on myös varsin retroa sillä ekaa kertaa niitä pelatessa äkkikuolemilta ei voi välttyä. Jossain arvosteluissa ollaan valitettu kuinka halpamaisia jotkut kuolemat on, mutta ihan samanlaista oli vanhoissa megaman peleissä myös ja silti niitä pidetään edelleen klassikkoina.
Lisäksi tässä on loputtomat elämät ja kentän pituudesta riippuen checkpointeja on kaksi tai kolme. Lisäksi pelistä löytyy vielä kerättäviä rattaita joita käyttämällä voi jatkaa suoraan siitä "huoneesta" jossa henki lähti.

Mulla on kohtuu matala sietokyky samojen kohtien uudelleen hinkkaamiselle eikä tämä alkanut silti ärsyttää missään vaiheessa.
Kontrollitkin toimii hyvin ja peli näyttää ja kuulostaa myös ihan kivalta ja hintaahan tällä on vain 5e.
Saavutusten ja trophyjen kerääjille tässä on myös äärimmäisen helppo platina / 1000gs. Tarinaa ei tarvitse edes läpäistä tuon saadakseen.

Budget gamerin arvostelu

Olen varmasti yksin mielipiteeni kanssa, mutta itselle tämä oli ihan yhtä hyvä mitä nes megamanit ellei jopa parempi tuon continue systeemin ansiosta ja lisäksi pomoilta saatavissa aseissa ei ole ammusmäärää vaan ne täyttyy takaisin hetken kuluttua joten kaikkia kivoja kykyjä voi ja myös täytyy käyttää ilman pelkoa siitä, että pomo matsissa ammukset on loppu.

Eipä ole tänne pitkään aikaan ole mitään tullut kirjoiteltua (viimeksi kaiketi syksyllä 2017) joten tässä jotain mietteitä viimeisen 1,5 vuoden aikana on tullut pelattua:

Hitman- sarja (2000-2016)

Eli tosiaan kaikki Hitman pelit tätä uusinta viime vuona ilmestynyttä Hitman 2:sta lukuunottamatta tuli pelattua n. puolen vuoden aikana. En nyt viitsi ykityiskohtaista kuvausta jokaisesta pelistä vääntämään, mutta sanotaanko vaikka näin että jos sarjan pelit eivät ole entuudestaan tuttuja ja haluaisit tietää mitkä pelit ovat enää nykyään pelaamisen arvoisia/vanhentuneet, niin sanotaanko vaikka näin:

Kuten arvata saattaa niin sarjan kolme ensimmäistä peliä, (eli Hitman: Codename 47, Hitman 2: Silent Assassin ja Hitman: Contracts) eivät kovin hyvin ole aikaa kestäneet jos v.2016 Hitmaniin verrataan, eli näitä ei voi suositella kuin oikeastaan niille jotka haluvat kokea sarjan alusta lähtien ja nähdä miten pelisarja on kehittynyt. Hitman 2: Silent Assassin oli näistä kolmesta vanhimmasta kuitenkin selkeästi paras, vaikka sinne joukkoon onkin myös eksynyt ehkä sarjan ärysttävin bugi. Codename 47 onnistui ehkä aikanaan erottumaan massassta mutta nykyään se on älyttömän kömpelö ja ruma peli. Contracts voisi olla näistä kolmesta muuten paras, mutta se vain ikävästi kierrättää samoja tehtäviä/kenttiä alkuperäisestä Hitmanista, joskin paranneltuina versioina.

Sitten nämä kolme jälkimmäistä eli Blood Money, Absolution ja v.2016 peli ovatkin kaikki ehdottomasti pelaamisen arvoisia, vaikka Absolutionia onkin fanien toimesta sarjan mustaksi lampaaksi haukuttukkin ja osittain ihan aiheesta. Absolution on siis sarjan tarinavetoisin peli, mutta myös lineaarisin. Myöskään valeasuista ei ole Absolutionissa juurikaan hyötyä, joten Absolution on monella tapaa peli jossa vain peliatavasta riippuen joko räiskitään tai hiiviskellään kyyryssä kentät läpi.Omasta mielestäni peli on kuitenkin ihan pelattava ja jopa varsin viihdyttävä, vaikka Hitman sarjan muista peleistä paljon poikkeaakin.

Sarjan parhaat pelit ovat kuitenkin selkeästi vuoden 2006 Blood Money ja 10 vuotta myöhemmin alunperin episodipohjaisena ilmestynyt "reboot". Näissä peleissä eri vaihtoehtoja kohteiden salamurhaamiseen löytyy selkeästi eniten ja kenttäsuunnittelukin on sarjan parhaimmistoa. Etenkin vuoden 2016 pelistä tuntuu löytyvän enemmän vaihtoehtoja kuin muista peleistä yhteensä ja suurin osa kentistä on julmetun hyvin suunnniteltuja. Etenkin Hitman 2016 Pariisin ja Italian Sapienza kentät nousivat heittämällä omien suosikkikenttien parhaimmistoon. Vaikka kenttiä on pelistä löytyy vain ne 6 kappaletta (+harjoituskentät siihen päälle), niin jokaisessa kentässä riittää melkeimpä yhtä paljon nähtävää, tekemistä ja tukitttavaa kuin aiemmissa peleissä yhteensä (hieman liioitellusti)

Eli jos Hitman sarjan peleistä voi jotain erityisesti suositella niin vuoden 2016 "reboottia" ja olettettavast sen jatko-osaa ehdottomasti, mutta kyllä Blood Money ja tietyin varauksin myös Absolution ovat vieläkin varsin viihdyttäviä pelejä. Kolmea ensimmäistä osaa voi suositella tosiaan vain niille jotka ovat enemmän sarjan historiasta kiinnostuneita.

Kertyneet pelitunnit (Steamista otetut)

Hitman Absolution: 250 tuntia
Hitman 2016: 370 tuntia

Eli ainakin jos noista kyseisistä peleistä haluaa kaiken tehdä ja saavuttaa ne parhaimmat Silent Assassin pisteet, niin pelattava ei kylllä ihan heti lopu kesken.

Peter Jackon's King Kong

Tuossa kun taannoin saimme uuden Kong-elokuvan, päätin myös viimein katsastaa v.2005 julkistetun Peter Jacksonin ohjaaman Kongin ja sen pohjalta tehdyn pelin, joka siis oli myös yksi Xbox 360:n julkaisupeleistä. Peliä kehuttiin aikanaan varsin onnistuneena lisenssipelinä ja sitä se toki onkin, joskin tässäkin tapauksessa ei voida puhua kovin hyvin vanhentuneesta pelistä. Kyllä tuon mielellään kertaalleen läpi pelaili ja helpot 1000 Gamerscorea keräsi siinä sivussa, mutta kuten itse leffa, myös mielestäni peli ovat varsin helposti unohdettavaa kertakäyttöviihdettä.

Far Cry Classic

Alkuperäinen Far Cry on edelleen yksi kaikkien aikojen suosikkipeleistäni, jonka pariin on aina silloin tällöin tullut palattua, viimeksi Classic-konsoliversiota (jota ei enää edes ole saatavilla muuten kuin The Wild Expeditionin mukana tulevan latauskoodin muodossa).Ja täytyy sanoa, että samoin kuin alkuperäisen Crysiksen kohdalla, niin myös alkuperäinen Far Cry maistui huomattavasti paremmin PC:llä pelattuna.Kyseessä kun tuntuu olevan erittäin halvalla ja nopeasti kasaan kyhätty konsoliporttaus jossa grafiikka on alkuperäistä PC versiota huomattavasti rujompaa ja fysiikkamoottoriakin on karsittu.

Kyllähän tuon nyt konsolillakin läpi pelasi, mutta tosiaan kyllä nämä Far Cryn ja Crysiksen konsoliversiot kannattaa jättää omaan arvoonsa ja pelata ne alkuperäiset pelit PC:llä jos kiinnostusta on.

Kingdom Hearts 2.5 Remix

2017 keässä tuli 1.5 Remix kokoelma pelailtua läpi ja viime kesänä oli sitten 2.5 Remixin vuoro. Kokonaisuutena parempi paketti kuin 1.5 Remix, sillä sekä Kingdom Hearts 2, että Birth By Sleep-esiosa olivat parempia pelejä kuin alkuperäinen Kingdom Hearts ja Chain of Memories niin juonensa kuin myös pelimekaniikan puolesta. Lisäksi paketistä löytyy Re:Coded pelin välianimaatiot, mutta ne nyt eivät juuri mitään lisäarvoa pakettiin tai pelisarjaan tuo, joten hyvä vain että itse varsinaista Re:Coded peliä ei ympätty mukaan.

Vaikka KH2:n ja Birth by Sleepin parissa tulikin viihdyttyä kymmeniä tunteja ja paketista kaikki trophyt kerättyä, niin mitään suurempaa Kingdom Hearts fanitusta tämä ei saanut aikaan, eikä tässä sarjan kolmannen osan pariin ole vielä mitään kiirettä. Mutta ompahan sarja nyt tullut korkattua ja tästäkin sarjasta nyt jonkinlainen mielipide muodostunut. Kingdom Hearts peleissä on kieltämättä oma erikoinen viehätyksensä, mutta itse en niitä kuitenkaan mihinkään erityiseen klassikkoasemaan nostaisi johtuen ylidraamattisesta ja siirappisesta dialogista/juonesta, sekä hieman turhan simppelistä taistelumekaniikasta, vaikka tuota oltiin hieman KH2:ssa ja Birth By Sleepissa onnistuttu monipuolistamaan ja etenkin jälkimmäisen pelin kolme eri hahmoa olivat ominaisuuksiltaan, pelattavuudeltaan ja juonenkuljetukseltaan kuitenkin riittävän erilaisia,jotta pelin jaksoi kaikilla kolmella hahmolla pelata läpi.

Ehkä suurimmat ärsytyksen aiheet olivat platinan tavoittelussa ärsyttävät minipelit ja gummi-ship tehtävät joiden kanssa tuli kyllä kiroiltua....muuten peleistä jäi kyllä ihan ok-fiilikset, mutta kuten todetua itse en Kingdom Hearts pelejä mihinkään klassikkoasemaan nostaisi, eikä minusta näiden pelien myötä tullut mikään KH-fani. Kyllä se kolmas osakin varmaan tulee vielä joskus korkattua, mutta tosiaan mikään kiire sen pariin ei ole.

Pelailut osa 2

Far Cry 2

Vaikka tosiaan alkuperäinen Far Cry on yksi kaikkien aikojen suosikkipeleistä, niin pelin jatko-osien kimppuun ei ikinä ollut mikään hoppu ja Far Cry 2 tulikin korkattua vasta nyt, 10 vuotta pelin julkaisun jälkeen.

Far Cry 2:n oli siis Xboxin/Xbox 360:n Predator ja Extinction pelejä lukuunottamatta (taisi sinne joku Wii-raideräiskintä sekoilukin mahtua) Ubisoftin varsinainen Far Cry peli, kun sarjan oikeudet olivat alkuperäisen pelin luoneelta Crytekilta ostaneet. Far Cry 2sta verrattiin aikanaan luonnollisesti suoraan samaan aikaan työstettyyn Crysikseen ja tämä näkyy mielestäni varsin hyvin siinä, kuinka peliä on työstetty tekniikka/grafiikka edellä, eikä niinkään juonen ja hahmojen ehdoilla. Toki ovathan Far Cry pelit aina olleet visuaallisesti komeaa katseltavaa, mutta YT:n puolelta löytyvistä vertailuvideoista on hyvin nähtävissä miten Far Cry 2:ssa kiinnitettiin huomiota pieniinkin yksityiskohtiin pelin fyysikassa/efekteissä jne, mitkä sitten myöhemmistä Far Cry peleistä karsittiin pois. Teknisesti/grafiikan puolesta Far Cry 2 onkin vanhentunut yllättävän hyvin kun ottaa huomioon että kuitenkin puhutaan 10 vuotta vanhasta pelistä ja etenkin pelin paljon hehktusuta osakseen saaneet tuliefektit ovat edelleen osittain jopa parempia kuin sarjan uusimmissa osissa. Etenkin vakuutuin edelleen siitä miten tuli lähtee leviämään sääolosuhteista riippuen, kova tuuli saa tulen leviämään nopeammin. Ajoittain jäin jopa ihailemaan tulen leviämistä ja muutenkin fiilistelemään Afrikkaan sijoittuvan pelin maisemia.

Samaa tosin ei voi sanoa pelin suunnittelusta noin muuten sillä juoni on ohuen ohut, hahmot totaalisen unohdettavia ja tehtäväsuunnittelukin varsin laimeaa, etenkin sivutehtävien osalta. Far Cry 2:ssa ei myöskään villieläimillä ollut vielä samaa suurempaa roolia kuin Far Cry 3:sta alkaen. Ne paljon parjatut jokapuolella vastaan tulevat vihollisten jeepit ja tarkastuspisteet eivät itseäni loppupeleissä niinkään paljon häirinneet etenkin kun pelin pikamatkustusta oppi käyttämään. Toki on hieman ärsyttävää että näitä vihollisten asemia ei saa puhdistettua lopullisesti vaan aina ne viholliset ilmestyvät tyhjästä takaisin. Toisaalta tämä taas tekee koko pelialueesta ja Afrikasta aiheeseen sopivasti hieman lohduttoman ja armottoman paikan missä et juuri voi rauhassa mennä minnekkään ilman että luotisuihku sataa niskaan. Samaa asiaa ajavat myös käytössä kuluvat, jumittavat ja jopa tuhoutuvat aseet, sekä aikaajoin pelaajaa vaivaa malaria, johon pitää myös osata hakea ajoissa lääkitystä niitä (tylsiä ja itseääntoistavia) sivutehtäviä suorittamalla.

Eli sanottakoon että siitä missä Far Cry 2:ssa tykkään on sen visuaalinen anti, sekä "realismi", siinä missä sarjan myöhemmät osat menivät (sen mitä niistä olen nähnyt ja lukenut) jopa liioittelun puolelle Vaasin, Pagan Minin ja Joseph Seedin kaltaisten pahisten kanssa. Toisaalta taas Far Cry 2:n suurimmat hiekkoudet ovat ehdottomasti sen tylsä tehtäväsuunnittelu, olematon juoni ja täysin unohdettavat hahmot, mutta jokatapuaksessa Far Cry 2 näyttää jakavan monien sarjan fanien mielipiteet, toiset tykkäsivät enemmän pelin "realistisemmasta" maailmasta, toiset taas alkoivat pitää sarjasta vasta kolmannen osan myötä. Itse en siis sarjan myöhempiä osia ole vieläkään pelannnut, mutta sen mitä niistä olen nähnyt ja lukenut, niin olisin toivonut sarjan kyllä lisäävän mielenkiintoisempia hahmoja, mutta pysyvän samalla myös hieman "hillitympänä".

Far Cry 2 on monella tapaa (Puhan sanoja lainaten joka aikoinaan tästä vaihtoehto arvostelun kirjoitti) hiomaton timantti joka olisi voinut olla paremmalla tehtäväsuunnitelulla ja mielenkiintoisemmalla juonella/hahmoilla varustettuna olla huomattavasti parempi peli, mutta kyllä siitä ihan viihdyttävää pelattavaa näinkin irtosi ihan riittävästi. Gamerscoren tavoittelijoille mainittakoon että pelin achievementteja vaivaavat moninaiset bugit ja itse joudunkuin ottamaan vielä uusintakierroksen ennenkuin kaikki yksinpelin saavutukset oli kerätty ja moninpeli-gridnin osalta homma on vieläkin kesken. Mutta kyllä, Far Cry 2:n moninpeli on vielä pystyssä tänäkin päivänä, tosin siinäkin on ajoittain ollut ongelmia kokemuspisteiden tallennuksen kanssa, mutta nämä ongelmat ovat tainneet olla siellä Xbox Liven/Microsoftin päässä ja ovat koskeneet muitakin vanhempia pelejä. Jokatapauksessa ei mikään helpoin ja nopein 1000 GS/Platina tapaus tämä.

Sonic the Hedgehog 4: Episode 1

Sonic sarjan pelien laaduilla ei tunnetusti viimeisten 10 vuoden aikana ole paljon juhlittu, mutta Sonic 4: Episode 1 ja II eivät kuitenkaan sieltä huonoimmasta päästä tainneet olla. Itse olin aiemmin pelannut kolme alkuperäistä Soncia sekä Sonic & Knukclesin Xbox Live Arcaden valkimoista pelannut läpi, ja kyllähän Sonic 4: Episode I jatkoi pitkälti alkuperäisten pelien jalanjäljissä, joskin hieman modernimman grafiikan kera. Sonic 4:sta on oikeastaan vaikea keksiä sen kummempaa sanottavaa kuin että se tarjoilee vanhaa tuttua ja turvallista Sonicia, mutta peli on valitettavan lyhyt eikä tarjoile kuin 4x3 kenttää ja käytännössä kentät on nopeasti pelattu läpi yhdessä illassa. Toki sitten jos tästäkin sen täydet 200 GS haluaa kerätä, niin joutuu kyllä huomattavasti enemmän aikaa käyttämään kenttien läpäisyyn, mutta itse en jaksanut. Kun ottaa huomioon että Episode II julkaistiin vasta 2 vuotta myöhemmin, niin olisiko ollut kuitenkin järkveää julkaista nämä kaksi episodia samassa paketissa...

Sly 2: Band of Thieves (HD Remaster)

Siitä taitaa olla jo muutama vuosi aikaa kun alkuperäisen Slyn HD-remasteroidun version PS3:lla pelasin, joten en tässä juuri tarkkaa vertailua ensimmäisen osaan voi tehdä kun en ensimmäisestä osasta juuri muuta muista kuin että hyvä peli, mutta ei paljon muuta.

Sly 2 tuntui kuitenkin jäi kenties hieman positiivisemmat fiilikset, sillä pelin kentät ovat varsin avoimia, tehtäväsuunnitelu hyvää ja pelattaviakin hahmoja 3, joten kyllästyminen ei päässyt missään vaiheessa iskemään. Monissa vanhemissa 3D-tasoloikissa kamera on usein se suurin ongelma, ja vaikka välillä näin oli myös Sly 2:n kanssa, niin suurimmilta osin tämä ei pelattavuutta rasittanut. Myös pelin sarjakuvamainen ulkoasu on kestänyt aikaa varsin hyvin vaikka hahmomallit nyt varsin kököiltä nykyään näyttävätkin.

Kaikkiaan ei pelistä juuri mitään pahaa sanottavaa löydy ja helppo onkin ymmärtää miksi se on yksi niistä kaikkien aikojen arvostetuimmista ja rakastetuimmista PS2-peleistä. Platinum-Trophyn saaminen ei sekään mitään suurta tuskaa vaatinut. Tästä seuraavaksi sitten kolmannen osan kimppuun.

Starcraft II: Legacy of the Void

Starcraft II-trilogia tuli myös viimein pelattua loppuun Legacy of the Voidin myötä. Peli on varmaa Blizzard laatua, mutta valitettavasti kuitenkin Starcraft II-trilogian heikoin osa ainakin mitä juoneen tulee. Se on varsin yllätyksetön ja tylsä ja etenkin pelin lopusta voi olla montaa mieltä. Itse olisin toivonut Blizzardilta hieman enemmän panostusta kun kuitenkin kyseessä oli trilogian päätös ja samalla koko v.1998 alkaneen saagan päätös ja seuraavaa Starcraftia saadaankin varmaan odottaa ainakin +10 vuotta.

Kampanjan rakenne toki noin muuten on hyvä ja noudattaa pitkälti Wings of Libertyn ja Heart of the Swarmin toimivaksi osoittautunutta linjaa, jossa tehtäviä voi suorittaa suhkot vapaassa järjestyksessä, sekä valita yksiköiden eri päivityksistä ja Spear of Adun-aluksen erikoisominaisuuksista, joista monet ovat varsin hyödyllisiä etenkin vaikeustasoista vaikemalla pelattuna.

Myös jälkikäteen DLC;nä lisätyt Nova Covert Ops tehtävät tuli pelailtua läpi, sekä moninpeliä hieman kokeiltua. Covert Ops-minikampanja on sekin hyvää, tuttua ja turvallista Blizzard laatua jossa Novan (jonka oma peli, Starcraft: Ghos ei ikinä valmistunut) edesottamuksia omilla pienillä pelillisillä jipoulla höystettynä, jonka ansiosta minikampanja eroaakin mukavasti trilogian pääkampannjoista. Moninepelistä sanottakkoon sen verran että turpaahan siellä tuli otettua kunnolla, etenkin kun peli typerästi sijoitti minut Gold tai Platinum-liigaan vain parin voitetun matsin perusteella.Pelin custom-pelejä/modeja en jaksanut kokeilla, (Warcraft III: Reforgen parissa niitä tuleekin sitten varmasti pelattua), mutta pelin co-op tehtävät kyllä kiinnostaisivat, jos vain niihin jostain jonkun kaverin onnistuisi löytämään.

Kaiken kaikkiaan Starcraft II trilogia on ehdottomasti kuluneen vuosikymmenen parhaimpia RTS pelejä, joita ei kyllä liikaa ole valitettavasti nähty, vaikka onneksi nyt Warcraft III tosiaan saa remasteroidun version ja Microsoft herätti Age of Empires sarjan henkiin. Legacy of the Voidilta olisin kuitenkin toivonut vahvempaa lopetusta trilogialle, tyydyttävää lopetusta kun ei oikein meielstäni saatu ja pelin loppu tuntui hyvinkin geneerisen yllätyksettömältä ja tylsältä. Toivottavasti se Starcraft III sieltä joskus vuosien päästä vielä saadaan tätä sarjaa jatkamaan, mutta myöskin jonkin muun genren (FPS, RPG, MMO) edustaja Starcraft nimellä kyllä kelpaisi.

Luigi's Mansion (3DS)

Luigi's Mansion, tuo vanha GameCube "klassikko" julkaistiin uudellen viime vuonna 3DS:llä, jolla en pitkään aikaan ollut pelannut mitään. Peli on ehkä aikoinaan GameCuben alkuvuosina ollut vaikuttavampi tapaus, mutta itse en tästä saanut oikeastaan sen enempää irti kuin että "ihan kiva" peli, mutta ei sen enempää. Omaan makuun peli on hieman turhan simppeli, eikä sen paremmin herätä tunteita suuntaan tai toiseen. Vaikka erilaisten kummisten "imuroimiseen" on omat konstinsa, niin vaihtelua pelattavuudessa tai kenttädesigninssa ei yksinkertaisesti ole riittävästi. Kuten sanottu ehkä tämä oli kovempi juttu silloin v. 2001 GameCubin julkaisupelinä, mutta itse odotan kyllä Luigi's Mansion 2:lta ja tulevalta kolmennalta osalta huomattavasti parempaa ja monipuolisempaa pelattavaa.

Mutta siinäpä taas sitä omaa backlogia tuli hieman (tuskallisen hitaasti) purettua.

Resident Evil: Code Veronica X (Xbox 360, emuloituna Onella)

Nyt on tämäkin ressukka pelattu ja olihan se aika ristiriitainen tapaus. Pelin alkeellinen 3D grafiikka on siedettävää, hahmomallit on ainakin hieman parempia kuin vaikka shenmuessa. Itse pelasin Xbox 360 version pelistä Onella, mikä on käytännössä Code veronica X hieman paremmilla resoluutioilla. Jostain kumman syystä ovien avautumisia ei pystynyt skippaamaan, joka vähän ärsytti, kun pelissä on paljon edessuntaas juoksua. Ääninäyttely on taattua ressalaatua ja Steve varsinkin yksi ärsyttävimmistä ressahahmoista mitä tiedän. Silti, kuten täällä on kehuttu musiikki on hyvää, varsinkin osissa tallennushuoneita. Ja toisaalta pidin pelin haastavuudesta. Tyrantti meni kolmannella ja loppubossi yllättäen kuolematta. Vaikka myönnettäköön että selasin jossain jumittamiskohdissa ohjeita. Nimittäin niitä Ressasuomeksi läpipeluuohjeita, jotka nykyään tuntuivat aika korneilta.

Kaikenkaikkiaan ihan All right ressa. Näistä pääressoista kutosen jälkeen huonoin, mutta pakko tietysti pelata jos sarja kiinostaa. Näin sopivasti kakkosen jälkeen oli kiva nähdä mihin pinteeseen Claire itsensä löytää. Ja jos tästä tehdään joskus laadukas remake, niin ostaisin epäröimättä.

Tänään tuli saatua persona q2: new cinema labyrinth päätökseen ja olihan siinä tekemistä sillä aikaa meni 61 tuntia ja kolme sivutehtävää jäi tekemättä. Saatoin myös muutaman missata.
Kokonaisuutena parempi mitä eka PQ vaikka ekat kaksi aluetta oli aika ankea fiilis ja varsinkin kultaiset viholliset aiheutti turhautumista.
Ennenhän noilta sai vain paljon expaa ja rahaa ja mokomat yleensä karkasivat ellei saanut tuotettua tarpeeksi nopeasti vahinkoa. Tässä noiden tappamisesta saa aina uuden personan ja ainoa nopea tapa tuhota ne on all out attack joka ei tietenkään onnistu ellet löydä vihollisen heikkoutta, joka on alussa aika vaikeaa kun omat personat kattaa vain muutaman elementin.
Lisäksi noiden hyökkäykset tekee kunnolla kipeää ja jokainen noista reagoi johonkin elementiin holy wrath loitsulla joka aiheuttaa jokaiselle hahmolle strength, magic ja agility bindin.

Kolmannen alueen kohdalla peli alkoi maistumaan paljon paremmin, koska valikoimista löytyi oikean elementin hyökkäys jokaiseen tilanteeseen ja lisäksi Aigiksen aigis shield kyky yhdistettynä all guard kykyyn oli hemmetin hyvä.
Tuon jälkeen ainoastaan neljäs alue turhautti, koska se oli venytetty liian pitkäksi.
Alueet on jaettu eri elokuviin ja yhteensä niitä on viisi erilaista ja yleensä labyrintin kerroksia on neljä + pomo.
Nelos alueella oli kuitenkin kuusi kerrosta ennen pomoa joka oli aivan liikaa, koska edes maisemat ei vaihtuneet.

Muuten peli on sitä samaa mitä edellinenkin eli luolastoissa liikutaan ekasta persoonasta kuvattuna ruutu kerrallaan ja kartta pitää piirtää itse tai sitten sen voi laittaa automaatille. Toki tuolloinkin pitää itse laittaa ikonit ovia, katkaisijoita ja muita varten.
Nyt karttaruudusta löytyy myös erillinen valikko johon voi laittaa kuusi eniten käytössä olevaa ikonia joten niiden käyttö on nopeampaa. Taisteluakin ollaan muutettu ja nyt all out attack tehdään kuten perus persona peleissä eli kun kaikki viholliset on saatu maahan joko hyödyntämällä niiden heikkouksia tai sitten critical osumalla.
Aina kun hahmot hyödyntää vihollisen heikkoutta niin saa boost moodin jolloin seuraavalla vuorolla kaikki kyvyt on ilmaisia. Toki jos hahmo ottaa osuman ennen omaa vuoroa niin boostin menettää.
Nyt myös jokaisella hahmolla on sub persona ja HP/SP pojot palautuu automaattisesti aina kun labyrintista palaa takaisin leffateatteriin.

Vaikeustasoja on viisi aina safety tasosta riskyyn. Safety tasolla ei voi epäonnistua sillä jos taistelussa lähtee koko tiimistä henki niin homma jatkuu juuri siitä mihin jäätiin ja kaikki saa täydet HP/SP pojot. Risky taso edustaa sitä toista ääripäätä eli Joker on pakko pitää tiimissä ja jos siitä lähtee henki niin se on välitön game over.

Suosittelen kyllä persona faneille varsinkin jos persona 3,4 ja 5 on pelattuna. Tässähän on myös persona 3 portablen päähahmo mukana ja sekin on tehty hauskasti sillä p3p:ta kohdellaan tavallaan omana juttunaan. Päähahmo kyllä tuntee kaikki persona 3:n tyypit, mutta kukaan niistä ei tunnista tätä.
Ekan persona Q:n pelaamista ei vaadita sillä tämä ei missään vaiheessa viittaa sen tapahtumiin.
Niin ja tämähän on sitten vain japaniksi ääninäytelty, mutta yllättäen tuo ei haitannut ollenkaan.

Tässä vielä hyvä video: Why You Should Care: Persona Q2

Mutant Year Zero: Road to Eden

Loistava peli kerta kaikkiaan. Vastaavasti uusi XCOM jäi kesken ja vaikka ehkä suurin syy oli se typeryys, että aloitin sen liian vaikealla, niin tämän vetäisin silti läpi kaikkein vaikeimmalla heti kättelyssä. Todella haastava mutta hyvällä tavalla. Lisäksi tämän erottaa aiemmin mainitusta se, että taistelukenttiä voi vapaasti tutkia ennen yhteenottoa, kunhan pysyy vihollisten näkökentän ulkopuolella. Seikka, joka avaa myös todella hienot mahdollisuudet asetella pelihahmot sekä varusteet juuri kyseistä yhteenottoa ajatellen. Realististahan se ei ole mutta paljon tyydyttävämpää ja viihdyttävämpää pelillisesti kuin se, että XCOMissa menee täysin väärillä/alivarustetuilla hahmoilla väärään paikkaan.

Lisäksi tuon tutkimisen ohella tässä on toinenkin "stealth"-ominaisuus, nimittäin jos haastetut vastustajat hoitelee äänettömästi yhdellä kierroksella, eivät muut kentän viholliset tiedä asiasta yhtään mitään. Tähän pääsee joko äänettömillä aseilla tai sitten käymällä taistelut paikassa, joka on tarpeeksi kaukana muista vihollisista eli kuuloetäisyyden ulottumattomissa.

Peli on myös melko pitkälle rakennettu tätä ajatellen, sillä todella paljon olisi saanut jauhaa ja hinkata jos ei olisi ensin hoidellut suurta osaa yksittäisistä ja heikommista vihuista pois ennen pakollisia isompia joukkoja.

Tähän päälle mielenkiintoinen maailma (tapahtuu Ruotsissa jonkinlaisen apokalypsin jälkeen), mutanttieläimet, monipuoliset & -käyttöiset kyvyt sekä hyvä tarina, niin hakkaa helposti XCOMin ja parikin.

Netistä myös luin, että XCOM-veteraaneillakin on ollut tämän kanssa vaikeuksia. Johtunee nimenomaan siitä, että tässä on tosiaan vähän pakko karsia porukkaa ensin vähemmäksi ennen isompia sotimisia eikä se XCOMeistakaan tuleva sotataito yksinään riitä. Joku voi toki pitää tuollaista jopa pakkopullana mutta itse pidin todella paljon tästä.

Olisin ehdottomasti ostanut pelin jo ensimmäisten kenttien jälkeen mutta demoa tästä ei ollut saatavilla. Nyt meni Game Passin kautta testaamiseksi ja sitä kautta koko pelin pelaamiseksi. Heinäkuussa tulevan lisäosan ajattelin kyllä ehdottomasti ostaa, sillä nälkä todellakin jäi.

Snake Pass

Sama homma kuin yllä, eli Game Passin kautta testiin. Ensimmäisen maailman perusteella ehdottomasti olisi mennyt tämäkin hankintaan. Itse asiassa jo parin kentän jälkeen olisin voinut raottaa kuvitteellisen kukkaron kuvitteellisia nyörejä.

Pääsin aika äkkiä hommaan sisään vaikka kuvittelin että käärmettä olisi vaikea ohjata mutta mitä vielä. Varsin yksinkertainen systeemi. Yksi kolikko on tähän mennessä ollut oikeasti enemmän työn takana mutta muut on tullut saatua aika helposti. Tosin parista kentästä on kokonaan tietämättä missä 1-2 kolikkoa on, sekä tietenkin koko loppupeli kokematta, mutta ensimmäisen maailma perusteella ei vaikuta vielä mitenkään liian turhauttavalta. Sopivan haastavan oloinen, sekä pirteä ja erilainen "tasohyppely" ilman hyppelyä.

---

Harmi että demoja tulee niin vähän nykyään peleistä. Tässäkin heti kaksi peliä, jotka olisin hyvin varmasti ostanut demon perusteella. Näiden lisäksi latasin Game Passista seitsemän muuta peliä testiin/pelaukseen. Joo, oli siellä Forza Horizon 4 myös, joka on itselle varma ostos mutta kun sen pariin ei ikinä ole kiire kun aiempikin tuntuu aina jäävän kesken seuraavaan siirtyessä.

Pari pienempää indie tuotosta vaihteeksi.

Tänään tuli pelattua double cross switchilla.
Varsin mainio tasoloikka ja visuaalinen puolikin miellytti silmää.
Perus hyppimisen lisäksi käytetään energiasädettä jolla voi tarttua tiettyihin kohtiin ja näin saa lisää vauhtia ja korkeutta hyppyihin ja samalla välineellä voi myös napata vihujen pommit ja heittää ne takaisin.

Maailmoja on kolme joista jokaisessa neljä kenttää ja pomo ja noissa on hyvin vaihtelua, koska jokaisella maailmalla on oma teemansa.
Esim gootopian juttu on eri väriset limat. Sinisen päältä hyppää korkeammalle, punaisella päällystetyt seinät ja katot on tahmeita joten niissä voi kiipeillä ja violetin liman päällä voi juosta kovempaa.
Sitten taas funderdome maailmassa pitää yhdessä kentässä päästä kuudessa mini pelissä highscore listalle jotta saa pääsyn vip alueelle.

Taistelu on simppeliä ja uusia iskuja opitaan vain muutama joka sopi mulle paremmin kuin hyvin. Mitään monimutkaisia komboja ei ole vaan iskut on niitä perus light, light, heavy komboja joita toistetaan pelin alusta loppuun. Viimeksi tullut pelattua spider-mania joka heti alusta asti heitti ruutuun miljoona eri yhdistelmää jopa perus liikkumiselle joten oli kiva pelata vaihteeksi jotain jossa ei tarvitse alkaa opettelemaan ulkoa eri näppäin kombinaatioita.
Ilmeisesti monen arvostelijan mielestä tuo on isokin miinus.

Tämä taisi maksaa n.kympin alennuksessa joskus kuukausi sitten ja on vissiin nytkin tarjouksessa switchilla ja tämä löytyy myös ainakin pc:lle.

Double Cross Nintendo Switch Review

Toinen peli joka tuli pelattua kolmisen viikkoa sitten on state of mind.
Siitä on vaikea kirjoittaa ellei halua spoilata jotain joten laitan taas varsin hyvän ja spoileri vapaan switchup arvostelun mukaan.
Peli ei varmasti sovi kaikille sillä 80% siitä on vain paikkojen tutkimista ja ihmisten kanssa keskustelua. Toki pari hyvin kevyttä pulmaa tulee loppua kohden ja pari kertaa myös päästään ohjaamaan dronea sekä ampumaan turretilla.

Peli alkaa kun oma hahmo herää sairaalasta kolarin jälkeen. Muisti pätkii ja vaimo sekä lapsi on kadoksissa.
Kotona odottaa viesti, että vaimo on ottanut lapsen mukaan ja mennyt vanhempiensa luokse, koska avioliitto ei ilmeisesti oikein ole sujunut.
Pari päivää myöhemmin selviää, että mimmi ei ole edes ollut vanhemmillaan ja tarina polkaistaan tässä vaiheessa kunnolla käyntiin.

Maailma on melkein kuin blade runnerista repäisty. On pimeää ja sateista ja asunnon ikkunan ohi menee välillä leijuvia mainoksia.
Lain valvontaa hoitaa robotit ja ne pitää kohtuu kovaa kuria.
Varsin pian kuitenkin vaihdetaan toiseen hahmoon jolla tuntuu olevan myös kovin tutut muistot, mutta tämän maailma on täysi vastakohta. On puhdasta ja valoisaa ja koko paikka näyttää varsin kivalta paikalta elää. Ehkä jopa liian kivalta.

Pelin visuaalisesta puolesta täytyy mainita se, että on aika yllättävää kuinka hyvin pelin "realistisemmat" maisemat sopii yhteen varsin simppeleiden hahmojen kanssa ja tuo eri tyylien ristiriita ei koskaan mitenkään häirinnyt.
Aikaakin tämän parissa meni n.11 tuntia jos oikein muistan ja hitaan alun jälkeen kiinnostus vaan kasvoi ja kasvoi.

Pelin isoin ongelma onkin sen hinnoittelu joka on ainakin switchilla 39e.
Itse ostin tämän (tuon alla olevan arvostelun ansiosta) kun se oli eshopissa tarjouksessa 13e hintaan ja lopulta tykkäsin niin paljon, että vaikka tästä olisi maksanut 25e niin peli olisi ollut kyllä senkin arvoinen.
Tuo normi hinta kyllä on aivan liian korkea.

State of Mind Nintendo Switch Review

Splatoon 2:sta netissä.

Ei mulla mitään sen isompaa sanottavaa ole, mutta ajattelin vaan muistuttaa, että jos joku ei ole tietoinen niin nyt käynnissä oleva splatfest on viimeinen joka tullaan järjestämään.
Joten jos joku on vasta pelin hankkinut ja haluaa kokea kuinka splatfestin aikaan pelin hubina toimiva keskusaukio täyttyy fanitaiteesta, Pearl ja Marina pitää live shown ja myös kentissä on yö ja eri biisit niin vielä on sunnuntaihin asti aikaa.

edit:

Lego dimensions

Tämä muuten oli ihan hemmetin hyvä, mutta valitettavasti ainoa lause joka kuvaa tätä on:
"Ahneus pilasi parhaan lego pelin"

Tarina on oikeasti hauska ja jo eka kohtaus wizard of oz maailmassa sai nauramaan kunnolla, kun batman lähtee scarecrown perään.
Scooby doo oli myös loistava sillä koko kenttä on tehty cell-shading tyylillä. Midway kenttä alkaa defender maisemissa ja siitä siirrytään ylhäältä kuvattuun gauntlet kopioon ja siitä taas super sprintin pariin.
Sitten se paras eli portal 2. Luulin, että tuohon tarvitaan level pack, mutta oli tuo tarinassakin. Viisi test chamberia pelkkää pulman ratkontaa ja ainoa taistelu on pomoa vastaan. Glados on myös oma rakastettava itsensä.

Tarinassa on 14 kenttää joista 10 tai 11 on eri pelin, leffan tai tv-sarjan teemassa.
Lisäksi joka teemalla on oma kompakti free roam maailmansa joissa on 28 kultapalikkaa kerättävänä ja siinä se ahneus tulee ilmi sillä maailmoja on 30 joista kolmeen pääsee starterin avulla.
Loput vaatii vähintään teemaan kuuluvan hahmon jotka alunperin maksoi 14-19e. Toki mukana tuli ajonveuvo, mutta silti.

Itse sain rahoille vastinetta sillä prismasta tuli ostettua vielä 3e hintaan doc Brown, Eris ja wicked witch of the west joten noilla aukesi back to the future, wizard of Oz sekä chima maailmat.

Itse tosiaan maksoin starterista sen 15e, mutta vaikka se olisi maksanut 25e niin tuokin olisi vielä ollut varsin hyvä hinta.
Ghostbuster tarina lisäri oli myös ihan hyvä vaikka se perustuikin 2016 vuoden fembusters leffaan. Kuitenkin lego muodossa tuo oli ihan hauska. Sitä leffaa en kyllä tule koskaan katsomaan.
Paketti tarjoaa kuusi uutta tehtävää joiden parissa meni nelisen tuntia ja paketin mukana tullut hahmo avaa ghostbusters 2016 maailman lisäksi myös sen ainoan oikean ghostbusters maailman.
10e hintaan tämä oli hyvä ostos myös.

Itsellä on mennyt noissa free roam maailmoissa n.2 tuntia kun olen kerännyt kaikki kultapalikat jotka on mahdollista kerätä.
Peli kyllä tarjoaa hire a hero toiminnon jos ei satu omistamaan hahmoa joilla on tarvittava kyky, mutta muutama hahmo on sellaisia joita ei saa kuin oikean paketin ostamalla ja tietenkin nämä on nykyään kovissa hinnoissa.
Esim portal 2 level pack paketin mukana tuleva companion cube on yksi näistä ja nykyään tuosta paketista saa maksaa 40-50e.
Sama homma doctor who paketin mukana tulevan tardiksen kanssa.

Hei tämä peli floppasi jo pari vuotta sitten joten antakaa ne kaikki hahmot käyttöön.
Ainoa joka enää noiden pakettien ostamisesta hyötyy on trokarit.

Psycho-pass: mandatory happiness

Olen kyllä niin iloinen etten koskaan ostanut tätä. Tämähän oli monta kuukautta sitten ps+ pelinä sekä vitalle, että ps4:lle ja päätin viimeinkin tämän pelata.
Tarina oli kiinnostava ja jatkuvasti halusi nähdä lisää, kunnes ruutuun mätkähti odottamaton BAD END.
Ai no kiitos vaan.

Tätä ennen tuli pelattua steins gate 0 joka automaattisesti tallensi päätös kohdissa joten niihin pystyy palaamaan jos tarve vaatii.
Tämäkin ilmoitti heti alussa "this game uses auto save" joten oletin tämän tekevän samoin, mutta paskat se mitään tallenna.
Myöskään mitään ns.flowchartia ei ole joten joko teet joka helvetin päätöksen kohdalla itse tallennuksen tai sitten joudut aloittamaan koko pelin alusta.

Ihan kuin tuo ei vielä ärsyttäisi tarpeeksi niin tässä ei edes ole mitään kunnon ns. true ending lopetusta vaan jokainen varsinainen loppu on true end vaikka ne on ihan erilaisia.
Yhden läpipeluun aikana on sellaiset 30 päätöstä joten siitä vaan latailemaan vanhoja tallennuksia ja kokeilemaan mikä muuttuu jos yhden asian päättää tehdä toisin. Ehkä ei muutu mikään.
Tämän kanssa oikeasti täytyisi seurata jotain listaa jos haluaa kaiken nähdä. Nyt ei riitä motivaatio edes tuohon, koska se ei tunnu enää pelaamiselta.

Tuossa lista valinnoista.
Siis aivan umpipaska toteutus ja tuon takia paskin visual novel jota olen pelannut joka on sääli, koska tarina oli ihan hemmetin kiinnostava.

Akiba's Trip

Tämä oli odottanut jo pitkään pelivuoroaan Steam-kirjastossani, mutta nyt lopulta päätin pelata tätä ja täytyy sanoa että peli osoittautui yllättävän hyväksi vaikka itselläni oli ongelmia pelattavuuden kanssa.

Idea on hauska, valoaroilta "vampyyreiltä" on hakattava vaatteet pois, osumakohdat ovat pää, keskivartalo ja alavartalo. Kun vaatteet ovat valmiita revittäväksi, ne voi repiä quick time event kombolla kaikilta niiltä joitten vaatetus on ottanut tarpeeksi osumaa. Kombon onnistuessa riittävän pitkään lähdön saavat myös alusvaatteet.

Saadut asut muuttavat kaikkien hahmojen ulkonäköä, joskin tiimitovereiden kustomointi täytyy avata pelaamalla pelin reitit läpi. Asuja löytyy reilusti eikä paremmuusjärjestystä ole, vaan kaikki asut ja aseet voi tuunata "parhaimmiksi", parhaimmaksi aseeksi jää se millä itse tykkää pelata sillä eri aseilla on eri liikevalikoima.

Päätarina on melko tuttua settiä maailmanpelastuksesta, mutta tarina muuttuu loppupuolella selvästi tehtyjen valintojen myötä. Eri tarinoiden reitit määrittyvät päähahmon heilojen myötä, tosin valintojen kanssa täytyy olla tarkkana, muuten on vastassa normal ending true endingin sijaan. Tarinassa mennään kieli vahvasti poskessa mikä oli tietysti odotettavissakin.

Pelasin peliä Xbox 360-ohjaimella ja yksi isoimmista ongelmistani oli että liian moni asia tapahtui a-napilla, toinen ongelma oli auto-aim. Tässä lopuksi huonoja puolia pelistä:

1. Yritän nostaa esinettä hahmo hutkiikin ilmaa.
2. Yritän hakata vaatteita että ne vaurioituvat revittäväksi, mutta painan nappia liian pitkään ja hahmo yrittää repiä niitä.
3. Viholliselta voi repiä vaatteet, mutta auto-aim pyörähtääkin toiseen hahmoon.
4. Jumitus laumojen keskelle pompottelulimboon.
5. Tekoäly tunkee minun ja hakattavan väliin.
6. Kentissä paikkoja joka pyöräyttelee kameraa ja vie vihut ulottumattomiin.
7. Välillä omaa hahmoa on vaikea löytää toiminnan seasta.
8. 30FPS, ei kunnollisia 60FPS modeja koska ruudunpäivitys sidottu pelattavuuteen.

4 kertaa meni läpi, kaikkie reitit läpäisty (paitsi normal ending), 66 tuntia kului aikaa. 2 ensimmäistä kerttaa kasuaalilla, mutta vaihdoin easyyn koska itselläni oli liikaa ongelmia pelattavuuden ja oien pelitaitojen puutteen kanssa. Siitä huolimatta erittäin hauskaa oli pelin parissa. 9/10