Castlevania II: Simon’s Quest
En ole koskaan salaillut sitä, että Castlevania-pelisarja on ollut suosikkejani siitä lähtien, kun sarjan ensimmäinen osa räjäytti tajuntani elektroniikkaliikkeen demokioskissa. Tietynlainen klassisen goottilainen kauhu on aina ollut äärimmäisesti minun juttuni ja Castlevania-peleissä sitä on tarjolla yllin kyllin.
Castlevania-pelien fanittaminen on ollut vuosien varrella hyvin helppoa, sillä valtaosa niistä on ollut vähintään hyviä, usein suorastaan erinomaisia. Mukaan mahtuu vain pari floppia, joista toinen – Castlevania 64 – retrosteltiin jokunen aika sitten. Se toinen taas on legenda omalla tahollaan, vaikka onkin aika karmea peli.
Castlevania II: Simon’s Quest on teoriassa lupaava peli. Se ottaa alkuperäisen pelin yksinkertaisen tasohyppelyn, ymppää päälle avoimen pelimaailman, runsaasti tarinaa, kepeää hahmonkehitystä ja roolipelimäisiä elementtejä. Ongelmana vain on, että Simon’s Questin pelaaminen on hämmentävää ja turhauttavaa puuhaa.
Simon’s Questin ongelmat alkavat siitä, että väittäisin sen läpäisemisen ilman ulkopuolisia ohjeita olevan täysin mahdotonta. Pelaaminen ei ole mitään etenemistä pisteestä A pisteeseen B, vaan pelaajan tulisi tajuta kulkea pitkin maita ja mantuja etsimässä avaimia Draculan kukistamiseen. Teoriassa ainakin osa tästä informaatiosta on jopa saatavilla pelin kautta, mutta yleensä niin surkeasti käännettynä että sen tulkitseminen on hyvin vaikeaa.
Tämä luokattoman huono käännös on myös syy sille, miksi monet vieläkin uskovat, että kyläläiset on suunniteltu valehtelemaan Simonille ja johtamaan tätä tarkoituksella harhaan. Japania osaavien mukaan alkuperäisen pelin kyläläiset antavat kyllä kaikki paikkansapitäviä vihjeitä, englanninkielisessä versiossa osa vihjeistä vain on käännetty niin päin mäntyä, että niistä on tullut täyttä hölynpölyä tai harhaanjohtavia.
Ensimmäisessä kylässä yksi asukas varoittaa, että joku kylän kauppiaista myy väärennettyjä tavaroita, kun alkuperäisessä tekstissä mainitaan, että jotkut kauppiaat piileskelevät valeseinien takana. Juu, ihan sama juttuhan se on. Legendaarisen surkeassa vihjeessä taas sanotaan, että ”hautausmaan ankalta” voi saada silkkisen pussin. Ei hautausmaalla toki mitään ankkaa ole, mutta siellä on erakko, eikä kääntäjä ilmeisesti tiennyt, että japaninkielinen sana ankalle on myös slangisana erakolle tai höperölle ukolle. Kaikkea sitä oppii!
Osa aivan oleellisesta informaatiosta taas on kätketty vaikka linnojen seinien sisään. Jos ei tajua rikkoa tiettyä seinää tietyssä huoneessa, ei koskaan saa tietää, että eräässä kohdassa peliä pitäisi tajuta kyyristyä hyvin tietyssä paikassa tietty esine käytössään. Miten huikeaa pelisuunnittelua!
Draculan ruumiinosia sisältävät linnat ovat täynnä ansoja ja vaaroja, kuten lattiassa olevia aukkoja, jotka pudottavat pelaajan varmaan kuolemaan. Näitä ansoja ja aukkoja ei paljain silmin näe, vaan ainoa keino tietää, että edessä odottaa kuolema on kävellä eteenpäin askel kerrallaan ja heitellä jatkuvasti eteensä pyhää vettä sisältäviä pulloja, jotka putoavat feikkilattioiden läpi. On tämäkin keino pitkittää peliä.
On todella harmillista, että Simon’s Questin pelaaminen on niin rasittavaa ja ärsyttävää, koska monilla tavoilla se on valtavan progressiivinen ja kehittynyt peli. Kuinka monessa muussa NES-pelissä oli yö-päivä-rytmiä? Ei monessa! Toki Simon’s Questissa päivän vaihtuminen yöksi tarkoittaa enimmäkseen, että ruudulle paukahtaa se kuuluisa ”miten kamala yö kiroukselle” -teksti ja sitten hirviöt ovat tuplasti normaalia vaarallisempia. Enimmäkseen, vaan ei täysin, sillä yö muuttaa myös kaupungin kaduilla päivisin partioivat ihmiset kauheiksi hirviöiksi, joita pelaaja sitten lahtaa valuutan – sydänten – toivossa. Brutaalia ja synkeää, kuten Draculan valtakunnassa pitääkin olla!
Lisäksi kun huomioidaan, miten oleellista puuhaa hahmonkehitys ja kevyet roolipelielementit ovat olleet Castlevania-peleissä Symphony of the Nightista lähtien, Simon’s Questille ei voi olla kuin kiitollinen.
Niin. Ja tietenkin Simon’s Quest oli myös ensimmäinen Castlevania, jossa soi eräs pelisarjan rakastetuimmista biiseistä, Bloody Tears. Sillä saa jo paljon anteeksi.
Miikka Lehtonen