Kun minä olin nuori poika, moni asia vei minulta yöunet. Niinpä ei ole mikään saavutus, että siihen pystyi myös muutama videopeli, mutta on niitä silti hauska muistella vuosia myöhemmin. Forbidden Forest oli yksi tehokkaimmista yöunten viejistä, mutta sen rinnalla oli myös Friday the 13th -lisenssipeli.
Friday the 13th on pelihistorian kannalta noteeraamisen arvoinen tekele, vaikka se pelinä onkin melkoista jöötiä. Se kun ajoi sisään muutamia konsepteja, joita monet muutkin pelit hyödyntävät vielä vuosikymmeniä myöhemmin.
Friday the 13th -elokuvasarja kuuluu kasarikauhun suuriin klassikoihin. Lauma kesäleirin ohjaajia suuntaa valmistelemaan leiripaikkaa hormonit hyrräten. Heidän epäonnekseen paikalla on myös Jason Voorhees, lätkämaalivahdin maskiin sonnustautunut luonnonvoima, joka valvoo kristillisiä moraaliarvoja murhaamalla kaikki vastaantulijat, nousten sitten vaikka haudan takaa kerran toisensa jälkeen jatkamaan tekojaan.
Friday the 13th -peli nojaa myös tavallaan samanlaisen idean varaan. Pelaaja on yksi epäonnisista leirin ohjaajista, ja tapahtumapaikkana on ehkä myös jonkinlainen kesäleiri. Sanon ”ehkä”, koska tämä kesäleiri sisältää muun muassa katedraalin, ladon, metsän, farmin ja jousiampumaradan. Ensimmäinen vielä vuosikausia myöhemmin peleissä nähtävä idea on pelin keskeinen mekanismi. Jason ei vain tetsaile lätkämaskissaan pitkin leiriä, vaan on naamioitunut yhdeksi leiriläisistä.
Pelaajan tehtävänä on kiertää pitkin maita ja mantuja läpsimässä kavereitaan esimerkiksi kirveellä, sillä tämä on ainoa keino paljastaa Jason. Jos läpsii liian innokkaasti, uhri voi toki myös kuolla, mikä ei ole suinkaan hyvä asia. Myös Jason murhaa leiriläisiä minkä ehtii, ja tarkoituksena olisi selvittää Jasonin identiteetti ennen kuin kaikki muut ohjaajat ovat mullan alla. Moni myöhempi peli on nojannut samanlaisen ”yksi pelaajista onkin pahis” -idean varaan, ja rehellisesti sanoen useimmat niistä tekivät sen paremmin kuin Friday the 13th.
Toinen edelleen peleissä nähtävä idea on pelihahmon mielenterveyttä kuvaava mittari. Kun Jason murhaa uhrejaan, aluksi peli pysähtyy jokaisen tapon kohdalla päästämään kajareista verta hyytävän kirkaisun. Kun peli etenee ja mielenterveys alkaa järkkyä, murhia säestetään alati verisemmiksi muuttuvilla pysäytyskuvilla pääkalloista tai irtopäistä, joissa törröttää viidakkoveitsiä. Myös nämä hyppykauhu-efektit olivat Friday the 13th -pelissä hyvin uusi, ellei jopa täysin originaali, idea. Toki moni elokuva oli ratsastanut saman idean avulla jo vuosikymmenten ajan, mutta hei: me olemme pelisaitti.
Friday the 13th on oikeasti aika tympeä peli. Sen pelattavuus on hyvin rajoittunutta, ja uudelleenpeluuarvo koostuu … no, uudelleenpeluusta. Päähahmon taustatarina ja sprite vaihtuvat, mutta mikään muu ei. Tämä ei estänyt pelin kehittänyttä Domarkia nojaamasta täysillä supersuositun kauhulisenssinsä varaan. Pelilaatikon mukana tuli keinoveritabletteja, jollaisen suussaan rikki puraisemalla saattoi roiskia verta ympäriinsä kuin leffassa konsanaan… tai niin mainos ainakin väitti, todellisuudessa veritabletti vain tuotti hempeän vaaleanpunaista vaahtoa suupieliin.
Karu pettymys siis sekin, mutta toisaalta mikäpä voisi olla enempää 80-luvun lisenssipelien perinnölle uskollisempaa kuin karu pettymys?