Retrostelussa kuusi historian hirveintä PlayStation-peliä (osa 1/2) / Artikkelit / pelaaja.fi

Retrostelussa kuusi historian hirveintä PlayStation-peliä (osa 1/2)

5.09.2020 // Kirjoittanut: Miikka Lehtonen
2
Retrostelussa kuusi historian hirveintä PlayStation-peliä (osa 1/2)

Osa 1 | Osa 2

Kun lähdetään puhumaan historian parhaasta pelikonsolista, Sonyn alkuperäinen PlayStation saa yleensä keskustelussa runsaasti kannatusta. Oma ehdokkaani olisi todennäköisesti Super Nintendo, mutta tunnustan kyllä, että PlayStationille julkaistiin todella paljon ilmiömäisen hyviä pelejä.

Elämä ei kuitenkaan ole koskaan pelkkää ruusuilla tanssimista, eikä minkään pelikoneen valikoimakaan ole vailla omia kalkkunoitaan. Niiden rutiininomaisten tylsien ja kehnojen pelien ohella PlayStationille julkaistiin myös pelejä, jotka voisivat hyvin päästä mukaan ”kaikkien aikojen huonoimmat pelit” -listoillekin.

Tämä mielessä lähdimme valitsemaan kuutta PlayStationin hirveintä peliä. Muutaman viikon takaisen ”kuusi unohdettua NES-klassikkoa” -artikkelin hengessä halusimme nytkin tehdä kisasta vähän kiinnostavamman, joten kaikenlaiset lastenpelit jätettiin kylmästi ulkopuolelle. Listalle pääsivät vain pelit, joita joku kuvitteli myyvänsä PlayStation-ajan mainstream-pelaajille.

Tuloksia lukiessaan voimme itse kukin pohtia, miten olemme päättäneet käyttää rajallisen ja ainutlaatuisen elämämme. Tällä viikolla vuorossa ovat listan kolme ensimmäistä peliä, mutta eeppisestä pituudesta johtuen ne kaikkein kamalimmat pökäleet saavat odottaa vuoroaan ensi viikkoon saakka.

Muista myös katsastaa pelivideot artikkelin lopusta!

The Crow: City of Angels (Grey Matter, 1997)

The Crow: City of Angels (Grey Matter, 1997)

Vuonna 1996 julkaistu elokuva, The Crow: City of Angels, on jatkoa vuonna 1994 positiivista huomiota kerännelle The Crow -elokuvalle. Mustavalkoisen kasvomaalin taakse piiloutunut Brandon Lee palasi elokuvassa haudan takaa kostamaan murhaajilleen, kun taas jatko-osa... no, siitä ei kannata puhua sen enempää. Sanotaan vaikka, ettei pelin laatu ainakaan tahri hyvän elokuvan mainetta.

Ja voi pojat, mikä peli The Crow onkaan! Inspiraationa on selvästi toiminut Resident Evil, mutta selviytymiskauhun sijaan tarjolla on tappelua ja mätkimistä kenties historian huonoimmalla taistelusysteemillä varustettuna. Lähitaistelu esimerkiksi tapahtuu pitämällä yhtä nappia pohjassa ja sitten painelemalla ristiohjaimella eri suuntiin. Varis ei automaattisesti käänny vihollisia kohti, joten käytännössä taistelut ovat tyhjän ilman huitomista ja iskujen välillä paikallaan pyörimistä, jotta nyrkit saisi edes tuurilla osoittamaan oikeaan suuntaan. Vihollisia voi myös heitellä, loogisesti tietenkin juoksemalla heitä päin, jolloin tuloksena on joskus heitto, toisinaan ei.

Kamera on totaalisen surkea, minkä kyllä ymmärtää. Resident Evilin tavoin The Crown taustat ovat valmiiksi renderöityjä 2D-kuvia, joten kamera ei voi liikkua missään 3D-tilassa vapaasti. Sen sijaan se osoittaa yleensä katon rajasta alaspäin.

Todellisena komedian riemastuksena pelaaja ja viholliset voivat heitellä kentältä poimimiaan aseita, mutta kohteisiin ei vieläkään voi lukittautua, joten onnea tähtäyksen kanssa. Jostakin käsittämättömästä syystä heitetyt tuliaseet myös räjähtävät kuin käsikranaatit johonkin osuessaan.

The Crow: City of Angels on aivan karmeaa roskaa. Taustalla rynkyttää se yksi ja sama biisi, joka tuntuu välillä soivan tuplana tai triplana. Huoneiden uloskäyntejä ei ole merkitty mitenkään, joten jokaisen taistelun jälkeen saa laahustaa pitkin kentän laitoja etsimässä sitä oikeaa kohtaa eteenpäin. En rehellisesti sanottuna keksi koko tekeleestä mitään positiivista sanottavaa.

Hyvä alku listallemme, siis.

Hooters Road Trip (Hoplite Research, 2002)

Hooters Road Trip (Hoplite Research, 2002)

Koska elämme Suomessa, Hooters-ravintolaketju ei ole ehkä kaikille tuttu. Se on geneerinen sporttiravintola tuhannen muun joukossa, mutta yhdellä erolla: henkilökunta koostuu niukasti pukeutuneista naisista. Korjaus: koska tällaisia ideoita ei voi suojata tavaramerkillä ja kaikki muut sporttiravintolat kopioivat saman idean alta aikayksikön, Hootersilla ei oikeastaan ole mitään eroa niihin muihin. Paitsi se, että niillä muilla ei ole omaa totaalisen karmeaa peliään!

Hooters: Road Trip on luokattoman surkea ajopeli, jossa pelaaja taistelee tiensä läpi etappien päästäkseen ihastelemaan muutaman sekunnin mittaisia videopätkiä, joissa Hooters-ravintolan tytöt toivottavat hänet tervetulleeksi milloin mihinkin kaupunkiin. Siinä se. Ei muuta sisältöä. Kiitos rahoistanne, ääliöt.

Perinteisen viisauden mukaan surkean ajopelin tekeminen on vaikeaa, koska autojen ajomallin toteuttaminen on niin sanottu ratkaistu ongelma. Hooters: Road Trip on kuitenkin onnistunut ylitse odotusten. Autojen ohjausmalli ei ole erityisen hienovarainen. Jos ohjainta napauttaa johonkin suuntaan, auto kääntyy hieman. Jos taas painaa edes nanosekunnin, kaara kurvaa oikealle (tai vasemmalle) noin 90 asteen kulmassa. Ei tällä tosin ole mitään väliä, koska jos törmää tien näkymättömiin reunoihin, liukuu vain sitä seinää pitkin eteenpäin hieman normaalia hitaammin. Huikeaa.

Hooters: Road Trip on viidessä minuutissa väännetty rahastuspaske, joka pyrki tyhjentämään nuorten miesten taskut lupaamalla näille tilaisuutta katsella vähäpukeisia naisia, ja se kuuluu lähimpään roskikseen.

MTV Celebrity Deathmatch (Big Ape Productions, 2003)

MTV Celebrity Deathmatch (Big Ape Productions, 2003)

Vuosituhannen vaihteessa MTV-musiikkikanavaa katselleet muistanevat ehkä vielä Celebrity Deathmatch -ohjelman, jossa muovailusavesta väännetyt julkkisten irvikuvat ottivat yhteen ajankohtaisissa ”kuolemanotteluissa”. Kun jopa Jay Leno oli kyllästynyt vääntämään vitsiä julkkisdraamasta, Celebrity Deathmatch saapui paikalle raatoa tonkimaan.

Voisi kuvitella, että aiheesta saisi aikaan jopa hauskankin pelin. Hyperväkivaltaista mättöä? Saviukkoanimaatio toimi kohtalaisesti Clay Fighters -peleissäkin, joten tämä suunnitelmahan kirjoittaa käytännössä itsensä! Paitsi että Celebrity Deathmatch missaa historian helpoimman donkin ja putoaa suoraan viemäriin.

Tarjolla on totaalisen surkea ammattipainipeli, jonka kontrollit koostuvat neljästä napista. Niitä sitten rämpytetään sen toivossa, että joku isku sattuisi osumaan ja saisi jotain aikaan. Kun jommankumman kestopisteet putoavat nollaan, voittaja voi väkivaltaisesti teloittaa uhrinsa, paitsi että nämä teloitukset olisivat olleet armottoman kesyjä jopa Mortal Kombatissa.

Kun pelin nimessäkin mainostetaan julkkiksia, olisi voinut sentään toivoa laajaa hahmovalikoimaa ja vaikkapa tilaisuutta käydä vuoden 2000 presidentinvaalit uudelleen kehässä, mutta ei. Puolen tusinan ottelijan joukkoon mahtuu julkkisselvännäkijänä tunnettu Miss Cleo, A-Team-sarjasta tuttu Mr. T, Mötley Crüe -rumpali Tommy Lee sekä Marilyn Mansion. Niin, tietenkään susimiestä ja Frankensteinin hirviötä unohtamatta. Mitä hittoa?

Celebrity Deathmatch on täysi floppi millä tahansa mittarilla. Sen pelaaminen on täyttä tuskaa, eikä se jaksa edes hymyilyttää, saati sitten naurattaa.

Osa 1 | Osa 2

Siinä olivat ensimmäiset kolme PlayStationin kuudesta kamalimmasta pelistä. Niin surkeita tekeleitä kuin kaikki kolme ovatkin, ne ovat vasta lämmittelyä. Ensi viikon sisältö ei sovi heikkohermoisille, sillä niitä pelaava saa unohtaa kaiken toivon paremmasta huomisesta. Mitä kaikkea listalta löytyykään? Spekulaatio on tervetullutta! Heitelkää kommentteja ja ajatuksia!

Miikka Lehtonen

Kommentit

Käyttäjän frozen kuva
frozen

Olisi voinut olla että Retrostelussa kuusi historian hirveintä peliä kun samat pelit on muillakin alustoilla yhtä surkeita

Käyttäjän Le Toillètte kuva
Le Toillètte

Celebrity Deathmatchin hankin aikanaan PS1:lle, kun tykkäsin kyseistä ohjelmaa MTV:llä katsella. Ohjelma oli hyvää viihdettä, mutta tämä peli oli aivan kauhea. Silloin meinasinkin yrittää palauttaa pelin takaisin kauppaan, mutta onneksi säästin sillä tämä on nykyisin hauska yksittäishärökappale omassa pelihyllyssä, jota voi aina silloin tällöin läpällä esitellä kavereille.

Nostoja