Hotel Mario
Jotkut läksyt ovat niin kivuliaita, että ne opitaan kerrasta. Kun kerran lapsena pistää kätensä kuumalle hellan levylle, osaa varmasti lopun ikäänsä varoa tekemästä samaa uudelleen. Toisten läksyjen taas pitäisi kuulua tähän samaan porukkaan, mutta jotenkin se oppi ei vain uppoa kaaliin kuin vasta parin toiston jälkeen.
Tämä on myös viikon teemamme retrostelujen maailmassa, sillä fiksumpi mies olisi ehkä oppinut, ettei Philipsin kehittämiin Nintendo-peleihin kannata koskea. Philipsin karmean CD-I-konsolin The Legend of Zelda -pelit ovat syystäkin pelihistorian parjatuimpien joukossa, kuten sain itsekin kantapään kautta kokea.
Mutta The Legend of Zelda ei ollut se ainoa Nintendon pelisarja, jonka päälle Philips puristi kunnon jöötin. Ehei, Philips kehitti myös Super Mario -pelin. Ja vaikka se hellan levy näyttää taas hehkuvan mansikkana, ehkä se ei tällä kertaa olekaan niin kuuma.
Vuonna 1994 julkaistu Hotel Mario on tavallaan vieläkin hämärämpi tekele kuin ne karmeat Zelda-seikkailut. Ne sentään muistuttivat pelattavuudeltaan etäisesti niitä oikeita Zelda-pelejä – ainakin, jos vähän siristi silmiään. Hotel Mario vuorostaan taas on hyvin kaukana emopeleistään. Mario-pelit ovat yleensä tarjoilleet toimivaa tasohyppelyä, kun taas Hotel Mario on surkea Elevator Action -kopio.
Pelin introssa Mario ja Luigi ovat saaneet kutsun prinsessan kakkukesteille, mutta paikalla odottaakin ikävä yllätys. Bowser kätyreineen on kaapannut prinsessan ja jemmannut tämän yhteen lukuisista hotelleistaan. Löytääkseen prinsessan Marion täytyy kiertää kaikkien Bowserin hotellien läpi ja sulkea niiden vieraiden jälkeensä jättämät avonaiset ovet, koska… ööö, tuota noin. En nyt aivan rehellisesti sanoen näe yhteyttä asioiden välillä, mutta ei anneta sen haitata menoa.
Vaikka idea on erikoinen, ei siinä sinänsä ole mitään vikaa. Kyllä minulle idean tasolla maistuisi Mario-aiheinen Elevator Action -kopio oikein mainiosti, onhan Elevator Action kuitenkin legendaarinen kolikkopeli. Matkassa on kuitenkin pari pientä mutkaa, joista merkittävin on, että Hotel Marion pelaaminen on aivan karmeaa puuhaa.
Osittain Hotel Marion kamaluus johtuu puhtaasti siitä, että se on CD-I-peli. Philipsin CD-I-konsolia ei koskaan tarkoitettu oikeasti pelikoneeksi, vaan koko kodin multimediakeskukseksi. Niinpä sen mukana tullut ohjain ei ole varsinaisesti peliohjain vaan enemmänkin hiiri. Teoriassa se voisi olla ihan kätevä työkalu vaikkapa multimediatietosanakirjan selailuun, mutta ei millää ilveellä edes semipätevä peliohjain. Mutta tässä sitä silti ollaan: pelaamassa 2d-tasohyppelyä hiirellä.
Nyt on olleviivattava, etten todellakaan puhu mistään ”klikkaa hotellin lattiaa, niin Mario kävelee sinne” -tason hiiriohjauksesta. Sen sijaan perinteinen peliohjain on korvattu hiiren heiluttelulla. Haluan mennä vasemmalle, joten törkkään hiirtä vasemmalle! Mutta entä jos haluaisin mennä vasemmalle vähän kauemmin kuin puolen sekunnin ajan? Sitten olisi kannattanut valita vähän parempi peli, täällä tahkotaan hiirtä edestakaisin kuin höylää halkotehtaalla!
Kuten arvata saattaa, epämääräiset hiirikontrollit eivät todellakaan tarjoa kovin kivaa pelikokemusta, eikä asiaa auta se, että Hotel Mario on myös pelinä diplomaattisesti sanottuna luokattoman surkeaa p*skaa. Vihollisten osumalaatikot ovat naurettavan pienet, joten usein vihollisen päälle hyppäävä Mario vain putoaa tämän läpi ja kuolee, koska pelin mielestä Mario käveli juuri vihollista päin. Toisinaan Mario ei hyppää hyppynappia painamalla. Joskus Mario hyppää ja osuu viholliseen, mutta kuolee silti saman tien, koska miksipä ei.
Tämä kaikki on todella harmillista ja myös rehellisesti sanoen hämmentävää, koska Hotel Mario on todella simppeli peli. En valehtele väittäessäni, että pelinkehitystä opetteleva amatööri tekisi viikonlopussa pelituntumaltaan paremman version samasta ideasta ilman sen suurempia ongelmia. Mutta jotenkin Philipsin kehittäjät ovat vain onnistuneet sössimään konsolinsa suurimman pelilisenssin aivan totaalisesti.
Tällä ei toki lopulta ollut mitään väliä, koska maksavat asiakkaat huomasivat pelin karmeuden vasta pulitettuaan täyden hinnan, ja siinä vaiheessa Philipsiä ei enää kauheasti kiinnostanut näiden mielipide. Sopii vain toivoa, että kun panoksena oli merkittävä määrä rahaa, nämä 1990-luvun alun CD-I-asiakkaat olivat fiksumpia kuin minä, ja oppivat, että kärpässieniä ei kannata syödä enää toista kertaa.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.