Sonic Adventure
Julkaistu: 1998 (Japani), 1999 (Eurooppa)
Kun minä olin nuori, Sonic the Hedgehog oli hauska pelisarja, jossa sininen siili juoksi nopeasti vasemmalta oikealle.
Myönnettäkään, osa sarjan kentistä oli suunniteltu sen verran kankeasti, ettei se pelien hauskin puoli – nopeasti juokseminen – ollut oikein mahdollista. Kentät olivat siihen yksinkertaisesti liian täynnä kömpelönpuoleista ja hidasta tasohyppelyä. Enimmäkseen Sonicin seikkailut olivat kuitenkin mainiota viihdettä ja ihan hyvä vaihtoehto Segan omaksi Super Marioksi. Maskotiksi, joka tarjoilisi A-luokan peliviihdettä ja näyttäisi, mihin firman konsolit pystyvät.
Sitten tuli vuosi 1999 ja Sonic Adventure, jolloin koko kiesi hyppäsi raiteilta ja ilmiliekeissä suoraan rotkoon.
Koko Sonic Adventure tuntuu jälkikäteen käsittämättömältä idealta. Kenen mielestä Sonic-pelit kaipasivat vaeltelua hyvin tyhjissä ja kankeissa avoimissa kentissä? Karmeita ja todella useita välianimaatioita? Rempseää butt rock -soundtrackia? Tai ala-asteikäistä lasta Tails-ketun roolissa? Tätä kaikkea on kuitenkin tarjolla, halusimme tai emme.
Voisin mennä jopa niinkin pitkälle, että Sonic Adventuren ainoa pelaamisen arvoinen osio on sen ensimmäinen kenttä. Se, jossa Sonic muun muassa juoksee karkuun tappajavalasta ja jota Sega käytti suunnilleen kaikissa Dreamcast-mainosvideoissaan. Jo ensimmäisessä kentässä ongelmat nostavat päätään, sillä ruudunpäivitysnopeus takeltelee välillä ikävästi ja kontrollit ovat todella ilmavat.
Mutta hei, ainakin vauhtia riittää! On oikeasti hauskaa juosta karmealla vauhdilla läpi kauniiden saarimaisemien, vaikka pelaaminen onkin 90 prosenttia ajasta vain analogitikun työntämistä eteenpäin. Sonic juoksee eteenpäin kuin kiskoilla konsanaan, eikä sivuttaisliikkeitä tarvitse harrastaa, ellei halua kerätä reitin sivuilla olevia renkaita.
Tämän jälkeen hupi kuitenkin tyssää kuin seinään. Edessä on pitkä osio, jossa juoksennellaan pitkin poikin sitä miltei aavemaisen tyhjäksi mainittua maailmaa etsien rautatieasemaa ja puhuen ihmisten kanssa. Kyllä, jostain käsittämättömästä syystä Sonic Adventure sijoittuu realistisempaan maailmaan, jota asuttavat enimmäkseen ihmiset. Ilmeisesti Sonic, Tails, Big the Cat ja muut sarjakuvahahmot ovat jonkinlaisia mutantteja?
Sonic Adventure tuntuu erityisen hämmentävältä peliltä kun huomioidaan, että se kilpaili muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyttä Super Mario 64:ää vastaan. Rehellisesti sanoen pelinä Mario 64 pieksee Sonic Adventuren 100-0, ja onkin hyvin ihmeellistä, ettei kukaan Sonic Teamin kehittäjistä hyödyntänyt sen tarjoamia läksyjä kolmiulotteisten tasohyppelyjen suunnittelussa. Ennen Mario 64:ää oli ihan ymmärrettävää, että 3D-pelien kamerat olivat aivan hanurista. Kukaan ei ollut vielä kehittänyt hyvää sapluunaa, jota muut voisivat kopioida. Mario 64:n jälkeen moinen on kuitenkin pelkkää laiskuutta.
Sonic Adventuren suurimmat rikokset ovat kuitenkin enemmän käsitteellisiä. Ne veivät sarjan täysin sivuraiteille ja johtivat meidät suoraan tielle, jonka varrella seitsemän vuotta myöhemmin Sonic suutelee ihmisprinsessaa. Hieman aiemmin Shadow the Hedgehog poseerasi pelinsä kannessa itsensä kokoisen kiväärin kanssa. Joku Segalla päätti, että Sonic-pelit eivät voi olla vain hauskoja ja toimivia tasohyppelyjä, jossa sininen siili juoksee nopeasti värikkäässä maailmassa.
Ei, pitää olla asennetta. Sonicin pitää olla niin cool, että kaikkea hyvää ja viihdyttävää allergian lailla karttavat teinitkin voivat pelata sitä. Tätä tavoitetta jahdatessa koko sarja paukahti suohon vuosikausiksi ja voisi perustellusti väittää, että se ei ole koskaan sieltä enää noussut kuin vetämään hetkeksi henkeä niiden muutaman hyvän pelin muodossa.
Vuonna 2022 Sonic onkin videopelien Star Wars. Aikanaan hyvä sarja, joka on sittemmin lipsahtanut niin pahasti raiteiltaan, että sen hyvät teokset ovat enää pieni murto-osa koko tuotannosta. Ja se kaikki alkoi Sonic Adventuresta.
Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä joka lauantai Pelaaja.fissä. Ehdota kommenteissa, mitä seuraavaksi pitäisi napata retrosteluun.
Kommentit
Sonicit on ollu aina surkeita pelejä.
@jr11
Moni ei kyllä ajattele näin 2D Soniceista ja muutamasta 3D:estäkään
Joo nostalgian voima on vahva, todella keskinkertaisia ne ekatkin oli. Sonicit oli vaa epäonnistunut vasta isku Marioille ja oikeasti jokainen genesiksen omistanut lapsi oli kateellinen Nintendon Mario pelejä omistaville lapsille.
Olipa mitä mieltä Sonic peleistä tahansa, niin onhan se totta, että ne ensimmäiset 2D-pelit loivat Sonicista kulttuuri-ilmiön aikanaan. Vaikka tämä kiintotähti ei ihan Marion veroinen ollutkaan, ne ensimmäiset Sonic pelit muutamista ongelmista huolimatta oli mukiin meneviä. Epäonnistunut ehkä myöhemmin, sitä ei käy kieltäminen, mutta on Sonicin nimellä ollut painoarvoa. Ja on yhä.
Esim. Sonic Mania ainakin erittäin mukava peli, missä tehty vanhojen 2D-pelien kentät hieman uusiksi. Ja rohkenen sanoa että toimii hyvin ilman nostalgiaakin.
Itse pelasin Sonic-pelejä aikoineen jopa Marioita enemmän, vauhtisiili vain kolahti paremmin. Kahdesta ensimmäisestä Sonic Adventurestakin nautin paljon eikä kyseessä ole mikään nostalgiapöhinä.
@jr11
Tarkoitin myös moederneja 3D Soniceja. Kyllä sille on huonoja pelejä ehdottomasti, mutta kyllä jotkut pitävät joistain niistä. Eräs kaverini piti Generationsista (yleisesti pidetty peli, Forceista (jakaa vähän mielipiteitä, mutta 06 tasosta ei voi puhua) ja hän haluaisi jopa Unleashdinkin pelata, kun sen päivä kentiä olaan vakavasti kehuttu.
Itelleni Sonicit eivät nopean tahdin takia ihan uppoa. Olen aika rauhallisen pelaamisen ihminen. Olen kyllä ekan pelannut läpi Mini Mega Driveillä ja hieman kakkostakin ottanut, että kokemusta on vähän. 3D pelien suhteen en osaa toki tarkaan sanoa, mutta voisin kyllä jottain niistä testata ainakin.
Itse pelailin 3D-Sonicceja jokusen tossa PS2-kaudella. Sonic Heroes oli ongelmistaan huolimatta ihan kelpo peli. Ne ongelmat olivat kuitenkin aika huomattavia; hyökkäysten autotähtäys saattoi toimia vähän miten sattuu. Ja eräässä takaa-ajossa, jossa teoriassa piti vain napauttaa tiettyä nappia tasaiseen tahtiin hyppiessäsi liaanilta toiselle, peli saattoikin nakata sinut täysin mielivaltaisesti liaanin ohi varmaan kuolemaan. Arvatenkin siksi, että kamera ei tahtonut pysyä touhussa mukana. Pääpiirteissään peli oli kuitenkin enemmän viihdyttävä kuin turhauttava, varsinkin kun siinä oli mitä reippain soundtrack, kuten vaikkapa tämä kummituslinnan taustabiisi.
Shadow the hedgehog onnistui parantamisen sjaan ainoastaan pahentamaan kumpaakin noista Heroesin ongelmista. Tähtäys oli hyvin epäluotettava, mikä oli todella paha jos kentän halusi päihittää vaikkapa ns. hyvisreitillä, jolloin et saanut mielellään osua yhteenkään poliisiin. Kamera oli paikoitellen aivan karmiva. Ja lopulta, en enää jaksanut avata sitä todellista lopetusta, vaikka useimmat juonireitit vedinkin läpi. Kärsivällisyys paloi jossain laboratoriokentässä, jossa piti tappaa kymmenittäin sinisiä limalöllöjä, tapellen niiden lisäksi jatkuvasti sysipaskaa tähtäyssysteemiä vastaan. Se oli pitkä ja raivostuttava kenttä ja ai sitä riemua, kun joku niistä sinertävistä saatanoista olikin jäänyt uupumaan saavuttaessani kentän lopun.
Sonic Unleashedissa ne paljon kehutut päiväkentät olivat ihan ok. Ei erityisen hyviä taikka huonoja, lähinnä ok. Yökentät olivat juurikin aikalailla itseään toistavaa remuamista. Muutenkaan en jaksanut innostua koko pelistä sen koommin, joten se oli ainoa näistä kolmesta, jota en läpäissyt taikka pelannut edes jonnekin puoleen väliin.
Myöhemmin myin sekä Shadow-siilin tryhard-kovistelut sekä Unleashedin pois, jättäen ainoastaan Sonic Heroesin omaan hyllyyni. Backlogista löytyy muistaakseni myös tuo PS3:n Sonic Generations, mutta saas nähdä milloin siihenkin tulee tartuttua.