Jos mietitään mikä on maailman kummallisin maa, vastaus on japanilaisesta näkökulmasta helppo. Kaikki vieraat maat – välittömiä naapurimaita lukuunottamatta – nimittäin ovat japanilaisille pitkälti yhtä ja samaa mössöä, joten tittelin vie yksinkertaisesti ”ulkomaat”.

Tällainen maailmankuva ei tietenkään ole syntynyt tyhjästä. Kielimuuri on sille yksi merkittävimpiä syitä, mutta se johtaa suoraan toiseen ja isompaan syyhyn: suurimmalla osalla japanilaisista ei ole mitään muuta kontaktia ulkomaihin kuin TV.

En puhu tässä nyt animesta, jonka osuus Japanin TV-ohjelmistosta on vain murto-osa. Suurimman osan Japanin TV-ohjelmistosta täyttävät banaalit makasiini- ja haastatteluohjelmat , joissa vanhan vitsin mukaisesti on lähinnä kolme aihetta: julkkikset, ruoka ja julkkikset syömässä ruokaa.

Japanissa on varsin helppo katsoa telkkaria koko päivä näkemättä muita ulkomaanuutisia kuin pari vilausta Yhdysvaltain presidentistä. Ulkomaiden ja ulkomaalaisten rooli Japanin televisiossa on hyvin rajallinen, ja kautta vuosikymmenten japanilainen media on rutiininomaisesti keskittynyt niiden outouteen ja vierauteen.

***

Kuukausi sitten mainitsin, miten Japanilla on hyvin mielenkiintoinen rooli länsimaisessa kollektiivisessa tietoisuudessa: sitä käsitellään lähes pelkästään sen näennäisen outouden ja vierauden kautta. Tämän vuoksi monen kuva Japanista on lähes pelkästään penisfestivaaleja ja ylityökuolemia, alushousuautomaatteja ja lonkeropornoa, hassuja vaatteita ja kummallisia TV-kisavisoja.

Kun odotukset Japanista ovat tällaiset, niille halutaan myös vastinetta. Jokainen on nähnyt netissä kuvia Mario Kart -hahmoiksi pukeutuneista mikroautoilijoista ajamassa Tokion kaduilla liikenteen seassa; he ovat ulkomaalaisia turisteja (eivätkä kauhean pidettyjä sellaisia). Niin ikään Shinjukun sydämessä oleva showravintola Robot Restaurant myy ulkomaalaisille sitä autenttista ”outoa Japania” jota turistit haluavat kokea; paikallisia siellä ei näe.

Tällaisen kuvan Japanista oli saanut myös muuan youtubettaja Logan Paul. Todennäköisesti kuulit hänestä ensimmäisen kerran tammikuussa 2018, kun hän kävi itsemurhistaan kuuluisassa Aokigaharan metsässä videoimassa puuhun hirttäytynyttä miestä ja sai niskaansa valtavan viharyöpyn.

Tätä ennen hän oli kuitenkin viilettänyt Japanissa viikon ajan kuin ylikasvanut kuusivuotias hihkuen samalla, miten ”Tokyo is a real-life cartoon”.

Paul oli mm. juoksennellut kaduilla Pikachuksi pukeutuneena ja heitellyt Poké-pallon muotoisella tyynyllä poliiseja, autoja, polkupyöräilijöitä ja ravintolakokkeja. Hän oli melunnut buddhalaistemppelissä pukeutuneena turistikrääsäkaupasta ostettuun aamutakkiin ja kiinalaiseen maanviljelijähattuun. Hän oli ostanut retropelikaupasta Game Boyn heittääkseen sen myyjän edessä katuun ja valittaakseen sitten sen olevan rikki. Hän oli hyppinyt liikkuvien ajoneuvojen kyytiin kalatorilla, ostanut kalan ja mustekalanlonkeron, tunkenut niitä kaupungilla ikkunoihin ja ihmisten naamalle ja lopulta jättänyt ne taksin konepellille. Hän oli hiplannut vaatekaupassa takkia musteisilla käsillään. Hän oli ihan vain laskenut housunsa keskellä risteystä ja heittäytynyt makaamaan keskelle katua.

Tämä käytös on stereotyyppisen lapsellista. Ikävä kyllä se ei sanottavasti eroa siitä stereotyypistä, joka japanilaisilla on ”ulkomaiden” asukkaista jo valmiiksi.

***

Lännessä japanilaisiin ihmisiin liitetään kaikenlaisia stereotyyppejä: he ovat ylenpalttisen kohteliaita, he ovat epäindividualistisia, he ovat kaksinaamaisia ja niin edespäin. Japanissa länsimaisiin ihmisiin liitetään myös stereotyyppejä, ja monet niistä osoittavat ihan tiettyyn suuntaan:

  • Ulkomaalaiset eivät osaa syödä puikoilla, vaan käyttävät lusikoita ja haarukoita kuin lapset.
  • Ulkomaalaiset eivät osaa lukea kanjeja, vaan kirjoittavat tavukirjoituksella kuin lapset.
  • Ulkomaalaiset eivät osaa käyttäytyä hillitysti, vaan nauravat, itkevät ja heiluttelevat käsiään julkisilla paikoilla kuin lapset.
  • Ulkomaalaiset eivät kunnioita toisten henkilökohtaista tilaa, vaan halailevat ja koskettelevat muita kuin lapset.
  • Ulkomaalaiset eivät omaa tilannetajua eivätkä osaa kertoa valkoisia valheita, vaan sanovat tökerösti ja epäkohteliaasti suoraan mitä ajattelevat kuin lapset.
  • Ulkomaalaiset eivät tajua ottaa muita huomioon, vaan ajattelevat aina vain omaa etuaan. Jälleen kerran kuten lapset.

Tässä on ehkä vähän kärjistystä mukana, mutta perinteisesti tällaisen linssin läpi ”ulkomaalaiset” Japanissa on nähty, niin hyvässä kuin pahassakin. Mieleen muistuu esimerkiksi McDonald’sin Japanissa kymmenisen vuotta sitten käyttämä mainoshahmo Mr. James, joka puhui höpsöä rikkonaista japania ja oli kaikesta innoissaan.

Japanissa julkkiksen uraa luovat ulkomaalaiset joutuvat tietysti vastaamaan näihin odotuksiin. Ei minulla mitään vaikkapa naistenvaatteissa viihtyvää Ladybeardia vastaan ole, mutta hän on siitä huolimatta osaltaan vahvistamassa kuvaa siitä, miten ulkomaalaiset ovat outoja ja hillittömiä. Nigerialainen TV-persoona Bobby Ologun on asunut Japanissa vuodesta 1998 ja osaa kieltä hyvin, mutta puhuu juontaessaan vahvalla aksentilla ja tekee tarkoituksella alkeellisia kielioppivirheitä katsojia naurattaakseen.

Odotukset ovat vahvat myös modernien somejulkkisten parissa. YouTubessa uraa luonut norjalainen Mr. Yabatan luottaa vahvasti lapsekkaan ja innostuneen pellen stereotyyppiin, joka on kuin suoraa jatkoa Mr. Jamesille. Jotkut taas taistelevat tietoisesti tätä vastaan, kuten amerikkalainen Dogen, joka mainostaa kielenopiskeluvideoitaan tekemällä myös deapan-huumorivideoita, joissa hän esiintyy korostuneen vakavasti ja stoalaisesti.

Tyypillinen Mr. Yabatanin video.

Inspiraationa tälle blogipostaukselle toimi The Japan Timesin muutama viikko sitten julkaisema artikkeli Non-Japanese people are poorly represented in Japanese media: That needs to change. Se lähtee liikkelle mainitsemalla sen, miten TV-persoona Dave Spector vuonna 1980 sanoi, miten ulkomaalaisen rooli japanilaisessa mediassa on olla panda. Ulkomaalaiset ovat näyttelyesineitä, eksoottisen vierauden symboleita, jotka kärrätään esille hetkeksi olemaan hassuja.

— it appears that not much has changed since Spector’s observation from almost 40 years ago. To a large extent, we remain exotic elements or comic relief. The exaggerated image of people from other cultures is maintained by stereotyping and caricaturing. The West become the Far West, and “foreigners” are reduced to “others” — the ones who are not “us.”

Artikkeli mainitsee nimeltä kaksi TV-ohjelmaa, jotka ovat osa tätä ”kaukolännen” ongelmaa. Cool Japan on sarja, jossa paneelillinen ulkomaalaisia ihmettelee japanilaisen arkielämän asioita. Muistan vuonna 2014 nähneeni siitä jakson, jossa esiteltiin kolikkoautomaatteja. Panelistit päivittelivät mm. sitä, miten asiat eivät automaateissa ole yhtään sen kalliimpia kuin kaupassakaan, mikä taas ulkomailla on itsestäänselvyys.

Toinen TV-sarja on kestävän suosittu Why Did You Come To Japan?, jonka toimittajat väijyvät turistin näköisiä tyyppejä Naritan lentokentän tuloaulassa. (Itse olen joutunut kahdesti ohimennen tentattavaksi, mutta muutamakin suomalainen tuttu on päätynyt kokonaisen jakson päähenkilöksi.) Sarjan pointti on seurata turisteja näiden reissun aikana ja esittää heidän ihmetteleviä reaktioitaan asioihin, jotka katsojille ovat itsestäänselviä. Valikoituja jaksoja sarjasta löytyy nykyään katsottavana Crunchyrollista, jos haluaa tutustua siihen millaisia ne alussa mainitsemani tyypilliset japanilaiset TV-ohjelmat ovat.

Kolikon kääntöpuoli ovat ne TV-ohjelmat, joissa japanilaiset toimittajat matkustavat ulkomaille ihmettelemään paikallista menoa. Toisinaan näissä ohjelmissa käydään Suomessakin: esimerkiksi syksyllä 2017 käytiin Kuopiossa hämmästelemässä suomalaisten koulujen löysää kuria, värjättyjä hiuksia, korvakoruja, koulupuvuttomuutta, sääntöjen puutetta ja pimeitä iltoja.

(Nyt-liite kirjoitti asiasta karnevaaliperformanssin muodossa, jossa pääosaan nousi se miten toimituksessa yritettiin tulkita haastateltavien japaniksi dubattua puhetta Googlen automaattikäännöksellä.)

Jynkän koulun oppilata ihmettelemässä miksi japanilaisissa kouluissa on pukeutumissääntöjä ja mitä tekemistä niillä on oppimisen kanssa. Studiossa ison reaktion saa aikaan erään toteamus siitä, että jos Suomessa olisi vastaavia sääntöjä hän ei tulisi kouluun ollenkaan.  

Luonnollisesti TV-ryhmää riemastutti se, miten muuan poika tuli tunnille Ikea-kassiin pukeutuneena. Mistään suuresta journalismista tässä kun ei ole kyse, vaan ihan vain viihteestä: jos meno ei ole tarpeeksi kummallista, sitä saatetaan lavastaa sellaiseksi.

Tai kuten asia The Japan Timesin artikkelissa ilmaistaan:

However, the reality that people lead generally similar lives overseas holds little entertainment value and, instead, shocking customs and items from other countries are presented to a Japanese panel who comment on how strange they are. And this is what audiences are left with: The outside world is strange, often dangerous, and other.

Kuvaa ulkomaiden vaarallisuudesta eivät tietenkään auta säännöllisesti otsikoissa olevat uutiset naisia ahdistelevista ulkomaalaisista pick-up-artisteista. Siihen verrattuna on vähän parempi jos ulkomaalaisia kuvataan kaikesta ihmeissään olevina kirkassilmäisinä turisteina, lapsekkaina pelleinä tai muina vastaavina pandoina. Taustalla oleva ajatusmaailma on silti sama: ulkomaalaiset nähdään aina ensisijaisesti ei-japanilaisina.

Artikkeli päättyy mainitsemalla tilastoja. Tutkimuksen mukaan 60 prosenttia japanilaisista olisi sitä mieltä, että töiden takia ulkomaille joutuminen olisi ”keskisuuri tai suuri ongelma”. Harva japanilainen käy vaihto-opiskelijana ulkomailla, ja suurin osa heistä viettää ulkomailla vain kuukauden. Vaihto-oppilasmahdollisuuksista ei ylipäätään sanottavasti opiskelijoille kuulutella.

***

Olen tässä viime aikoina pariinkin otteeseen sivunnut sitä, miten Japani on saarivaltio paitsi fyysisesti myös henkisesti. Suurin osa japanilaisista elää henkisesti maailmassa, jossa on hyvin vähän tarvetta ajatella muita kuin kotimaan asioita – merentakainen maailma on ”ulkomailla”, ja siellä puhutaan ”ulkomaankieltä”. Ajatus Japanin ulkopuolella lomailusta, siellä opiskelemisesta tai siellä työskentelemisestä on monille kaukana oman elämänpiirin ulkopuolella oleva asia, jota tekevät vain ”jotkut muut” – rikkaat, akateemisesti lahjakkaat, menestyneet.

Mistä päästäänkin takaisin siihen alussa mainittuun kielimuuriin: japanilaiset eivät tunnetusti osaa englantia.

Me suomalaiset elämme pienellä kielialueella, joten täällä jokainen oppii englannin pelien ja TV-tekstitysten avulla. Japanissa kaikki taas dubataan, ja suurin osa ihmisistä tulee vallan hyvin toimeen ihan vain kotimaisella musiikilla, nettiyhteisöillä, uutisilla ja vastaavilla.

Tästä johtuen japanilaiset suhtautuvat koulun pakollisiin englannintunteihin hyvin samalla tavalla kuin suomalaiset ruotsintunteihin: turhana pakkopullana, jolle ei tule koskaan olemaan mitään käyttöä oikeassa maailmassa.

Japanissa monet vanhukset osaavatkin englantia paljon paremmin kuin nuoret, mikä etenkin suomalaisista voi tuntua täysin käsittämättömältä. Yhdysvaltojen miehityksen aikana syntyneet kuitenkin kasvoivat 50-luvulla, jolloin englanti ja kaikki länsimainen oli uutta ja modernia. Mitä lähemmäs nykyaikaa on tultu, sitä paremmin nuoriso on pärjännyt koko elämänsä pelkällä äidinkielellään.

***

Kaikki edellämainittu on vuosikymmenten ajan kasvattanut japanilaiset kuplassa, jossa maailma on jaettu ”tavalliseen” ja ”vieraaseen”, Japaniin ja ulkomaihin. Ulkomaalaiset ovat outoja ja lapsellisia, ulkomaiset tavat shokeeraavia ja käsittämättömiä. Japanin rooliksi länsimaissa on ehkä muodostunut olla kummallisuuden maa, mutta samaan tapaan Japani on tottunut pitämään ulkomaita kaiken sen symbolina mikä ei ole normaalia, arkista ja tavallista.

Kyse on tavallaan hyvin pitkälti samanlaisesta itseriittoisesta maailmannapa-ajattelusta, jota näkee paljon amerikkalaisten suunnalta. Isoin ero on tietysti se, että japania ei (toisin kuin englantia) tietenkään puhuta missään muualla kuin Japanissa. Japani on saari myös kielellisesti.

Aina välillä pelipuolen ajankohtaisissa keskusteluissa tulee puheeksi se, miten japanilaiset ovat niin huonoja myymään tuotteitaan ulkomaille ja suunnittelemaan niitä globaalit markkinat mielessä niin kuin ”kaikki muut” tekevät. Kielimuurin ohella suurin sen takana oleva syy on ihan vain se maailmankuva, jonka kaikki tässä postauksessa lueteltu on rakentanut.

Tämän vuoksi japanilaisille on aina tullut jossain määrin yllätyksenä ajatus siitä, että heidän kotimaan markkinoita varten tekemillään viihdetuotteilla – mangalla, animella, peleillä – ylipäätään saattaisi olla kysyntää myös ulkomailla. Siksi ne ovat perinteisesti tulleet Japanin ulkopuolelle vetämällä eivätkä työntämällä, ja niiden raahaaminen ulos Japanista on aina vaatinut vähän lisätyötä. Ilman vetoapua japanilaisten kun on joskus vähän vaikea tajuta, että Japanin ulkopuolinen maailma on muutakin kuin vain eksoottinen ”kaukolänsi”.

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

Edellinen: Miehetkin saavat tykätä naishahmoista

Seuraava: Tokio jota ei ole olemassa

Lisää luettavaa