Tammikuun pääkirjoitus: Aito kymmenen pisteen arvosteluasteikko

Johanna Puustisen pääkirjoitus tammikuulle 2020.

10.1.2020 09:28

Pääkirjoitus on julkaistu nyt kaupoissa olevassa Pelaaja-lehden tammikuun 2020 numerossa 207.

Pommikuu

Päätoimittajaksi astumiseni jälkeen olen joutunut pohtimaan monia edeltäjieni tekemiä linjauksia kriittiseltä kantilta. Moni asia on muuttunut jo parissa kuukaudessa: vanhat ja kulahtaneet vakiopalstat ovat saaneet lähteä, digilehti taas on toivottavasti tullut jäädäkseen ja Pokémon nähtiin viime kuussa kannessa ensimmäistä kertaa koskaan.

Vielä kuitenkin riittää suuntaviivoja, jotka kaipaavat tarkistusta, jos eivät suoranaista mullistusta. Yksi näistä on arvosteluasteikko, jota lehdessä käytämme. En alun perin kokenut tarvetta kajota arvostelupolitiikkaamme, mutta tässä kuussa kissa on kiivennyt omatoimisesti pöydälle. Tammikuu on toki aina surkeaa aikaa pelirintamalla, mutta tämän numeron arvioiden keskiarvo on niin matala, että kuun kauheinta peliä koristavalle pommimerkille oli vaikea valita vastaanottajaa.

Poikkeuksellinen pommikuu ei kuitenkaan ole ainoa syy sille, että arvosanat joutuivat syyniin. Tiesittekö, että arvosteluja koostavan Metacritic-sivuston mukaan Pelaaja rankaisee pelejä kuukaudesta toiseen rajummin kuin kansainvälinen media? Antamamme arvosanat ovat Metacriticin keskiarvon alapuolella 70 prosenttia ajasta, mikä kuulostaa ainakin paperilla melko hurjalta.

Asian kanssa tovin kipuiltuani totesin kuitenkin, ettei kyse ole kohdallamme yltiömäisestä kyynisyydestä, vaikka niin voisi erehtyä kuvittelemaan. Pelaajalla on nimittäin käytössään aito kymmenen pisteen arvosteluasteikko, jonka koko skaalaa tekijäkaartimme on koulutettu käyttämään. Viiden pisteen peli on lehdessämme vielä keskitasoa, ja numerot kahdeksikosta eteenpäin on varattu poikkeuksellisen hyville peleille.

Tästä huolimatta tuntuu siltä, että jopa seitsemän pisteen arviota pidetään toisinaan kuolemantuomiona tietynlaisissa piireissä, vaikka lehtemme kertoo selkosuomella seiskan pelin olevan vielä takuuvarmaa viihdettä. Arvosana-asteikkojen kärkipainotteisuus lieneekin suurin syy siihen, miksi moni pelimedia on viime vuosina luopunut niistä kokonaan. Sen sijaan, että tiskiin lyötäisiin mielipiteitä jakavaa matematiikkaa, halutaan ajatella, että arvostelu itsessään on niin informatiivinen, että johtopäätös voidaan luottaa lukijalle itselleen. Aate on kaunis, ja valehtelisin jos väittäisin, etten ole itse punninnut juuri tätä vaihtoehtoa. Luotan toimittajiemme kykyyn perustella mielipiteensä kriittisesti ja tarjota lukijalle arvoa myös tekstimuodossa.

Samalla koen kuitenkin, että arvosanassa itsessään voi olla paljonkin eri sävyjä eritoten hyvään tekstiin yhdistettynä. Esimerkiksi neljän ja kuuden pisteen peleillä voi olla enemmän eroa kuin päällepäin arvaakaan. Kahdeksikko voi pudota pelkkien bugien vuoksi kuuteen pisteeseen, mutta neljän pisteen teoksessa on jo sen verran perustavanlaatuista vikaa, ettei sitä pelasta kauneinkaan koodi. Jokin toinen tulkinnanvaraiseen suositussysteemiin siirtynyt media saattaisi antaa kummallekin pelkän alapeukun, ja se on minusta monin tavoin numeroakin mustavalkoisempi viesti lukijalle, joka vain silmäilee arvostelut läpi.

Tuskailutuokion päätteeksi tulin siis siihen tulokseen, että Pelaajan pisteytys on hyvä juuri tällaisenaan. Olemme kenties tiukkoja mutta myös tasaisen reiluja kaikille omien ansioidensa mukaan. Aidosti hyvät pelit erottuvat lehtemme sivuilla edukseen, ja puutteellisillekin riittää tarpeeksi skaalaa erottelemaan keskitason tapaukset oikeasti toivottomista. Paremmin eivät asiat voisi olla.

Johanna Puustinen,
Pelaaja-lehden päätoimittaja

 

Lisää luettavaa