Netflix julkaisi tällä viikolla tunnin mittaisen dokumenttielokuvan nimeltä Tervetuloa animen maailmaan. En suosittele sen katsomista, koska sillä on kyseenalainen kunnia olla kenties maailman ainoa dokumentti, jonka katsomisen jälkeen tiedät aiheesta vähemmän kuin ennen.
Kaiken olennaisen saa jo trailerista:
Sekä dokumentin alussa että tässä ANN:n haastattelussa dokumentin ohjaaja Alex Burunova kertoo, että ei tiennyt aiheesta mitään ennen altaan syvään päähän hyppäämistä. Se selittänee sen, miksi dokumentin näkemys animesta on kuin pimeimmältä 90-luvulta: anime on maskuliinista, rankkaa ja ehdottomasti ei lapsille. Se on ”often dark and outright fucked up.” Sen tekijät ovat hulluja ja luovia ulkopuolisia, joilla on ”deranged brains”. Hevimetalli soi, nyrkkeilysäkkiä hakataan ja elektroniset säröefektit halkovat ruutua.
Kyse on ensisijaisesti Netflixin itse rahoittamien sarjojen mainostamisesta, totta kai. Kaikki dokumentissa nähtävät sarjat ovat sellaisia joihin Netflixillä on maailmanlaajuinen yksinoikeuslisenssi, ja muut jäävät vain maininnan asteelle.
Ehkä eniten keskustelua on herättänyt dokumentin aloituskohtaus: ohjaaja kysyy ääneen, miten ”tällainen kulttuuri (klippi ihmisistä jonottamassa metroon) voi tuottaa tällaista (klippi Netflixin Castlevania-animaatiosta)?”. Hämmentävää tässä on se, että Castlevania on Amerikassa animoitu ja amerikkalaisen Adi Shankarin ohjaama sarja, jolla ei ole Japanin kanssa muuta tekemistä kuin alkuteos. (Shankar on tuossa yllä olevassa trailerissa se tyyppi, joka sanoo olevansa aikamatkaaja tulevaisuudesta.)
Tätä asiaa kysyttiin myös ANN:n haastattelussa. Burunova vastasi siihen näin:
The documentary opens with a deep focus on Adi Shankar and Castlevania as representative of what anime is, but that show has no Japanese production staff – while it’s understandable that Netflix would ask this IP to be presented front and center here, it also doesn’t make sense that it would dominate the opening of a documentary called ”Enter The Anime” that purports to discover what anime is. Aside from promotional considerations, from a filmmaking perspective, why was that segment right up front, rather than contextualizing it as an anime-inspired American production?
Actually, Netflix had no say in the order of the interviews. I thought it would be interesting to start with 2D hand-drawn style animation (Castlevania), progress into CG anime, stop motion, motion capture and end with 3DCG! There is a big debate on whether anime produced outside of Japan is still ’Anime.’ There is no consensus. Anime is a style of animation that originated in Japan. Where it goes from there – I don’t know!
Monet ovat huomauttaneet, että Burunova tuntuu tässä – todennäköisesti tietämättömyyttään – tukevan Netflixin laaja-alaista brändäysstrategiaa sanan ”anime” määrittelemiseksi uudelleen tarkoittamaan ”mitä tahansa animaatiota, joka näyttää siistiltä”. Sanomalla ”käydään väittelyä siitä, onko Japanin ulkopuolella tuotettu anime edelleen animea” ohjaaja legitimisoi tämän väittelyn olemassaolon ja implikoi jo sanavalinnoillaan, että totta kai se on. Mutta miksi?
Amerikkalainen TV-animaatiokenttä on ollut aikuisille suunnattujen sarjojen suhteen niin pitkään ja niin vahvasti Simpsonien esimerkin määrittämää, että satiirinen sitcom on käytännössä ainoa olemassa oleva genre. Ja visuaalinen tyyli sen mukainen, Rick and Mortysta Bojack Horsemaniin.
Nykyään toki käytännössä joka ikinen animaatioalalla työskentelevä ihminen on päätynyt alalle sen takia, että on nuorena pitänyt animesta ja ihastunut sen tyyliin. Ja on myös ihan loogista, että monet heistä haluavat tehdä jotain joka on samalla tavalla siistin näköistä – vuoden 2005 Avatar: The Last Airbender ja sen jatko-osa The Legend of Korra epäilemättä kuuluisimpina esimerkkinä. Netflix on viime vuosina rahoittanut montakin tällaista amerikkalaista animaatiosarjaa, kuten aiemmin mainitun Castlevanian, Voltronin ja Lohikäärmeprinssin.
Mutta onko tällainen animesta inspiroitunut animaatio sitten ”animea”? Netflixin markkinointikoneiston mielestä totta kai on, koska sanomalla näitä sarjoja animeksi niistä saadaan kiinnostumaan valtava määrä sellaisia ihmisiä, joille ilmaus ”animated TV series” tuo mieleen lähinnä South Parkin. ”Anime” sen sijaan on jotain coolia, synkkää, vakavaa ja väkivaltaista – kuten Castlevania.
***
Stategiana tämä ei ole uusi. Viitisentoista vuotta sitten, kun mangabuumi oli Yhdysvalloissa kuumimmillaan, halusi sikäläinen kustantaja Tokyopop määritellä sanan ”manga” uudelleen samalla tavalla. Sen skeittarivaatteissa viihtyvä ja ahkerasti mediaseksikkäitä haastatteluja antava toimitusjohtaja Stu Levy approprioi sanan tarkoittamaan mitä tahansa sarjakuvaa, jota näyttää tietynlaiselta ja jota myydään tietynlaiselle yleisölle tietynkokoisina pokkareina.
”Manga on tyyli”, Levy sanoi. Hänelle sana ”manga” oli ensisijaisesti markkinoinnillinen termi: tapa erottaa nuorisoa kiinnostavat siistit sarjakuvat niistä tylsistä amerikkalaisista sarjakuvista, jotka eivät nuorisoa kiinnostaneet. Tokyopop houkutteli pähkinäpalkalla armeijoittain nuoria sarjakuvantekijöitä, joiden mangasta inspiroituneita sarjakuvia se julkaisi kaksin käsin. Suunnitelmana oli totta kai oman kohtalon herraksi pääseminen: miksi maksaa sarjojen lisensoimisesta Japaniin, jos itse tekemällä voisi päästä halvemmalla ja samalla omistaa kaikki oikeudet?
Tokyopopin itse julkaisemia sarjakuvia länsimaisilta tekijöiltä.
Tokyopop epäonnistui tässä brändäysstrategiassaan, mutta vaikuttaa kovasti siltä, että Netflixin vastaava strategia toimii. Netflix esimerkiksi kertoi viime kuussa olevansa tuottamassa Zack Snyderin ohjaamaa viikinkihenkistä animaatiosarjaa, ja joka ikinen uutismedia toisteli suoralta kädeltä Netflixin tiedotteessaan käyttämää sanaa ”anime”. Tälläkään sarjalla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä Japanin kanssa.
Onhan se toki käytännöllinen tapa saada välitettyä kaikille yhdellä sanalla, että sarja ei tule näyttämään Bojack Horsemanilta. Yhtä käytännöllinen tapa kuin sana ”visual novel” on sen kertomiseen, että pelissä on tekstimuotoista dialogia ja 2D-hahmotaidetta. Ikävä kyllä kyseessä on samaan tapaan määritelmän venyttäminen niin pitkälle, että se ei tarkoita oikeastaan enää mitään.
Tästä kaikesta olettekin varmaan arvanneet, että minun määritelmäni mukaan sanat ”manga” ja ”anime” eivät ole vain piirtotyylejä. Ne eivät tarkoita sitä että silmät ovat isoja, suut pieniä ja hiukset piikikkäitä. Mutta mitä ne sitten tarkoittavat?
***
Se perinteinen vastaus on tietysti se, että ne tarkoittavat tietyssä maassa tehtyä mediaa. Ranskan kielen sarjakuvaa tarkoittavaa ilmausta ”bande dessinée” (ja sen lyhennystä BD) käytetään kansainvälisesti tarkoittamaan nimenomaan ranskalaisia sarjakuvia, ja samaan tapaan japanin kielen sarjakuvaa tarkoittavaa ilmausta ”manga” käytetään kansainvälisesti tarkoittamaan nimenomaan japanilaisia sarjakuvia. Ja saman animen kanssa.
Tässä vaiheessa näsäviisastelijat tulevat sitten toki esiin pusikoista. Suurin osa animen välianimaatiosta on ulkoistettu Kiinaan ja Koreaan – miten se vaikuttaa? Entä ne amerikkalaisten TV-animaatioiden jaksot, jotka on ulkoistettu Japaniin? Entä kansainväliset yhteistuotannot, kuten Oban Star-Racers, The Red Turtle, Mutafukaz tai ysäriklassikko Matka maailman ympäri? Entä länsimaisiin lähdeteoksiin pohjaavat animet, kuten kaikille tutut Muumilaakson tarinoita tai Peukaloisen retket? Entä sellaisiin länsimaisiin lähdeteoksiin pohjaavat animet, joiden lähdeteos on mangan inspiroima, kuten Radiant?
Paa-pa-pa-paa-pa-paa-paa-pa-paa-paa~
Nämä kaikki on kuitenkin helppo lajitella jommallekummalle puolelle aitaa sen mukaan, missä varsinaiset luovat päätökset on loppujen lopuksi tehty ja minkä maan markkinoilta rahat on ensisijaisesti aiottu saada takaisin. Muutamia mielenkiintoisia poikkeuksia toki löytyy – ja niitä tulee epäilemättä tulemaan jatkossa yhä vain lisää – mutta ne ovat kuitenkin nimenomaan poikkeuksia.
Olenkin perinteisesti käyttänyt vertausta ”Hollywood-elokuvaan”, kun sanojen anime ja manga määritteleminen on tullut puheeksi. Kyse kun on minusta ensisijaisesti siitä, minkä tuotantoteollisuuden piirissä teos on tehty – mitkä ovat ne logistiset ja taloudelliset realiteetit, jotka ohjaavat ja vaikuttavat teosten taiteellisiin ratkaisuihin, julkaisemiseen, markkinoimiseen ja niin edespäin. Lopputekstit ratkaisevat.
Hollywood-elokuva ja ei-Hollywood-elokuva.
Toisin sanoen Dome Karukoski ja Renny Harlin voivat kyllä tehdä Hollywood-elokuvia, vaikka ovatkin suomalaisia – kunhan tekevät ne Hollywoodin tuotantoteollisuuden piirissä. Sen sijaan Jadesoturi ei ole wuxia-elokuva eikä Slumdog Millionaire Bollywood-elokuva – ne ovat suomalainen ja brittiläinen elokuva, jotka vain matkivat toisen tuotantoteollisuuden käyttämiä pinnallisia genrepiirteitä.
Sama pätee Tokyopopin tuottamiin ”pseudomangoihin” tuolla ylempänä. Sen sijaan niiden jälkeen on tuotettu muutamia varsin mielenkiintoisia poikkeustapauksia: esimerkiksi amerikkalainen Felipe Smith muutti Japaniin ja piirsi sarjan nimeltä Peepo Choo. Hän teki sitä japanilaisen kustannustoimittajan ohjaamana, japaniksi, ja se julkaistiin japanilaisessa mangalehdessä japanilaiselle lukijakunnalle. Englanniksi se julkaistiin vasta myöhemmin. Se on siis määritelmällisesti manga, tekijänsä kansallisuudesta huomatta.
Peepo Choon tarinassa amerikkalainen nörtti matkustaa Japaniin ja saa selville, että siellä ei olekaan ihan samanlaista kuin animessa.
Vaikeampia määriteltäviä sen sijaan ovat Tetsuya Tsutsuin Prophecy ja Nicken Beyond the Clouds. Niilläkin on japanilaiset tekijät, ja työ on oletettavasti tapahtunut alun perin japaniksi. Sarjat on kuitenkin kustantanut ja tilannut ranskalainen mangakustantaja Ki-Oon, joka on scoutannut tekijät japanilaisista sarjakuvatapahtumista. Japanissa sarjat on julkaistu vasta myöhemmin.
Monitulkintaisia tapauksia näistä tekee se, että ranskalaisella kustantajalla tuskin on ollut annettavanaan samanlaista rutinoitunutta editoriaalista palautteenantosykliä kuin Japanissa on tapana. Toisaalta tekijät itse ovat kuitenkin kasvaneet japanilaisen sarjakuvateollisuuden parissa, ja todennäköisesti ovat siitä huolimatta noudattaneet jossain määrin sen lainalaisuuksia ilman erillistä opastustakin.
On varsin mielenkiintoista, että japanilaisille peleille ei ole koskaan ollut olemassa samanlaista termiä. Todennäköisesti kyse on siitä, miten paljon animea ja mangaa pitempään ne ovat olleet osa länsimaista popkulttuurinkulutusta: toisin kuin japanilaisen popkulttuurin muut muodot, ne ovat tulleet länteen työntämällä eivätkä vetämällä. Pelimarkkinat ovat aina olleet hyvin globaalit. Ja vaikka Japani on nykymaailmassa käytännössä ainoa maa jossa kielimuurin vuoksi tehdään pelejä myös puhtaasti kotimaan markkinoita ajatellen, niille ei ole koskaan ollut tarvetta keksiä mitään omaa termiään.
Tästä toki johtuu sitten se, että näille peleille ei ole olemassa mitään muuta termiä kuin ”anime”, vaikka ne ovat pelejä eivätkä animaatiota. Joten sitten keskustelupalstat täyttyvät kommenteista, joissa puhutaan ”animepeleistä” – ja kriteeri tuntuu olevan lähinnä se, miten realistinen ja yksityiskohtainen pelin hahmotyyli on. Tämän vuoksi Persona 5 on ihmisten mielestä ”animepeli”, Devil May Cry puolestaan ei.
Toisaalta koska mitään erityistä termiä ei ole ja meno on varsin globaalia jo valmiiksi, pelipuolella ei ole koskaan näkynyt samanlaista markkinoinnillista yritystä tarttua ”mangan” tai ”animen” kaltaiseen kuumaan buzzwordiin ja yrittää vääntää se tarkoittamaan jotain mitä se ei tarkoita. (Samaa logiikkaa käyttäen se sana olisi varmaan ”geemu.”)
Japanilaisen hahmokulttuurin inspiroimia pelejä tehdään ympäri maailman, koska niiden tekijät ovat itse kasvaneet japanilaisen popkulttuurin parissa ja haluavat tehdä itse samanlaista. Kukaan ei siitä huolimatta ole väittämässä Skullgirlsiä, Shantae-sarjaa tai vaikkapa VA-11 Hall-A:a japanilaisiksi peleiksi; se olisi jo lähtökohtaisesti naurettava ajatus.
Tulevan Shantae 5:n alkuanimaatio on ostettu japanilaiselta animestudio Triggeriltä, jonka faneja pelin tekijäkunnasta epäilemättä löytyy.
Se ei tietenkään estä kansan syviä rivejä luulemasta, että kaikki japanilaisen näköisillä hahmoilla varustettu on japanilaista. Esimerkkejä tällaisesta löytyy jo ihan tämänkin sivuston uutiskommenteista aina kun Steam on vaihteeksi kieltänyt jonkin länsimaisen K18-pelin, kuten Mutinyn tai HuniePopin, sen käyttämän piirrostyylin vuoksi. Suurimmalle osalle asialla kun ei tunnu olevan yhtään mitään väliä.
—
Petteri Uusitalo
Kirjoittaja pitää Mangakartta-podcastia ja on Anime-lehden entinen päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.
—
Edellinen: Radioaallot mädättävät aivosi
Seuraava: Steamin uudet seksistandardit