Joulukuussa 2003 japanilainen pelistudio Nitroplus julkaisi pienimuotoisen visual novelin nimeltä The Song of Saya. Tiettävästi sitä ennakkomarkkinoitiin lehdissä ihan tavallisena yliopistoon sijoittuvana romanssipelinä ja irtiottona niistä rikossyndikaatti-, kyberpunk- ja demoninlahtausteoksista, joista studio tunnettiin.
Ensimmäisten ostajien yllätys oli varmaan melkoinen. Kyseessä kun olikin tarina nuoresta miehestä nimeltä Fuminori, joka auto-onnettomuuden ja kokeellisen aivokirurgian jäljiltä näkee ja tuntee koko maailman groteskina helvettinä, joka koostuu kokonaan mätänevästä lihasta, sykkivistä elimistä ja verisuonista. Muut ihmiset taas hän kokee sanoinkuvaamattoman kuvottavina lonkerohirviöinä.
Sairaalassa itsemurhaa märehtiessään Fuminori tapaa eräänä yönä mystisen ja epämääräisen ikäisen tytön nimeltä Saya, jonka hän jostain syystä kokee kaikesta huolimatta ihmisenä.
Vuosien varrella The Song of Saya alkoi kerätä tasaisesti mutta varmasti kulttisuosiota myös lännessä, ja siitä huhuttiin jo kauan ennen kuin englanninkielinen fanikäännös valmistui vuonna 2009. (Itse kokeilin siihen tutustumista ensimmäisen kerran muistaakseni joskus 2006 tai niillä main.) Vielä nykyäänkin se on VNDB-sivuston käyttäjien parissa kolmanneksi suosituin teos, ohi sellaisten raskassarjalaisten kuin Steins;Gate, Clannad, Danganronpa, Ace Attorneyt tai Umineko.
Tarinan kynäili silloin vielä täysin tuntematon Gen Urobuchi. Hänestä on Madoka Magican, Fate/Zeron ja Psycho-Passin myötä tullut yksi animemaailman nimekkäimpiä käsikirjoittajia, ja sittemmin kertyneen suosion myötä The Song of Saya onkin tiettävästi 2010-luvulla tuottanut paljon enemmän rahaa kuin silloin aikoinaan.
Urobuchi on vieraillut kertaalleen Suomessakin, Desucon Frostbite -tapahtuman kunniavieraana vuonna 2015. Nimikirjoitusjonossa näkyi useampia The Song of Sayan jenkkijulkaisuja, ja omaani pidän edelleen olohuoneessa esillä.
Teos on nyt taas ajankohtainen, koska vuoden 2013 fyysisen julkaisun lisäksi se julkaistiin viime viikolla lopulta myös Steamissa. Nyt lukemattomat uudet uteliaat pääsevät tutustumaan sen masentavaan, kamalaan ja kauniiseen tarinaan, ja vielä remasteroituna nykyaikaisemmille resoluutioille.
Masentava ja kamala tarina nimittäin on. Sen lukijat ymmärtävät paljon ennen Fuminoria, että Saya ei oikeastaan ole mikään poikkeustapaus hänen aivovammansa luomassa aistiharhaisessa maailmassa. Oikeasti Saya on jotain ihan muuta – jotain, jonka Fuminori vain kokee ihmisenä.
Ystäviään, naapureitaan ja kaikkia muitakin ihmisiä kohtaan Fuminori taas kokee pelkkää kuvotusta, ja hän menettää vastentahtoisesti mutta väistämättä kykynsä kokea näitä kohtaan mitään inhimillisiä tunteita. Samalla kun Fuminorin ystävät ovat hänestä huolissaan alkaa hän itse aikansa kuluksi selvittää Sayan kadonneen ”isän” mysteeriä – yksi okkultististen kirjojen ja tykötarpeiden täyttämä työhuone ja piilopirtti kerrallaan.
Välillä tarinaa kuljetetaan myös muiden hahmojen näkökulmista, jolloin Fuminorin hidas vajoaminen epäinhimillisyyteen näyttäytyy entistä surullisempana. Lukija ei myöskään voi olla ajattelematta, miltä Fuminorin ja Sayan yhteiselo rakastavaisina mahtaa ”oikeasti” näyttää.
Tarina on ylipäätään hyvin descartesilaisia teemoja pyörittelevä: kuinka täydellisen riippuvaisia lopulta olemmekaan siitä, mitä aistimme meille maailmasta kertovat, ja avuttomia tappelemaan vastaan jos ne valehtelevat meille? Tarinan taitekohdassa Fuminori toteaa itsekin, että maailma on sellainen kuin enemmistö sen kokee, ja hän vain sattui epäonnekseen päätymään laatikon ulkopuolelle. Kirjoitustyylissä näkyy myös Urobuchin mieltymys Lovecraftiin: kuvailut on kylvetty täyteen visvaisia adjektiiveja, ja esimerkiksi auringonlaskua saatetaan kuvailla ”mätänevän hedelmän väriseksi”.
Tarina sisältää vain kaksi valintakohtaa. Ne johdattavat lukijan kohti yhtä kolmesta vaihtoehtoisesta lopusta, joiden lopputulemat vaihtelevat mielisairaalaan joutumisen ja maailmanlopun välillä. Lopullinen totuus Sayan luonteesta ja alkuperästä selviää vasta true endingissä, joka on myös tavallaan lähimpänä onnellista loppua jota tällainen tarina voi saada. Kovin hilpeää kyytiä ei toki ole luvassa siinäkään suunnassa – onhan kyseessä pohjimmiltaan traaginen rakkaustarina.
Visuaaleillaan teos ei ole koskaan koreillut, ja ajan hammas näkyy etenkin sen 3D-rendatuissa suolenpätkissä. Sen sijaan edelleen yhtä ahdistavalta kuin ennenkin tuntuu sen särisevä, vatsaakääntävä soundtrack. Tarinan alussa erityyliset taustabiisit erottavat Fuminorin kohtaukset normaaliin maailmaan sijoittuvista, mutta sen edetessä painajaismainen äänimaailma alkaa vuotaa muuallekin. Kaikessa musiikissa on pahaenteinen ja kaikuva tuntu, ja Fuminorin maailmassa kuuluvista kappaleista rauhallisimmassakin kuuluu taustalla vaimea, rääkyvä särökitara.
Tarina on myös kokonaan ääninäytelty, ja se on ylipäätään hyvä esimerkki visual novelin vahvuuksien käyttämisestä mediamuotona. Romaani joutuisi luottamaan pelkkään proosaan, mutta toisaalta animemuodossa sarja joutuisi näyttämään ruudulla liikaakin. Iso osa painostavaa tunnelmaa kun on nimenomaan tilan antaminen lukijan mielikuvitukselle lonkerohirviöiden ulkonäön suhteen.
Tarina on varsin lyhyt, ja sen kliksuttelee läpi kokonaisuudessaan alle kymmenessä tunnissa. Usein toistellun totuuden mukaan modernit visual novelit ovat nykyään yhä pidempiä ja puuduttavampia, ja etenkin siihen nähden tällainen klassikkoteos on sekä virkistävä tuulahdus että moderneja teoksia lähestyttävämpi niille, jotka saapuvat visual novelien pariin pystymetsästä. Steam-julkaisun 15 euron hintakaan ei palele korvia.
Steamista ei kuitenkaan saa ladattua koko peliä, tietenkään. Tarina nimittäin sisältää pari seksikohtausta ja myös seksuaalista väkivaltaa, ja leikatut kohtaukset pitää ladata perinteiseen tapaan patchina julkaisijan nettisivuilta. (Lisähintaan 3,60 €.)
Lännessä se perinteinen näkemyshän on ollut, että hyvät tarinat ovat hyviä tarinoita ja porno on pornoa. Myös The Song of Sayan tapauksessa median näkemykset ovat olleet samansuuntaisia: esimerkiksi tämä PC Gamerin toissaviikkoinen uutinen toistelee kehuja teoksesta, mutta päättyy irralliseen tuhahdukseen siitä, miten ”it’s let down by some out-of-place hentai scenes”, jollaisia normaalit ihmiset eivät kaipaa.
Asiasta voi esittää argumentteja puolesta ja vastaan. Toisaalta voi sanoa, että vuonna 2003 jokainen visual novel joutui vielä hankkimaan K18-lätkän, jotta asiakkaita riittäisi. (Tämän totuuden mursi vasta Clannad vuonna 2004.) Toisaalta taas seksuaalisuus on yksi keskeisimpiä body horrorin rakennuspalikoita. Ja niin ikään toisaalta… kyseessä kuitenkin on, kuten aiemmin sanoin, pohjimmiltaan rakkaustarina.
Ja sitä paitsi varoittavia esimerkkejä kyllä löytyy siitä, miten voi käydä jos kaikki tarinaan sisäänrakennetut K18-kohtaukset vain leikataan surutta tiehensä. Mikäli aiempaan kokemukseen on luottaminen, tarinaa tuskin kannattaa lukea leikatussa muodossa.
Sweet Pool.
Saman julkaisijan viime vuonna julkaiseman Sweet Poolin Steam-versio nimittäin meni tämän asian suhteen siitä missä aita oli matalin. Yritä siinä sitten pysyä juonen perässä, kun raiskausten ja muiden seksikohtausten kanssa leikkaushuoneen lattialle ovat päätyneet myös päähenkilön verentäyteiset hallusinaatiot ja body horror -hirviösynnytykset, jotka ovat täysin olennaisia tarinan ymmärtämiselle
(Sweet Pool ja The Song of Saya ovat muuten monella tavalla sisarteoksia. Ne ovat molemmat Nitroplusin kehittämiä, ja molemmissa päähenkilön tavallinen arki hajoaa lovecraftilaisten lihakauhujen tieltä. Toinen vain on suunnattu miesyleisölle, toinen naisyleisölle.)
Edelleen Sweet Pool.
Monille tämän postauksen lukijoille voi tulla yllätyksenä, että tällaisia saksimisia ja patcheja edelleen tarvitaan. Melko pian sen jälkeen kun kirjoitin asiasta viimeksi keväällä 2018 lupasi Steam nimittäin kovaan ääneen hyväksyvänsä jatkossa myyntiin kaiken sisällön, joka ei ole ”laitonta tai trollausta.”
Ja jos on seurannut pelialan uutisointia, näin näyttäisi tosiaan tapahtuneen. Esimerkiksi Kotaku kirjoittelee säännöllisesti puritaanista päänpudisteluaan siitä, miten Steamin myydyimmät pelit ovat nykyään ”animeseksipelejä.” (Tällainen suhtautuminen erotiikkaa sisältävään tarinankerrontaan on toki ikävän lapsellista ja yksinkertaistavaa, kuten esimerkiksi tässä Pete Davisonin artikkelissa huomautetaan.)
Totuus on kuitenkin toinen ja vähemmän uutisoitu: piirroshahmoja sisältävien pelien suhteen Steamin linja tuntuu enemmänkin vain entisestään kiristyneen. Sen vuoksi ei ole ihmekään, että julkaisijat ovat varpaillaan ja turvautuvat edelleen patcheihin.
Julkaisijoiden ja kuluttajien näkökulmasta Steamin standardit tuntuvat myös välillä täysin mielivaltaisilta. Siinä missä kaikki edellämainitut pelit kyllä kelpaavat Steamille myyntiin, esimerkiksi Frontwingin Loca-Love: My Commuting Crush ilmeisestikään ei kelvannut.
Kummallista tämä on erityisesti siksi, että sarjan ensimmäinen osa Loca-Love: My Cute Roommate kyllä pääsi Steamin seulasta läpi. Jatko-osa kertoo täysin samoista hahmoista, on graafisesti täysin samanlainen ja seksikohtaukset olivat samaan tapaan patchin takana, joten yhtäaikaisesta japaninkielisestä ja englanninkielisestä julkaisusta haaveilleelle japanilaiskehittäjälle kieltävä päätös tuli epäilemättä täytenä yllätyksenä.
Mitä ilmeisimmin ratkaiseva ero oli se, että ensimmäisen pelin Steamiin submitatuissa promokuvissa ei näkynyt koulupukuja.
Loca-Love: My Commuting Crushin sittemmin poistettu Steam-profiili. Neuleliivi, kravatti ja vekkihame ilmeisesti ajoivat sarjan kielletylle vyöhykkeelle.
Silloin kirjoittaessani asiasta viimeksi mainitsin, että piirroshahmojen iän mittaaminen ”lapsipornon” pelossa on kuolleena syntynyt ajatus, koska yhden piirtäjän kolmikymppiset hahmot näyttävät joka tapauksessa nuoremmilta kuin toisen piirtäjän kymmenvuotiaat – ja eri piirtotyyleihin tottuneet ihmiset näkevät nämä hahmot myös täysin eri tavoilla. Sittemmin Steamilla on näemmä tultu samaan lopputulokseen, joten ilmeisesti päätöksiä siitä mikä pääsee myyntiin tehdään nykyään sen perusteella, miten näkyvästi peli sijoittuu minkäänlaiseen kouluun. Eli käytännössä näkyykö kuvissa koulupukuja.
Tämä selittäisi kaikenlaiset viimeisen vuoden aikana sattuneet tapaukset, kuten A Kiss for the Petals -sarjaan kuuluneen Maidens of Michaelin poistamisen Steamista ja sen, miksi Hello, Goodbyen Steam-julkaisua saatiin odottaa lähemmäs puoli vuotta. Huvittavimmillaan joitain hahmonrakennusseksisimulaattoreita on jopa julkaistu Steamissa niin, että seksin sijaan koulupuvut ovat olleet erikseen ladattavan patchin takana. Kelpaisivatkohan koulupuvut, jos ne olisi sensuroitu pikselimosaiikilla?
Sinällään tämä linjaus on ihan looginen: kyseessä tuntuu sentään olevan jonkinlainen konkreettinen standardi, jonka ympärillä kehittäjät ja julkaisijat voivat toimia – olkoonkin, että Steam ei tuttuun tapaansa ole sanonut asiasta mitään ääneen. Jos se joka tapauksessa tekee päätöksiä pelkän pärstäkertoimen perusteella, on kuitenkin mukavaa että kyseessä ei ole puhdas arvan heittäminen.
Huvittava kulttuuriero kyseessä joka tapauksessa on. On höpsöä ajatella, että The Song of Sayan ja Sweet Poolin kaltaiset väkivaltaiset, raiskauksia ja gorea sisältävät kauhuseksipelit kelpaavat Steamille – mutta ensisijaisesti vain siksi, että kummassakaan ei näy vekkihameita ja seilorikauluksia.
Olkoonkin, että jälkimmäinen kertoo lukiolaisista. Mutta se lienee Steamille ihan OK, jos hahmot ovat miespuolisia ja taidetyyli saa hahmot näyttämään kolmikymppisiltä. Se kun laskee hyvin lähelle nollaa sen todennäköisyyden, että kukaan tulee missään vaiheessa ulisemaan pedofiliasta – ja sehän on ainoa asia jolla on Valvelle väliä.
—
Petteri Uusitalo
Kirjoittaja pitää Mangakartta-podcastia ja on Anime-lehden entinen päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.
—