Idän lumo: Naisseuraa rahasta / Blogit / pelaaja.fi

Idän lumo: Naisseuraa rahasta

20.10.2019 // Kirjoittanut: Petteri Uusitalo
10
Idän lumo: Naisseuraa rahasta

Viimeistään sen jälkeen, kun Pokémonin suosio aikoinaan räjähti käsiin, ovat monet japanilaiset viihteentekijät ajatelleet, että avain maailmanlaajuiseen menestykseen on ”kulttuurillinen hajuttomuus”. Käytännössä tämä tarkoittaa viihteen tekemistä mahdollisimman vähillä japanilaisilla elementeillä ja mahdollisimman neutraaleihin fantasiamaailmoihin sijoittuen.

Vuosien varrella tätä on harrastanut totta kai etenkin Nintendo. Sen lippulaivasarjoista, kuten The Legend of Zeldasta, ei ihan kauheasti japanilaisuuksia löydä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö niitä olisi, jos tietää mitä katsoa.

Esimerkiksi Skyward Swordin bokoblinit käyttävät leopardikuvioisia alushousuja, koska siinä pelissä ne muistuttavat japanilaisia oni-peikkoja, joihin perinteisesti yhdistetään tiikerintaljan käyttäminen lannevaatteena. Twilight Princessin prinsessaa leikkivä, röyhelömekkoja käyttävä ja aika karmiva tyttö Ageha intoilee ötököistä, koska ötököistä tykkääminen on Japanissa lapsellinen ja vähän karmiva nörttijuttu (kuten ne röyhelömekotkin).

Äänimaailmastakin löytyy toisinaan hauskoja yksityiskohtia: kaupparatsu Beedlen äännähdyksiin Breath of the Wildissa lukeutuva, kohoava ”saa, saa!” -huudahdus on selkeän japanilainen kehotus. Ja jos Breath of the Wildin sattui pelaamaan ennen kuin siihen tuli mahdollisuus vaihtaa pelkästään ääninäyttelyn kieli japaniksi, saattoi missata sen miten Deku-puu ei kutsu Zeldaa vain ”prinsessaksi” vaan ”prinsessapapittareksi”hime-miko. Tämän kautta tarkasteltuna tarina Zeldan yrityksestä herättää sisällään uinuvat voimansa tuntuukin heti enemmän japanilaiselta shamanismilta.

Tällä kertaa ajattelin kuitenkin kirjoittaa siitä, mistä Breath of the Wildin asupäivityksiä antavat suurkeijut ovat inspiroituneet. Zelda-sarjan suurkeijut ovat toki useassakin pelissä olleet epämääräisen seksikkäitä, mutta tässä pelissä ne olivat sitä ihan tietyllä tavalla: ne muistuttavat hostess-baarin emäntää. Tästä kielivät kampaukset, vaatteet ja flirttaileva käytös – mutta etenkin se, miten asupäivitykset hoidetaan ensin lentosuukoilla ja sitten yhä intensiivisemmillä oikeilla suukoilla.

Hostess-baarit, kabarettiklubit, tyttöbaarit – pitkään jatkuneella instituutiolla on monta nimeä. Vuosikymmenten varrella variaatioita on tullut lukuisia, ja eri paikat ovat keskenään erityylisiä: jotkut tyylikkäämpiä, jotkut rähjäisempiä. Paikasta riippuen voi teoriassa päästä joko halvalla tai kalliilla: joissain paikoissa lähdetään liikkeelle kymmenistä, joistain sadoista euroista.

Hakata Tonkotsu Ramens sijoittuu alamaailmaan, palkkamurhaajien ja yksityisetsivien pariin. 

Hostess-baarit ovat aikahinnoiteltuja paikkoja, joissa miehet tai miesseurueet maksavat niissä viettämänsä ajan lisäksi pöytään tuodun alkoholin ja muiden huvitusten mukaan. Niissä on töissä (enimmäkseen) nuoria naisia, joiden työnkuvaan kuuluvat alkoholin tarjoilu, tupakoiden sytyttäminen, seuraleikkien leikkiminen, asiakkaan juttujen kuuntelu ja oikeissa kohdissa nauraminen: yleisesti siis seuranpito.

Rivissä seisovat tytöt ja maksullisen seuran konsepti ylipäätään saattavat tuoda jollekulle mieleen Etelä-Aasian bordellit tai jotain vastaavaa. Periaatteessa tyttöbaarit ovat kuitenkin kokonaan prostituutiosta erillinen bisnesmuoto - vaikka totta kai ovatkin huonomaineista yötyötä, josta ei kehtaa kertoa vanhemmille (tai päivätyökavereille, jos tekee sitä kuutamokeikkailuna).

TV-sarja OL desu ga, kyabajou hajimemashita perustuu tosipohjaiseen mangaan, jossa päivisin toimistotöissä oleva tekijä kertoo salaisesta yötyöstään hostess-baarissa. Monille pari-kolmikymppisille konttoriorjille ajatus hyväpalkkaisesta, jännittävästä kaksoiselämästä kuulostaa epäilemättä romanttiselta.

Japanissa huonomaineiset yötyöt muodostavat kuitenkin gradientin, jolle mahtuu monia harmaan sävyjä: eroottissävytteisempiäkin paikkoja löytyy, mutta myös sellaisia joissa kaikenlainen koskettaminen on ehdottomasti kielletty. Ovella kerrotaan joka tapauksessa mikä tässä paikassa on OK ja mikä ei.

Peleissä, animessa ja niin edespäin halutaan totta kai keskittyä enemmän romanttiseen ja idealisoituun kuvaan hostess-baareista. Esimerkiksi Yakuza-pelisarjassa klubin isännän tehtäviin kuuluu heittää iholle tunkevat, kilpaileviin liikkeisiin scouttaamista yrittävät tai muuten rettelöitsevät asiakkaat pihalle.

Yakuza Kiwami 2:ssa on managerin ominaisuudessa mm. tulkittava tyttöjen käsieleitä ja asiakkaiden sopimatonta käytöstä.

Ajatus ihan vain baariseurasta maksamisesta on totta kai länsimaiselle yleisölle vieras. Monet tietävätkin, miten vielä Yakuza 3:n länsimaisesta julkaisusta hostess-klubiin liittyvät minipelit leikattiin pois, koska ajateltiin etteivät ulkomaalaiset ymmärtäisi koko juttua.

Tämän jälkeen kuluneen kymmenen vuoden aikaan länsimaisen yleisön tietämys japanilaisesta kulttuurista on toki parantunut huomattavasti, eivätkä firmat näe enää tarpeelliseksi muuttaa riisipalloja voileiviksi. Hostess-baarit ovat kuitenkin täällä vielä varsin vieras konsepti, koska harva on päässyt tutustumaan niihin mitenkään muuten kuin ehkä nimenomaan Yakuza-pelien kautta.

Jos aiheeseen törmää nykypäivänä pystymetsästä siitä mitään tietämättä, saattaisi olla helppo niputtaa se samaan jatkumoon niiden uutisten kanssa, joissa puhutaan Japanin nuorten aikuisten seksittömyydestä, laskevasta syntyvyydestä, soolohäistä ja hologrammivaimoista. Tässä olisi kuitenkin täysin hakoteillä, sillä hostess-baarit yhdistetään Japanissa nimenomaan kuumaverisiin, maskuliinisiin ja viriileihin miehiin.

Ammattilaisbaseballinpelaajista kertovassa Gurazenissa lussukka päähenkilö kavereineen luikkii kotiin parin kaljan jälkeen, mutta pulisonkiposkinen vanhan koulukunnan mies bilettää naapuripöydässä aamuun asti ja vie tytöt töiden jälkeen jatkoille.

Tässäkin on katsottava historiallista kontekstia, kuten vähän kaikessa Japanin modernin yhteiskunnan erikoisilta tuntuvien piirteiden ymmärtämisessä. 1900-luvulla miesten ja naisten elämänpiirit olivat tiukasti erillään; työpaikoilla oli enimmäkseen miehiä, joten sama päti myös afterwork-paikkoihin. Japanilaiseen juomakulttuuriin ei muutenkaan ole perinteisesti kuulunut baaritiskillä vieraiden ihmisten kanssa juttusille heittäytyminen tai vieraisiin pöytiin huutelu. Ainoat naiset kaupungilla olivat ne jotka olivat baareissa töissä, ja töiden jälkeen ”naisiin lähteminen” tarkoitti nimenomaan tyttöbaareja.

Kuten moni muukin japanilaisen viihteen muoto, on tällainen seurasta maksaminen nimenomaan tilapäisen fantasian ostamista. Fantasian siitä, että keskustelukumppania oikeasti kiinnostaa kuunnella taas yhtä avautumista pomon typeryydestä; fantasian siitä, että polvella viivähtävä käsi on oikeasti merkki seksuaalisesta viehätyksestä; fantasian siitä, että riittävän pitkään jatkunut vakioasiakkuus saattaa oikeasti johtaa johonkin syvempään myös vapaa-ajalla.

Ja epäilemättä aina välillä on käynyt niinkin, että fantasiat ovat käyneet toteen: tämänkaltaisessa sosiaalisessa palvelutyössä itse kunkin on varmasti välillä joskus vaikea sanoa, missä asiakaspalveluhymy loppuu ja yksityiset tunteet alkavat. Suurimmalle osalle työntekijöistä kyse on totta kai vain hyväpalkkaisesta (miljoona jeniä eli runsaat 8000 euroa kuussa ei ole mitenkään mahdoton tavoite) ja vähän vaarallisentuntuisesta työstä – mutta on vaikea uskoa että sitä jaksaisi kovin pitkään, jos pitäisi miesten kanssa baarissa istumista täysin vastenmielisenä.

Tällä on tietysti myös se ikävämpi ja realistisempi puoli. Baari totta kai hyötyy, jos asiakas päätyy upottamaan lempitytön hurmaamiseen yhä enemmän rahaa kalliiden shampanjapullojen ja vastaavien muodossa. Kun tosielämä ja fantasia menevät sekaisin, vakiasiakkuus saattaa herkästi muuttua lootbox-valastelun kaltaiseksi epäterveeksi riippuvuudeksi. Vaikkapa tässä Yakuza 4:n aiheeseen liittyvässä sivutehtävässä tarina päättyy ehkä onnellisesti, mutta ei ihan niin kuin olisi voinut kuvitella.

Hostess-baarikulttuuri saavutti huippunsa 80-luvun talouskuplan aikaan, kun firmoilla oli rahaa törsättäväksi asiakkaiden viihdyttämiseen ja voitelemiseen.

Länsimaiselle tällainen maksullinen seura saattaa tuntua tietysti jollain tavalla vielä perverssimmältä kuin ”kunnon” prostituutio. Seksuaalisista palveluista maksaminen täällä lännessä ehkä ymmärretään, mutta ”pelkästä” seurustelemisesta ja sosiaalisesta kanssakäymisestä maksaminen taas tuntuu vieraalta. Se tuntuu asialta jonka ei ”kuuluisi” olla rahallisen kaupankäynnin kohteena, vähän samaan tapaan kuin vaikkapa siivoaminen.

Japanissa on kuitenkin pitkät perinteet ammattimaisten viihdyttäjänaisten viihdytettävänä olemisella. Koko hostess-baarien konsepti on totta kai suoraa jatkumoa entisaikojen geishoille, ja hostess-baarit kehittyivät sotien jälkeen ikään kuin koko kansan vastineeksi sille samalla kun illanvietosta geishan viihdyttämänä tuli yhä harvinaisempaa yläluokan viihdettä. (Lännessä on toki ollut perinteisesti vaikea päästä irti siitäkin harhaluulosta, että geishat olisivat prostituoituja.) Nykyään kaikista turistioppaista löytyvät sisäkkökahvilat puolestaan ovat vain käytännössä hostess-baarien koko perheen versio.

Geishat viihdyttävät seurueita pitkän kaavan ravintolaillallisella. Länsimainen hinku yhdistää geishat prostituutioon on sikäli ironinen, että geishan ammatti sai aikoinaan alkunsa konkreettisten kurtisaanien taustatanssijoista ja -soittajista - eli nimenomaan niistä viihdyttäjänaisista, jotka eivät olleet prostituoituja.

Länsimaisen kulttuurin kasvatin on tietysti vaikea päästä irti siitä ajatuksesta, että kyse on joka tapauksessa naisten esineellistämisestä ja alistamisesta kauppatavaraksi. Toisaalta kuten moni muukin asia japanilaisessa esineellistämisessä myös tämä on kaksisuuntainen katu.

Hostess clubit ovat totta kai vanhempi ja arkipäiväisempi instituutio, mutta naisille on myös omia host clubejaan. Niissä riikinkukkokampauksiset nuoret miehet kohtelevat asiakasta kuin prinsessaa, kuiskivat korvaan juuri oikeita sanoja ja puolitotuuksia lupauksista ja yhteisestä tulevaisuudesta – kunnes varattu aika on loppu. Huomenna sitten uudestaan.

Host clubien mainoksia.

Asiakkaiden hyväksikäytön aspekti on kolikon tällä puolella läsnä epäilemättä vielä vahvemmin: iso osa asiakkaista on tiettävästi prostituutiolla tai muilla yötöillä itseään elättäviä naisia, jotka tulevat käyttämään älyttömiä summia rahaa voidakseen elää hetkellistä fantasiaa välittämisestä ja rakastamisesta. Mutta joka tapauksessa usein toistelemani vanha totuus pätee: Japani on kenties ihmisiä esineellistävä maa, mutta yllättävän usein se tekee sitä paljon tasapuolisemmin kuin länsi.

---

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja pitää Mangakartta-podcastia ja on Anime-lehden entinen päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

---

Edellinen: Japanilaispelien pitkät nimet

Kommentit

Käyttäjän Tylor kuva
Tylor

Zeldaan liityen niin kun monessa japanilaisessa populaarikultuuri teoksessa on paljon prinsessoja (Zelda, Marion Peach, Miyazakin ja One Piecein prinsessat) tai he ovat ennemmän esillä/isommissa roolissa kuin kunigataret, niin onko prinsessa (tai hime) titteli Japanissa tunnetumpi yms ja kuningatar titteli on hiukan vieras? Tiedän, että länsimaissakin ovat prinsessat paljon esillä myös, mutta kysyinkin Japanin suhteen.

Käyttäjän bioshokkaaja kuva
bioshokkaaja

Taas oppi uutta. Kiinnostavaa luettavaa oli, tosiaan tuollainen konsepti on melkoisen vieras suomalaiselle. Rahalla saa kokea fantasian siitä miten ihana muka onkaan. En tiedä osaisinko nauttia tuosta vai kolkuttaisiko takaraivossa vain ajatus siitä miten nainen "nauttii" seurastani vain rahan vuoksi.

Käyttäjän Hayarigami kuva
Hayarigami

Jos haluaa entisestään syventyä aiheeseen, kannattaa katsoa tämä erinomainen, tuore haastattelu Japanin suosituimmasta hostessista.

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

Tylor: Eniten siinä varmaan on kyse ihan vain siitä samasta missä täällä Suomessakin, eli siitä että kuninkaat ja prinsessat ovat pitkälti kulttuurillista tuontitavaraa. Ja kun Hollywood ja sadut ovat opettaneet että prinsessat ovat hyviksiä ja kuningattaret pahiksia, niin niin se vaan yleensä menee.

Toki nyt kun mietin, niin asiassa varmaan ei kauheasti auta se että japaniksi sana "kuningatar" yhdistyy aika vahvasti S/M-dominatrixeihin.

Käyttäjän Tylor kuva
Tylor
Lainaus Petteri Uusitalo

[b]Tylor:[/b] Eniten siinä varmaan on kyse ihan vain siitä samasta missä täällä Suomessakin, eli siitä että kuninkaat ja prinsessat ovat pitkälti kulttuurillista tuontitavaraa. Ja kun Hollywood ja sadut ovat opettaneet että prinsessat ovat hyviksiä ja kuningattaret pahiksia, niin niin se vaan yleensä menee.

Toki nyt kun mietin, niin asiassa varmaan ei kauheasti auta se että japaniksi sana "kuningatar" yhdistyy aika vahvasti S/M-dominatrixeihin.

Tuli mieleen, kun esim Miyazakin Nausicaä mangassa että elokuvassa nimikohahmosta ei selvästi tule kuningatarta. Elokuvasa ehkä saatoi tulla, mutta mangan loppussa tehtiin selväksi, ettei hänestä tullut kotimaansa halitsijaa. Syynä toki oli, ettei hän palannut sinne. Toisen maan prinesessa Kushana ei myöskään ryhtynyt kuningatareksi, vaan (suora sana suomi versiosta) sijaishalitsijaksi.

Nintendon peleissä vaikutaa olevan prinsessoja vain. Jostakin kuulin, että Peachistä ei voi tulla kuningarta (korjatkaa tai tarkentakaa jos tiedätte tarkemmin). Zeldaan suhteen oli toki niin, että Twlight Princessin alussa häntä olaan krunamassa kuningatareksi, mutta pelin tapahtumat estävät sen eikä häntä lopussakaan tehdä kuningatarta. Monissa peleissä Zeldan isä toisin on elossa ja hänet näytetään, mutta äitiä ei taidetta näytä olenkaan. Tämä tuo mieleen, että kunigatar on hiukan viers käsite.

Pidän vaan yleisesti tälläistä prinsessa loogikaa vähän rastiavana kliseensä. En siis vain Japanin teoksissa, vaan myös ihan länsimaalaisissa tuotoksissa.

Käyttäjän AnttiValkama kuva
AnttiValkama

Yksi lisäsyy prinsessojen suuremmalle aktiivisuudelle lienee se, että prinsessa voi vielä puuhata kaikenlaista. Kuningatar ja kuningas ovat niin vastuullisessa hommassa, että oletusarvona kaikkea heidän toimintaansa leimaa vastuu valtakunnasta. Japanilaisen kannalta seikkaileva ja muissa kuin hallintohommissa aktiivinen kuningatar/kuningas on paljon epäuskottavampi tapaus. Prinsessa on siis tarinankertojalle käyttökelpoisempi.

Käyttäjän Tylor kuva
Tylor
Lainaus AnttiValkama

Yksi lisäsyy prinsessojen suuremmalle aktiivisuudelle lienee se, että prinsessa voi vielä puuhata kaikenlaista. Kuningatar ja kuningas ovat niin vastuullisessa hommassa, että oletusarvona kaikkea heidän toimintaansa leimaa vastuu valtakunnasta. Japanilaisen kannalta seikkaileva ja muissa kuin hallintohommissa aktiivinen kuningatar/kuningas on paljon epäuskottavampi tapaus. Prinsessa on siis tarinankertojalle käyttökelpoisempi.

Vastuullisen asian olenkin kuulut. Taisi toisin olla niin että useimmat pojat haluvat olla kuninkaita ja tyttöt prinsessoja mielummin.

En tiedä halutakaan ehdotuksia tähän osioon, mutta itseäni voisi kiinostaa lukea kirjoitelma länsimaisen oloisista animeista/mangoista kertoen mikä niisä ei ole vältämätä ihan japanilaista. Esim. One Pieciä sanotaan länsimaiseksi sarjaksi ja Ghiblin leffoissa on niitä hiukan. Sellaisesta olisi kiinostavaa lukea joskus.

Käyttäjän Refloni kuva
Refloni

Ylempään voisi vielä lisätä, että oikeastaan kaikki tarinankerronta suosii nuoria sankareita. Prinsessasta tulee mieleen lapsi tai teini, kuningatar tai kuningas on jo vastuullinen aikuinen. Ei ole myöskään hyvä jos sankarilla on liikaa voimaa ja vaikutusvaltaa.

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo
Lainaus Tylor

En tiedä halutakaan ehdotuksia tähän osioon, mutta itseäni voisi kiinostaa lukea kirjoitelma länsimaisen oloisista animeista/mangoista kertoen mikä niisä ei ole vältämätä ihan japanilaista. Esim. One Pieciä sanotaan länsimaiseksi sarjaksi ja Ghiblin leffoissa on niitä hiukan. Sellaisesta olisi kiinostavaa lukea joskus.

Laitanpa korvan taakse!

Käyttäjän Tylor kuva
Tylor
Lainaus Refloni

Ylempään voisi vielä lisätä, että oikeastaan kaikki tarinankerronta suosii nuoria sankareita. Prinsessasta tulee mieleen lapsi tai teini, kuningatar tai kuningas on jo vastuullinen aikuinen. Ei ole myöskään hyvä jos sankarilla on liikaa voimaa ja vaikutusvaltaa.

Tiedän, mutta poikeuksiakin voi tehdä aina välillä. Tosielämässä historian aikana on ollut teini prinsessoja, joista on tullut kuningatreja. Jotkut jopa oleet jopa ihan pieniä lapsia. Niin miksei vaikka fiktiossakin voisi näin välillä tehdä? Voitaisiin hieman rikkoa tätä "kuningaret ovat pahoja" kliseetä.

En sano, että niistä pitäisi tulla pysyvää asia, mutta joisakin voitaisiin näin tehdä aina välillä.