Idän lumo: Ruokahan se aina on mielessä / Blogit / pelaaja.fi

Idän lumo: Ruokahan se aina on mielessä

1.12.2019 // Kirjoittanut: Petteri Uusitalo
16
Idän lumo: Ruokahan se aina on mielessä

Olen aiemminkin maininnut ohimennen ruoan tärkeydestä japanilaisessa kulttuurissa, viimeksi silloin kun kirjoitin lihansyönnistä. Ruoan merkitys näkyy Japanissa kuitenkin niin kaikenkattavasti, että sitä on vaikea välittää muuten kuin konkreettisten esimerkkien kautta.

Yksinkertaistettuna voisi sanoa, että japanilaiset ihan vain ajattelevat ruoka-asioita moninkertaisesti enemmän kuin vaikkapa suomalaiset. Jotkut ovat spekuloineet tämän olevan peräisin siitä faktasta, että Japani on pitkä saaristo, joka ulottuu monen ilmastovyöhykkeen halki ja jossa on perinteisesti eletty hyvin monipuolisilla meren ja vuorten antimilla. Pohjoisessa on Suomea muistuttava ilmasto, etelässä kasvavat ananakset. Kalalajeja ja muita mereneläviä on tarjolla monin verroin verroin enemmän kuin täällä, ja viljelysmaan niukkuuden vuoksi kaikenlaisilla kasveilla on ollut oma pieni roolinsa ruokapöydän täydentäjänä.

Riisi on toki niin olennainen osa mitä tahansa japanilaista ateriaa, ettei sitä tarvitse edes erikseen mainita. Sanotaan, että japanilaisen kollektiivisuuden ja konflikteja välttelevän kansanluonteen tausta on juurikin riisinviljelyssä: peltojen kasteluun ja istuttamiseen tarvittiin aikoinaan koko kylän yhteistyötä, ja kyräily olisi johtanut vain nälkäkuolemaan. 250 vuoden pituinen ulkomaailmasta eristäytyminen, yhteiskuntarauha ja väestönkasvu näyttelivät myös omaa osaansa.

Ruoan kulttuurillinen merkitys onkin Japanissa ensisijaisesti sosiaalinen. Perheen syömä ateria yhteisen pöydän ääressä on perheen yhtenäisyyden symboli. Puolisolle tai lapselle tehty lounaseväboksi on niin ikään rakkauden ja välittämisen osoittamista. (Tästä on animea katsomattomankin helppo arvata, mitä eväsboksin tekeminen kouluihastukselle implikoi.) Baareissa ei koskaan ole tarkoitus vain juoda, vaan myös syödä – ja nimenomaan pieniä, pöydässä jaettavia ruoka-annoksia.

Sama pätee myös toiseen suuntaan. Huonoista perheoloista kotoisin olevat koulujengiläiset syövät lounaaksi kahviosta ostettuja einesleipiä, naimattomat aikamiespojat kaupasta ostettuja eväslaatikoita – ja kaikki tietävät, mitä se tarkoittaa kotiolojen suhteen. Koululaiset syövät lounaan porukoissa istuen, ja yksin syöminen on kaverittoman hylkiön merkki. (Koulukiusatut, etenkin tytöt, saattavat häpeissään syödä eväänsä piilossa vessassa tai portaiden alla.) Kun avainkaulalasta odottaa tyhjä koti ja keittiön pöydällä oleva kolikko oman illallisen ostamiseen, kyse on jo lähestulkoon heitteillejätöstä.

Tästä ajattelutavasta huolimatta japanilaisten lähikauppojen einesateriat ovat järjestään läntisiä vastineitaan tasapainoisempia ja terveellisempiä kokonaisuuksia: ne koostuvat perinteiseen tapaan useammasta pienestä ruokalajista, ja pakkaukset eivät anna eri ainesten koskea toisiaan ennen syömisen aloittamista. Jopa niinkin nöyrä juttu kuin onigiri-riisipallon muovikääre on suunniteltu niin, että nori-levä ei kosketa riisiä ja pysyy rapeana muovin poistamiseen asti. Aikoinaan koko Japanin keulakuvana toimineet Nissinin kuppinuudelit eivät ehkä ole terveellistä nähneetkään – mutta niidenkin pakastekuivattuihin höysteisiin sisältyy pyrkimys antaa ylitöitä painaville konttoriorjille mahdollisuus syödä edes jotain oikean ruoan kaltaista.

7-Elevenin onigiri, lohiversio.

Ennen vanhaan ruoan kuljettaminen maan halki oli hitaampaa ja vaikeampaa, ja ruoan säilyvyys muutenkin huonompi. Tästä on perinteenä Japanin pakkomielle yhtäältä kausiajatteluun ja toisaalta paikallisiin erikoisuuksiin.

Bambunversoja ”kuuluu” syödä keväisin ja kastanjoita syksyisin, ja kaikenlaisilla kalalajeilla on oma vuodenaikansa, jolloin ne ovat parhaimmillaan. Sama pätee ruokalajeihin: vaikkapa naben syöminen kesällä tuntuisi japanilaisista yhtä omituiselta kuin joulutorttujen tekeminen juhannuksena.

Joka paikkakunnalla on omat erikoisruokansa, joita vieraille mainostetaan. Lisäksi joka niemellä, notkolla ja saarelmalla on oma tvistinsä siihen, miten vaikkapa misokeitto tai ramen valmistetaan – voitte vaikka kuvitella millaista olisi, jos Suomessa kaikilla muillakin paikkakunnilla olisi samanlainen perinneherkku kuin Tampereella mustamakkara.

Paikallisia erikoisuuksia käytetään usein juna-asemilla myytävissä lounasaterioissa. Niitä myyvät asemat oli tähän vuoteen asti tapana merkitä jopa juna-aikatauluihin; perustelu sen lopettamiselle on se, että nykyisten kylmäketjujen aikakaudella paikallisia erikoisuuksia on ympäri vuoden saatavilla halki maan.

Rautatieasemalounasbokseissa on vähän kaikkea.

Ruoan rooli japanilaisessa kulttuurissa on totta kai itseään ylläpitävä ilmiö. Talouskasvun ja urbanisaation vuosikymmeninä tyhjenevät pikkupaikkakunnat taistelivat verissä päin kotimaanmatkailijoiden rahoista, ja oma identiteetti oli keksittävä vaikka väkisin. Läheskään kaikilla paikkakunnilla ei ole yhtä selkeää ja kuuluisaa keulakuvaa kuin Aomorin omenat, Kanagawan kalanpoikaset, Koben härkä ja Fukuokan luuydinramen, joten monet paikkakunnat ovat nostaneet maskotikseen jonkin jutun, jota siellä tuotetaan edes marginaalisesti enemmän kuin muualla.

Kuten olen aiemminkin maininnut on Japanin TV täynnä hampaattomia ja aivottomia makasiiniohjelmia, jotka keskittyvät lähinnä julkkiksiin ja ruokaan. Jälkimmäisessä tapauksessa ohjelmat kehräytyvät säännönmukaisesti sen ympärille, että TV-ryhmä matkustaa jonnekin päin Japania maistamaan jotain paikallista erikoisruokaa, joka paljastuu aina ennenkuulumattoman herkulliseksi. Voisitteko kuvitella, että Suomessa TV:n viihdeohjelmat olisivat lähes pelkästään kotimaanmatkailua? Joskus tuntuu siltä, että edes Japanin pääministeri ei tee mitään muuta kuin maistelee hänelle tarjottavia paikallisia erikoisuuksia.

Pääministeri Shinzo Abe toteuttamassa virkavelvollisuuttaan.

Kaikki tämä muodostaa kiehtovalla tavalla lähes täydellisen vastakohdan suomalaiselle ruokakulttuurille. Suomalaisessa ruoassahan on perinteisesti aina keskitytty lähinnä määrään ja täyttävyyteen maun, monipuolisuuden, ulkonäön tai vaikkapa suutuntuman sijasta. Etenkin suurten ikäluokkien edustajien näkee edelleen suhtautuvan ruokaan ensisijaisesti mekaanisena hiilihydraattien tankkauksena, jonka tarkoitus on estää nälkäkuolema.

Ihmiset ovat herkkiä siirtämään lapsuudessa opittuja asenteita omille lapsilleen. Itse olen esimerkiksi kasvanut useamman sukupolven päässä sodasta ja nälkävuosista, mutta siitä huolimatta minulle lapsena opetettu suhtautuminen ruokaan tiivistyy käytännössä lähinnä opetuksiin ”ruoalla ei saa leikkiä” ja ”kaikki pitää syödä”. Lautasmallia on toki yritetty opettaa, mutta usein se on tuntunut lähinnä muodollisuudelta.

Tämän kaiken huomioonottaen ei sanottavasti ihmetytä, miksi lännessä kärsitään ylipainosta mutta Japanissa ei. Japanilaisten maailmankuvassa ruoan jatkuvalla ajattelemisella kun on niin suuri rooli, että he yksinkertaisesti suhtautuvat ruokaan ja syömiseen tavallisessa arjessaan kuin olisivat jatkuvalla dieetillä. Tästä huomiosta on kiittäminen tätä bloggaajaa, jonka havainnoista näkee muutenkin sen miten japanilainen ruoka-arki eroaa suomalaisesta: mies on kasvanut kulttuurissa jossa on täysin normaalia lappaa lautanen täyteen samaa makaronilaatikkoa viikon päivät, vaimo taas suuttuu kun puoliso ei edes huomaa hänen tekevän joka päivä eri ruokalajeja, saati että osaisi olla siitä kiitollinen.

Ruoan tärkeys näkyy japanilaisissa fiktioteoksissa myös silloin, kun on kyse ruoan puutteesta. Lihansyöntipostauksessani mainitsin ”aina nälkäisen tytön” tropeesta, mutta hahmon jatkuva nälkäisyys voi olla merkki myös jostain muusta kuin fyysisestä aktiivisuudesta – nimittäin rahanpuutteesta. Sarjasta jos toisestakin löytyy säännöllisesti hahmoja, joiden kantava hahmonrakennuselementti on köyhyys ja nälkäisyys.

Vuonna 2016 esitetyssä sarjassa Three Leaves, Three Colors päähenkilökaartiin kuuluu molemmat esimerkit: sekä tyyppi jolla vain sattuu olemaan niin terve ruokahalu että hän syö kokonaisia paahtoleipiä kerralla, että tyyppi joka on niin köyhä että hänen koulueväänsä on 50 jenin pussillinen leivänreunoja. (Kaupat myyvät niitä, koska valmiiksi tehdyistä voileivistä leikataan reunat ennen niiden myymistä.)

Yleensä tästä köyhyydestä revitään lähinnä tummasävyistä huumoria, vaikka kyseessä olisikin hahmo joka tekee useampia osa-aikatöitä tai elää kirjaimellisesti pahvilaatikossa. Rahattomuuskonseptin ympärille on rakennettu jopa kokonaisia sarjoja, niin pieniä spinoff-sarjoja kuin nimekkäidenkin tekijöiden sellaisia.

Nälkätropeen juuret ovat talouskuplaa edeltävissä vuosissa. 60-70-luvuilla sota ja puute olivat vielä tuoreessa muistissa, ja Doraemonin kaltaisissa lastensarjoissa kohelluksen motiiviksi saattoi riittää vielä jokin uusi, ennennäkemätön herkkupala tulevaisuudesta. Nykyisen elintason maailmassa tällainen ei ehkä ole enää kovin samastuttavaa tarinankerrontaa – mutta siitä huolimatta japanilaisten teosten hahmojen huomaa miettivän häkellyttävän usein rahanpuutetta länsimaisiin vastineisiinsa verrattuna.

Länsimaisissa sarjoissa joudutaan harvemmin uhkapelaamisen takia velkaorjuuteen maanalaiselle rakennustyömaalle kuten Kaijissa.

Samanlaista tematiikkaa löytyi toki aikoinaan myös amerikkalaisista sarjakuvista. 40-50-lukujen Disney-stripeissä voi oli kortilla, Hessu asui romahtamispisteessä olevassa talossa jossa laasti tipahteli seinistä, vuotavat vesihanat valvottivat öisin ja lämmityshiiltä oli talvisin varastettava naapuruston lumiukoista. Aku Ankan kroonisen työttömyyden juuret ovat juuri näissä vähävaraisuuden vuosissa.

Sittemmin tällainen maailmankuva on kuitenkin jäänyt etenkin yhdysvaltalaisessa piirrosviihteessä käytännösäs kokonaan unohduksiin. Japanilaisessa viihteessä siitä on kuitenkin säilynyt selviä jäänteitä – kenties osittain siksi, että 90-luvun laman jälkeen kullattujen tulevaisuudenunelmien mureneminen on ollut Japanissa yhä useamman arkea. Ja japanilaisen kulttuurin huomioon ottaen on ihan vain osuvaa, että tämäkin juttu näkyy siellä ensisijaisesti ruoan kautta.

---

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja pitää Mangakartta-podcastia ja on Anime-lehden entinen päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

---

Edellinen: Paperilehdet vuotavat eniten

Kommentit

Käyttäjän Vaapukkamehuw kuva
Vaapukkamehuw

Hieman vaikea täysin samaistua suomalaisen ruokakulttuurin kehnouteen henkilökohtaisella tasolla, kun äidin puolen suku on kotoisin Savon maaseudulta ja melkein jokaisesta sukulaisperheestä löytyy vähintään yksi kokki tai muuten vain ruuanlaitosta innostunut. Ruuat lapsuudessa olivat hyvät ja enimmäkseen suomalaisista raaka-aineista kasatut – ja melko usein itse kasvatettua, poimittua tai pyydettyä. On toki meidänkin perheessä syöty paljon tavallista arkiruokaa, mutta etenkin kesäisin ruuanlaittoon ja ateriointiin on panostettu enemmän ja sama homma on ollut esimerkiksi tyttöystävien perheissä.

Ymmärrän kuitenkin ettei muilla välttämättä ole vastaavia kokemuksia. Etenkin kaupungeissa asuu perheitä, joissa syödään pelkästään eineksiä tai helppolaittoista ja kustannustehokasta arkiruokaa – pahimmassa tapauksessa pelkkää jauhelihaa, makaronia, broileria, lenkkimakkaraa ja perunaa eri muodoissaan. Etenkin pula-ajan kaupungeissa varttunut sukupolvi on tottunut tosi ankeaan ruokaan, ainakin mitä olen isän vanhemmista päätellyt. Jos ruuasta on haettu jotain nautintoa, niin se on koskenut lähinnä leivonnaisia ja vastaavia.

Samaten kaupassa käydessä huomaa, ettei niistä saa ostettua esimerkiksi kunnollista ruisleipää tai monia muitakaan asioita mitä haluaisi. Leipomoidenkin ruisleipä enimmäkseen jotain ihmeellistä pullahöttöä. Samoin kauppojen kasvikset ovat yleensä aika mauttomia. Mustaviinimarjapensaan lehdistä tehtyä mehua tulee kaivattua ehkä eniten, sillä se on vaan niin tavattoman hyvää, eikä sille ole oikein olemassa mitään korviketta. Kuitenkin olen alkanut huomaamaan, että se kosketus siihen ruokakulttuuriin minkä lapsena koin on pikkuhiljaa katoamassa, kun kuolema on alkanut niittää vanhempaa polvea ja nuoremmat valuvat kaupunkeihin eri puolelle Suomea. Ylipäätänsä kaupungeissa elämä keskittyy paljon enemmän ydinperheen ympärille, joten voi olla ettei esimerkiksi omat lapset tule koskaan kokemaan sitä, että on oikeasti koko suku koolla – lukuunottamatta ehkä hautajaisia tai vastaavia. Itsekin tulee pidettyä enimmäkseen pelkästään vanhempiin ja isovanhempiin yhteyttä.

Mutta siinä missä Japani eroaa Suomesta on se, että siellä paikalliset ruokailutottumukset ja reseptit ovat siirtyneet osaksi paikallista ravintolakulttuuria. Suomessa näin ei ole todellakaan tapahtunut, vaikka muutamia yleisesti suomalaiseen ruokaan keskittyneitä ravintoloita täällä kuitenkin on olemassa. Suurin osa suomalaista vain taitaa pitää niitä enemmän turisteille suunnattuina paikkoina kuin sellaisina, joissa voisi itsekin käydä syömässä. Eipä tuo käsitys ihan tyhjän päällä lepää. Jos tuttavapiirissä vielä metsästetään, kalastetaan, marjastetaan, tehdään leivät itse leivinuunissa, kasvatellaan kasviksia ja ynnä muuta, niin eipä tuollaiselle ravintolalle ole juurikaan tarvetta. Jos taas on kasvanut Atrian makaronilaatikoiden ja kumilättyjen voimin, niin tuollaiset ravintolat todennäköisesti tuntuvat ihan silkalta kusetukselta, koska menu ei millään tapaa vastaa omia ruokatottumuksia.

Käyttäjän Bonzei kuva
Bonzei

Vaapukkamehun linjoilla itsekkin. Suomessa on kaikkea muuta kuin suppea ruokakulttuuri, pelkästään jo erillaisia riista ruokareseptejä ja valmistustapoja on todella suuri määrä (ja erillaisia löytyy ympäri maata). Siihen kun lisätään kala, juurekset, marjat yms. niin ei paljoa tarvitse samoja ruokia syödä viikosta toiseen. On eri asia jos tyytyy syömään makaronilaatikkoa neljänä päivänä viikosta, tai sitten hakemaan valmisruokaa kaupasta, se ei ole todellakaan kiinni siitä etteikö vaihtoehtoja olisi. Suomalainen ruokakulttuuri ei häviä piirunvertaakaan japanilaiselle, vaikka valmisruoka ei niin näyttävää olisikaan. Ja jos vielä lisätään siihen mitenkä suomessa on yhdistelty omia ja ulkomaalaisia vaikutteita ruokiin, sanoisin että suomi jopa pyyhkii japanin ohitse hieman, vaikka siinä näyttävyydessä hävittäisiinkin.

Käyttäjän Hayarigami kuva
Hayarigami

Onkohan kumpikaan edellä olevista kommentoijista käynyt Japanissa ja maistellut sitä kaikkea, mitä maalla on tarjottavana? Kommenttien perusteella epäilen suuresti.

Kyllä ruokakulttuurien ero on päivänselvä. Se näkyy esimerkiksi sellaisessakin seikassa kuin pikaruokapaikoissa. Suomessa pikaruokapaikat (eli edullista ja nopeaa ruokaa tarjoavat paikat) edustavat käytännössä yksinomaan tätä länsimaista peruspikaruokaa: erilaisia hampurilais- ja leipäpainotteisia paikkoja (joiden tarjonnalla ei mitään kytköstä Suomeen, lukuun ottamatta ehkä jotain ruishampurilaista). Japanissakin näitä on, mutta lisäksi on kymmeniä ketjuja, jotka tarjoavat ikonisia japanilaisia ruokia pikaruokana: donburi-riisikulhoja, tempuraa, kareeraisua, raamenia! Missä ovat Suomessa joka kaupungista löytyvät pikaruokaketjut, jotka tarjoavat 5 euron muusiannoksia, hernekeittoja tai makaronilaatikkoja?

Ja vaikka suomalainen ruokakulttuuri eläisi sukutraditioina ja reseptikirjoissa (sekä toki monissa oppilaitos- ja henkilöstöruokaloissa), kaupungilla suomalaista ruokakulttuuria ei pikaruokaketjujen ulkopuolellakaan tehdä näkyväksi Japanin tapaan. Hyvä esimerkki ovat kauppakeskusten "ravintolamaailmat". Suomessa ravintolamaailmassa saattaa tyypillisesti olla italialainen, kiinalainen, japanilainen, meksikolainen, nepalilainen ja vaikkapa amerikkalainen ruokapaikka (tai jonkinlainen yhdistelmä näistä ja muista vastaavista). Näitä on toki runsaasti Japanissakin, mutta tyypillisesti Japanissa ravintolamaailma voi koostua okonomiyaki-ruokapaikasta, takoyaki-ruokapaikasta, donburi-ruokapaikasta, raamen-ruomapaikasta ja vaikkapa tonkatsu-ruokapaikasta - pelkistä japanilaisista herkuista. Kyllä tämä jonkinlaista osviittaa antaa siitä, millainen ero maiden kotoperäisten, kulttuurien omien ruokien arvostuksessa on.

Käyttäjän Sundance Kid kuva
Sundance Kid

Kun olen katsonut esim. Aggretsukoa, niin aina ruoan kuvaaminen saa veden kielelle. Hieno juttu on se, että japanilaista (tai muuten aasialaista) ruokaa saa lähes jokaisesta vähänkään suuremmasta kaupungista, niin ei tarvitse sen perässä matkustaa. Mutta mistä ulkomailla voisi saada näin joulun alla riisipuuroa?

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo
Lainaus Vaapukkamehuw

Mutta siinä missä Japani eroaa Suomesta on se, että siellä paikalliset ruokailutottumukset ja reseptit ovat siirtyneet osaksi paikallista ravintolakulttuuria. Suomessa näin ei ole todellakaan tapahtunut, vaikka muutamia yleisesti suomalaiseen ruokaan keskittyneitä ravintoloita täällä kuitenkin on olemassa. Suurin osa suomalaista vain taitaa pitää niitä enemmän turisteille suunnattuina paikkoina kuin sellaisina, joissa voisi itsekin käydä syömässä.

Tämä on muuten äärimmäisen hyvä huomio.

Tästä voi lähteä myös miettimään siihen suuntaan, että Suomessa ”tavallisen kotiruoan” ja ”ulkona syömisen” välinen ero on huomattavan paljon isompi kuin Japanissa. Ajatus karjalanpaistin ja perunoiden, lihapullien tai vastaavan tilaamisesta ravintolassa tuntuu ainakin itselleni aika vieraalta ja ehkä jollain tasolla väärältäkin - ikään kuin ravintolassa käymisen tuhlaamiselta, koska ulkona syöminen on niin kallista. Japanissa ulkona syöminen taas on sen verran halvempaa, että ero ulkona syömisen ja kotiruoan välillä on pienempi myös henkisesti.

Käyttäjän Hayarigami kuva
Hayarigami
Lainaus

Ajatus karjalanpaistin ja perunoiden, lihapullien tai vastaavan tilaamisesta ravintolassa tuntuu ainakin itselleni aika vieraalta ja ehkä jollain tasolla väärältäkin - ikään kuin ravintolassa käymisen tuhlaamiselta, koska ulkona syöminen on niin kallista.

Ei jossain Matsuyassa (gyuudon-ketju) käymistä varmaan kukaan Japanissa ajattele ravintolakäyntinä, jonka voisi tuhlata - tavoite on vain saada nopeasti maha täyteen hyvällä ruoalla. Ei tuntuisi mahdottomalta ajatukselta, että Suomeen voisi syntyä esimerkiksi vastaavan hintatason makaronilaatikkoketju, joka myisi erilaisia makaronilaatikkoannoksia (kasvis-, jauheliha-, broileri- ym.) pikaruokana. Huonona ja laiskana kokkaajana olen lukemattomia kertoja kaupungilla ajatellut, että kunpa täälläkin voisi syödä Japanin tapaan jotain riisi-, pasta- tai nuudelipohjaista edullista (alle 7 e) pikaruokaa, eikä aina joutuisi syömään jotain leipämäistä (McDonald's, Hesburger, Burger King, Subway).

Tai sitten täällä vain on tajuttu, ettei esimerkiksi makaronilaatikko kuitenkaan ole ihan yhtä herkullista lähes päivittäin syötynä kuin vaikkapa monet donburit Japanissa.

Käyttäjän Bonzei kuva
Bonzei
Lainaus Hayarigami

Onkohan kumpikaan edellä olevista kommentoijista käynyt Japanissa ja maistellut sitä kaikkea, mitä maalla on tarjottavana? Kommenttien perusteella epäilen suuresti.

Kyllä ruokakulttuurien ero on päivänselvä. Se näkyy esimerkiksi sellaisessakin seikassa kuin pikaruokapaikoissa. Suomessa pikaruokapaikat (eli edullista ja nopeaa ruokaa tarjoavat paikat) edustavat käytännössä yksinomaan tätä länsimaista peruspikaruokaa: erilaisia hampurilais- ja leipäpainotteisia paikkoja (joiden tarjonnalla ei mitään kytköstä Suomeen, lukuun ottamatta ehkä jotain ruishampurilaista). Japanissakin näitä on, mutta lisäksi on kymmeniä ketjuja, jotka tarjoavat ikonisia japanilaisia ruokia pikaruokana: donburi-riisikulhoja, tempuraa, kareeraisua, raamenia! Missä ovat Suomessa joka kaupungista löytyvät pikaruokaketjut, jotka tarjoavat 5 euron muusiannoksia, hernekeittoja tai makaronilaatikkoja?

Ja vaikka suomalainen ruokakulttuuri eläisi sukutraditioina ja reseptikirjoissa (sekä toki monissa oppilaitos- ja henkilöstöruokaloissa), kaupungilla suomalaista ruokakulttuuria ei pikaruokaketjujen ulkopuolellakaan tehdä näkyväksi Japanin tapaan. Hyvä esimerkki ovat kauppakeskusten "ravintolamaailmat". Suomessa ravintolamaailmassa saattaa tyypillisesti olla italialainen, kiinalainen, japanilainen, meksikolainen, nepalilainen ja vaikkapa amerikkalainen ruokapaikka (tai jonkinlainen yhdistelmä näistä ja muista vastaavista). Näitä on toki runsaasti Japanissakin, mutta tyypillisesti Japanissa ravintolamaailma voi koostua okonomiyaki-ruokapaikasta, takoyaki-ruokapaikasta, donburi-ruokapaikasta, raamen-ruomapaikasta ja vaikkapa tonkatsu-ruokapaikasta - pelkistä japanilaisista herkuista. Kyllä tämä jonkinlaista osviittaa antaa siitä, millainen ero maiden kotoperäisten, kulttuurien omien ruokien arvostuksessa on.

Kertoo jo paljon sinun asenteesta muita kohtaan, kun ensimmäisenä olet miettimissä, että nuo ei varmasti ole käynyt Japanissa kun eivät pidä sitä ylivertaisena. Olen käynyt Japanissa kolmesti, kahdesti työreissussa ja kerran ihan vain lomaillessa. Olenko syönyt kaikkea mitä Japanissa on tarjolla? En tietenkään, en ole syönyt kaikkea edes Suomessa kun uusia ruoka reseptejä on tullut vastaan edelleen.

Söin Japanissa suurimmaksi osaksi töissä tavanneiden ihmisten kotona, mutta maistelin totta kai katukeittiöidenkin antimia.

Vaikuttaa siltä että annat pikaruokailulle ja ravintoleille paljon enemmän painoarvoa kuin ihmisten itse tekemälle ruoalle. Siellä kotona se rikkain ruokakulttuuri on aina löytynyt, mitä olen Eurooppaa ja Aasiaa kiertänyt.

Käyttäjän Haerski kuva
Haerski

Jos katsotaan oikeasti perinteisiä suomalaisia ruokia, niin valikoimassa on lähestulkoon pelkkiä pata- ja paistiruokia ja esimerkiksi kala tyypillisesti savustetaan. Savolainen erikoisuus on lisäksi kalakukko, joka on käytännössä leipä, jonka sisään on leivottu pieniä kaloja, läskiä, lanttua tai mitä ikinä nyt sattuukaan olemaan tarjolla. Kaikille ruokalajeille yhteistä on kuitenkin se, että valmistus vie useamman tunnin, eli ei näissä juurikaan pikaruokapotentiaalia ole.

Ruokakulttuurien valtapelissä valmistusaika onkin ehkä se kaikkein olennaisin tekijä. Ei ole mikään sattuma, että halppis- ja pikaruokamarkkinoita hallitsee pizzat ja hampurilaiset ja nykyään myös enenevässä määrin sushi. Näitä on helppo varioida nopeasti, kun ruoan voi valmistaa vasta tilauksen jälkeen ja se on asiakkaalla silti noin vartissa. Oikeasti suomalaiset ruokalajit ei tuohon pysty millään, joten ne jää ruokaravintoloiden erikoisuuksiksi.

Lisäksi kun näitä kuvia japanilaisista "perinneruoista" katsoo, niin niissä taitaa kuitenkin näkyä jo aika paljon japanilaisen ravintolakulttuurin pitkä historia. Esim. nykyisellä sushilla ei ole enää kovinkaan paljon tekemistä alkuperäisen kanssa, joka oli itse asiassa kalasäilyke. Nykyinen pikasushi päinvastoin korostaa tuoreutta ja se syntyikin toden teolla vasta kaupungistumisen myötä.

Suomessa taas perinneherkut on totuttu tekemään kotona, joten niistä ei olla samalla tavalla valmiita maksamaan ravintolassa. Ravintolasta lähdetään yleensä hakemaan jotain erilaista. Ruokalajit ovat tätä kautta myös säilyneet käytännöllisempinä, eivätkä ne ole muovautuneet räiskyviksi ravintola-annoksiksi. Veikkaisin, että japanissa on jo paljon tavallisempaa, että ruokaa ei välttämättä kaupungeissa tehdä kotona juuri ollenkaan, vaan päivän ateriat vedetään naamariin jossain katukeittiössä tai haetaan joku valmisateria kioskista.

Käyttäjän Hayarigami kuva
Hayarigami
Lainaus

Vaikuttaa siltä että annat pikaruokailulle ja ravintoleille paljon enemmän painoarvoa kuin ihmisten itse tekemälle ruoalle. Siellä kotona se rikkain ruokakulttuuri on aina löytynyt, mitä olen Eurooppaa ja Aasiaa kiertänyt.

Japanissa ainakin saa yhtä rikkaan ruokakulttuurin sekä kaupungilla että kodeissa, sen olen todellakin saanut todeta. Suomessa tosiaankin vain kodeissa. Onhan se eräänlainen heikkous ruokakulttuurissa, ettei suomalainen ruoka taivu pikaruoaksi tai ylipäänsä laajalti esillä olevaksi ja houkuttelevaksi ravintolaruoaksi (kun ottaa huomioon suomalaisruoan ravintoloiden vähyyden).

"Ruokakulttuuri" käsitteenäkin on niin laaja, että siihen voi laskea lukuisten muiden asioiden muassa vaikkapa ruoan merkityksen ja näkyvyyden kotimaisessa viihteessä (ks. Uusitalon maininnat animesarjoista + monet täysin ruoan ympärille rakentuvat mangat), ruokailutapojen opetuksen ja ruoan arvostuksen (ennen joka ateriaa sanotaan "itadakimasu" eli "vastaanotan nöyrästi ruoan", yhtään riisinjyvää ei jätetä lautaselle, koska riisin ajatellaan olevan jumalilta peräisin) ja ruoan pakkaustavat (ks. Uusitalon teksti esim. onigirien pakkaamisesta + konbinien valmisruoat on pakattu aina niin, että ruoka näkyy läpinäkyvän kannen läpi, toisin kuin Suomessa, missä Atrian tai HK:n pakkauksissa ruoka, kuten kinkkukiusaus, ei näy vaan siitä on vain markkinointikuva läpinäkymättömässä kannessa). Ja nämä ovat vain nopeasti mieleen tullut pintaraapaisu. Kyllä Suomi tuntuisi jäävän jälkeen monessa aspektissa, vaikka asiaa miten päin kääntelisi.

Japanin keittiö on valittu myös monia kertoja maailman parhaaksi keittiöksi.

Ei ole hatusta heitettyä, että japanilainen ruokakulttuuri on monella tapaa edellä montaa muuta. Suomalaisten tulisi myös oppia hyväksymään se monelle vaikeasti nieltävä seikka, että Suomi ei ole kaikessa maailman paras. Suomalaisessa ruokakulttuurissa on hyviäkin asioita, mutta kukaan japanilaiseen ruokakulttuuriin oikeasti perehtynyt (vaikka ei tietenkään edes kaikkea japanilaista olisi maistanut) ei mielestäni uskottavasti voi väittää, että "suomalainen ruokakulttuuri ei häviä piirun vertaakaan japanilaiselle" - ellei tarkastele jotain spesifiä yksittäistä aluetta ruokakulttuurissa.

Käyttäjän Bonzei kuva
Bonzei

Ei kai kukaan ole täällä väittänyt että Suomi olisi maailman paras? Se että valitaan maailman parhaaksi keittiöksi on tietysti hieno homma, mutta yhtä paljon sillä on painoarvoa, kuin että suomalaiset nimettiin maailman onnellisemmaksi kansaksi (eli ei käytännössä paljoakaan, kuten suurimassa osassa maailman paras maa jutuissa muutenkaan). Onhan suomen ruoastakin hehkutettu maailmalla milloin minkäkin kokki/ruoka porukan puolesta, kun ihastuvat suomalaiseen sapuskaan joka ei ole loppuun asti prosessoitua tai millintarkkaan laitettua ja käyttää paljon puhtaita luonnon antimia. Ja varsinkin nykyään on viety maailmalle ruoka puolelta osaamista/tuntemusta marjojen suhteen ravintoloihin. Ja tottakai ei pidä unohtaa Japanilaisten hamuamia sieniä suomesta jotta saavatta soppansa tehtyä. Mutta jotta en joutuisi sivuraiteille (eikä rupea tulemaan mitään esseen kirjoittamista) tai että mene kiistelyn puolelle (kuten täällä aika useasti tuppaa käymään) , totean että mahdotonta sanoa kuin oma mielipide (joidenkin on vain niin kovin vaikea hyväksyä), koska absoluuttista totuutta tähänkään asiaan ei ole.