Olen aiemminkin maininnut ohimennen ruoan tärkeydestä japanilaisessa kulttuurissa, viimeksi silloin kun kirjoitin lihansyönnistä. Ruoan merkitys näkyy Japanissa kuitenkin niin kaikenkattavasti, että sitä on vaikea välittää muuten kuin konkreettisten esimerkkien kautta.
Yksinkertaistettuna voisi sanoa, että japanilaiset ihan vain ajattelevat ruoka-asioita moninkertaisesti enemmän kuin vaikkapa suomalaiset. Jotkut ovat spekuloineet tämän olevan peräisin siitä faktasta, että Japani on pitkä saaristo, joka ulottuu monen ilmastovyöhykkeen halki ja jossa on perinteisesti eletty hyvin monipuolisilla meren ja vuorten antimilla. Pohjoisessa on Suomea muistuttava ilmasto, etelässä kasvavat ananakset. Kalalajeja ja muita mereneläviä on tarjolla monin verroin verroin enemmän kuin täällä, ja viljelysmaan niukkuuden vuoksi kaikenlaisilla kasveilla on ollut oma pieni roolinsa ruokapöydän täydentäjänä.
Riisi on toki niin olennainen osa mitä tahansa japanilaista ateriaa, ettei sitä tarvitse edes erikseen mainita. Sanotaan, että japanilaisen kollektiivisuuden ja konflikteja välttelevän kansanluonteen tausta on juurikin riisinviljelyssä: peltojen kasteluun ja istuttamiseen tarvittiin aikoinaan koko kylän yhteistyötä, ja kyräily olisi johtanut vain nälkäkuolemaan. 250 vuoden pituinen ulkomaailmasta eristäytyminen, yhteiskuntarauha ja väestönkasvu näyttelivät myös omaa osaansa.
Ruoan kulttuurillinen merkitys onkin Japanissa ensisijaisesti sosiaalinen. Perheen syömä ateria yhteisen pöydän ääressä on perheen yhtenäisyyden symboli. Puolisolle tai lapselle tehty lounaseväboksi on niin ikään rakkauden ja välittämisen osoittamista. (Tästä on animea katsomattomankin helppo arvata, mitä eväsboksin tekeminen kouluihastukselle implikoi.) Baareissa ei koskaan ole tarkoitus vain juoda, vaan myös syödä – ja nimenomaan pieniä, pöydässä jaettavia ruoka-annoksia.
Sama pätee myös toiseen suuntaan. Huonoista perheoloista kotoisin olevat koulujengiläiset syövät lounaaksi kahviosta ostettuja einesleipiä, naimattomat aikamiespojat kaupasta ostettuja eväslaatikoita – ja kaikki tietävät, mitä se tarkoittaa kotiolojen suhteen. Koululaiset syövät lounaan porukoissa istuen, ja yksin syöminen on kaverittoman hylkiön merkki. (Koulukiusatut, etenkin tytöt, saattavat häpeissään syödä eväänsä piilossa vessassa tai portaiden alla.) Kun avainkaulalasta odottaa tyhjä koti ja keittiön pöydällä oleva kolikko oman illallisen ostamiseen, kyse on jo lähestulkoon heitteillejätöstä.
Tästä ajattelutavasta huolimatta japanilaisten lähikauppojen einesateriat ovat järjestään läntisiä vastineitaan tasapainoisempia ja terveellisempiä kokonaisuuksia: ne koostuvat perinteiseen tapaan useammasta pienestä ruokalajista, ja pakkaukset eivät anna eri ainesten koskea toisiaan ennen syömisen aloittamista. Jopa niinkin nöyrä juttu kuin onigiri-riisipallon muovikääre on suunniteltu niin, että nori-levä ei kosketa riisiä ja pysyy rapeana muovin poistamiseen asti. Aikoinaan koko Japanin keulakuvana toimineet Nissinin kuppinuudelit eivät ehkä ole terveellistä nähneetkään – mutta niidenkin pakastekuivattuihin höysteisiin sisältyy pyrkimys antaa ylitöitä painaville konttoriorjille mahdollisuus syödä edes jotain oikean ruoan kaltaista.
Ennen vanhaan ruoan kuljettaminen maan halki oli hitaampaa ja vaikeampaa, ja ruoan säilyvyys muutenkin huonompi. Tästä on perinteenä Japanin pakkomielle yhtäältä kausiajatteluun ja toisaalta paikallisiin erikoisuuksiin.
Bambunversoja ”kuuluu” syödä keväisin ja kastanjoita syksyisin, ja kaikenlaisilla kalalajeilla on oma vuodenaikansa, jolloin ne ovat parhaimmillaan. Sama pätee ruokalajeihin: vaikkapa naben syöminen kesällä tuntuisi japanilaisista yhtä omituiselta kuin joulutorttujen tekeminen juhannuksena.
Joka paikkakunnalla on omat erikoisruokansa, joita vieraille mainostetaan. Lisäksi joka niemellä, notkolla ja saarelmalla on oma tvistinsä siihen, miten vaikkapa misokeitto tai ramen valmistetaan – voitte vaikka kuvitella millaista olisi, jos Suomessa kaikilla muillakin paikkakunnilla olisi samanlainen perinneherkku kuin Tampereella mustamakkara.
Paikallisia erikoisuuksia käytetään usein juna-asemilla myytävissä lounasaterioissa. Niitä myyvät asemat oli tähän vuoteen asti tapana merkitä jopa juna-aikatauluihin; perustelu sen lopettamiselle on se, että nykyisten kylmäketjujen aikakaudella paikallisia erikoisuuksia on ympäri vuoden saatavilla halki maan.
Ruoan rooli japanilaisessa kulttuurissa on totta kai itseään ylläpitävä ilmiö. Talouskasvun ja urbanisaation vuosikymmeninä tyhjenevät pikkupaikkakunnat taistelivat verissä päin kotimaanmatkailijoiden rahoista, ja oma identiteetti oli keksittävä vaikka väkisin. Läheskään kaikilla paikkakunnilla ei ole yhtä selkeää ja kuuluisaa keulakuvaa kuin Aomorin omenat, Kanagawan kalanpoikaset, Koben härkä ja Fukuokan luuydinramen, joten monet paikkakunnat ovat nostaneet maskotikseen jonkin jutun, jota siellä tuotetaan edes marginaalisesti enemmän kuin muualla.
Kuten olen aiemminkin maininnut on Japanin TV täynnä hampaattomia ja aivottomia makasiiniohjelmia, jotka keskittyvät lähinnä julkkiksiin ja ruokaan. Jälkimmäisessä tapauksessa ohjelmat kehräytyvät säännönmukaisesti sen ympärille, että TV-ryhmä matkustaa jonnekin päin Japania maistamaan jotain paikallista erikoisruokaa, joka paljastuu aina ennenkuulumattoman herkulliseksi. Voisitteko kuvitella, että Suomessa TV:n viihdeohjelmat olisivat lähes pelkästään kotimaanmatkailua? Joskus tuntuu siltä, että edes Japanin pääministeri ei tee mitään muuta kuin maistelee hänelle tarjottavia paikallisia erikoisuuksia.
Kaikki tämä muodostaa kiehtovalla tavalla lähes täydellisen vastakohdan suomalaiselle ruokakulttuurille. Suomalaisessa ruoassahan on perinteisesti aina keskitytty lähinnä määrään ja täyttävyyteen maun, monipuolisuuden, ulkonäön tai vaikkapa suutuntuman sijasta. Etenkin suurten ikäluokkien edustajien näkee edelleen suhtautuvan ruokaan ensisijaisesti mekaanisena hiilihydraattien tankkauksena, jonka tarkoitus on estää nälkäkuolema.
Ihmiset ovat herkkiä siirtämään lapsuudessa opittuja asenteita omille lapsilleen. Itse olen esimerkiksi kasvanut useamman sukupolven päässä sodasta ja nälkävuosista, mutta siitä huolimatta minulle lapsena opetettu suhtautuminen ruokaan tiivistyy käytännössä lähinnä opetuksiin ”ruoalla ei saa leikkiä” ja ”kaikki pitää syödä”. Lautasmallia on toki yritetty opettaa, mutta usein se on tuntunut lähinnä muodollisuudelta.
Tämän kaiken huomioonottaen ei sanottavasti ihmetytä, miksi lännessä kärsitään ylipainosta mutta Japanissa ei. Japanilaisten maailmankuvassa ruoan jatkuvalla ajattelemisella kun on niin suuri rooli, että he yksinkertaisesti suhtautuvat ruokaan ja syömiseen tavallisessa arjessaan kuin olisivat jatkuvalla dieetillä. Tästä huomiosta on kiittäminen tätä bloggaajaa, jonka havainnoista näkee muutenkin sen miten japanilainen ruoka-arki eroaa suomalaisesta: mies on kasvanut kulttuurissa jossa on täysin normaalia lappaa lautanen täyteen samaa makaronilaatikkoa viikon päivät, vaimo taas suuttuu kun puoliso ei edes huomaa hänen tekevän joka päivä eri ruokalajeja, saati että osaisi olla siitä kiitollinen.
Ruoan tärkeys näkyy japanilaisissa fiktioteoksissa myös silloin, kun on kyse ruoan puutteesta. Lihansyöntipostauksessani mainitsin ”aina nälkäisen tytön” tropeesta, mutta hahmon jatkuva nälkäisyys voi olla merkki myös jostain muusta kuin fyysisestä aktiivisuudesta – nimittäin rahanpuutteesta. Sarjasta jos toisestakin löytyy säännöllisesti hahmoja, joiden kantava hahmonrakennuselementti on köyhyys ja nälkäisyys.
Vuonna 2016 esitetyssä sarjassa Three Leaves, Three Colors päähenkilökaartiin kuuluu molemmat esimerkit: sekä tyyppi jolla vain sattuu olemaan niin terve ruokahalu että hän syö kokonaisia paahtoleipiä kerralla, että tyyppi joka on niin köyhä että hänen koulueväänsä on 50 jenin pussillinen leivänreunoja. (Kaupat myyvät niitä, koska valmiiksi tehdyistä voileivistä leikataan reunat ennen niiden myymistä.)
Yleensä tästä köyhyydestä revitään lähinnä tummasävyistä huumoria, vaikka kyseessä olisikin hahmo joka tekee useampia osa-aikatöitä tai elää kirjaimellisesti pahvilaatikossa. Rahattomuuskonseptin ympärille on rakennettu jopa kokonaisia sarjoja, niin pieniä spinoff-sarjoja kuin nimekkäidenkin tekijöiden sellaisia.
Nälkätropeen juuret ovat talouskuplaa edeltävissä vuosissa. 60-70-luvuilla sota ja puute olivat vielä tuoreessa muistissa, ja Doraemonin kaltaisissa lastensarjoissa kohelluksen motiiviksi saattoi riittää vielä jokin uusi, ennennäkemätön herkkupala tulevaisuudesta. Nykyisen elintason maailmassa tällainen ei ehkä ole enää kovin samastuttavaa tarinankerrontaa – mutta siitä huolimatta japanilaisten teosten hahmojen huomaa miettivän häkellyttävän usein rahanpuutetta länsimaisiin vastineisiinsa verrattuna.
Länsimaisissa sarjoissa joudutaan harvemmin uhkapelaamisen takia velkaorjuuteen maanalaiselle rakennustyömaalle kuten Kaijissa.
Samanlaista tematiikkaa löytyi toki aikoinaan myös amerikkalaisista sarjakuvista. 40-50-lukujen Disney-stripeissä voi oli kortilla, Hessu asui romahtamispisteessä olevassa talossa jossa laasti tipahteli seinistä, vuotavat vesihanat valvottivat öisin ja lämmityshiiltä oli talvisin varastettava naapuruston lumiukoista. Aku Ankan kroonisen työttömyyden juuret ovat juuri näissä vähävaraisuuden vuosissa.
Sittemmin tällainen maailmankuva on kuitenkin jäänyt etenkin yhdysvaltalaisessa piirrosviihteessä käytännösäs kokonaan unohduksiin. Japanilaisessa viihteessä siitä on kuitenkin säilynyt selviä jäänteitä – kenties osittain siksi, että 90-luvun laman jälkeen kullattujen tulevaisuudenunelmien mureneminen on ollut Japanissa yhä useamman arkea. Ja japanilaisen kulttuurin huomioon ottaen on ihan vain osuvaa, että tämäkin juttu näkyy siellä ensisijaisesti ruoan kautta.
—
Petteri Uusitalo
Kirjoittaja pitää Mangakartta-podcastia ja on Anime-lehden entinen päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.
—
Edellinen: Paperilehdet vuotavat eniten